Karjalanpiirakat

Joitakin vuosia sitten pyysin ihmisiä sanomaan aina vision saadessani, ettei se tosiaan kannata. Nyt pyydän, että seuraavan kerran, kun väitän tahtovani tehdä karjalanpiirakoita, ihmiset ystävällisesti sanoisitte, etten todellakaan tahdo.

Viikonpäivät ennätin kärsiä karmaisevasta halusta tehdä karjalanpiirakoita. Sunnuntaina soitin sitten kaupasta äidilleni ja varmistin, mitä pohjaan tulee (vaikka tiesin sen kyllä kysymättäkin). Vettä, ruisjauhoja, vehnäjauhoja ja suolaa. Puuroriisit olin sentään ostanut jo lauantaina, joten nyt riitti ruisjauhopaketin osto.

Keittelin sitten tänään Viimeiselle aamupuuroksi riisipuuron. Seisoin sen tunnin päivystämässä ja hämmentämässä maitopohjaista puuroa (3dl vettä, 3dl riisiä, 1,5l maitoa) äkäinen Viimeinen lahkeessa roikkuen. Taisi olla nälkäinen, koska milloin ei roikkunut lahkeessa, yritti syödä koirankupista... ja roskiskin olisi ollut kiva tyhjentää.

Tenava sai puuronsa nenän eteen (sokerilla ja kanelilla tietenkin!) ja minä aloitin taikinan tekemisen. Aika näppituntumalta menee edelleen, vaikka edellisestä kerrasta on vuosia. Puoleen litraan vettä laitetaan jauhoja niin paljon, ettei taikina enää tarraa mihinkään. Suolaa menee kai teelusikallinen. Ruisjauhoja enemmän kuin vehnäjauhoja. Paljon enemmän.

Taikinakäteni oli ilmeisesti hirmuisen hassu. Ja painava. Ja tietysti unohdin ottaa esiin veitsen, jolla rapsuttaa taikinaa kädestä irti ennen kuin koko taikina roikkui sormissani. Viimeinen nuoli puurolautastaan. No se. Eipä sitäkään kädet taikinassa paljoa voinut estellä.

Taikina irtosi kädestä vihdoin ja viimein, ja jätettiin kulhoon liinan alle odottamaan, että Viimeinen ehkä sammuisi päiväunilleen. Kerrankin tuo poika toimi kuin ajatus. Sain leipoa ihan itse. Yksin. Pitkään ja hartaasti. Tähän hommaan nimittäin menee aikaa.

Ensin taikina muotoillaan pötköksi ja sitten pötköstä leikataan paloja (vähän niin kuin patonkia viipaloisi suupaloiksi). Sitten pyörittelin paloja palloiksi, taputtelin litteämmäksi ja sen jälkeen ajelin pulikalla ohuen ohuiksi piirakankuoriksi. (Näitähän ei tosiaan kaulita kaulimella, vaan ajellaan pulikalla, eli aloitetaan kakkaran keskeltä aina reunaa kohti. Jos osaisi, niin nämä pyörisi siinä tosi nätisti, vaan kun ei ihan osaa niin...)

Uuni kuumennetaan turkasen kuumaksi. Yleensä se meinaa kolmeasataa astetta, kun kotiuunit eivät tykkää sen kuumemmiksi suostua. Odotellessa ajeltujen lätysköiden keskelle levitetään riisipuuroa, suunnilleen ruokalusikallinen per lätyskä. Apuna kannattaa käyttää vesilasia,jossa lusikoita joka välissä huljauttaa, käy puuron käsittely noin sataviiskytkahdeksan kertaa vähemmillä kirosanoilla.

Piirakat rypytetään umpeen, aloita keskeltä ja etene päätyyn, ja sen jälkeen sama toiseen päätyyn. Rypytetyt pellille ja pelti uuniin (nämä meni keskitasoon, kun en tiennyt minne tunkisin), valmiita ovat hetkeä ennen kuin palohälytin huutaa. (Varuiksi voi toki leipomisen ajaksi kytkeä palohälyttimensä irti... ja vain ymmärtää ottaa ulos, kun vähän alkavat tummua)

Paistetut piirakat voidellaan vielä kauttaaltaan voisulalla. Viimeinen heräsi kahden tunnin päikkäreiltään kaksi pellillistä liian aikaisin, muttei silti polttanut itseään.

Ovat ihan älyttömän hyviä, mutta suunnilleen neljääkymmeneen piirakkaan (mihin tuo puuro riitti, taikinasta olisi tullut enemmänkin) meni alusta (eli puuronkeitosta) loppuun sellainen neljä tuntia... Ja selkään sattuu. Ehkä kumminkin ensi kerralla ne coktailpiirakat kaupan pakastealtaasta, sama määrä ja aikaa menee vajaa tunti.