Näitä viikkoja

Meillä on ollut kerrassaan hirveä viikko. Ei ole pahemmin tehnyt mieli kirjoitella, saatika, että olisi oikeastaan ehtinytkään.

Tiistai aamuna sain tarpeekseni terveyskeskuksesta ja kiikutin Viimeisen yksityiselle. Vähän yskää, vähän nuhaa, vähän repii korvia, vähän lämpöä... kuka tuollaisten oireiden kanssa jaksaa terveyskeskuksen kanssa tapella? Ei noilla päivystykseen pääse, jos ei väkisin mene. Tietysti, jos olisin tiennyt, niin olisin mennyt vaikka väkisin. Happisaturaatio ei kuulemma ihan ollut kohdillaan, joten leikittiin spiralla ja saatiin babyhaleriin uudet täytöt (ja jopa kädestä pitäen käytönohjaus). Kuulemma olisi pitänyt mennä jo aiemmin lääkäriin... Lähetteet vielä korvapolille ja lastenpolille, diagnoosiksi infektioastma ja kotiin sataneljäkymppiä myöhemmin, kun olin ensin vannonut tunnistavani pihisevän hengityksen.

En sitten tunnistanut. Samana iltana istuin tk:n päivystyksessä kysymässä lääkäriltä, että pihiseekö tää nyt vaiko eikö, kun en mä vaan tiedä. Ei pihissyt.

Keskiviikkona päästiin jo korvapolille, nyt jonotetaan korvien putkitukseen. Lastenpolin aikaa odotetaan.

Torstai kului sumussa ja eilinen vielä pahemmassa.

Puolentoista kuukauden sairasloma loppui ja eilen palasin töihin. Kaiken tämän jälkeen pyysivät minua mukaan kehitysprojektiin. Olen ymmälläni, ihan todella. Aina ennen sairasloma on tarkoittanut tehtävien kaventumista kolmen näppäimen hakkaamiseen, on tarkoittanut jatkuvaa nälvimistä ja tölvimistä ja täyttä ulkopuolelle jättämistä. Ja nyt... tuo paikka on edelleen maailman paras.