Perjantai kolmastoista

Tiesin jo eilen illalla, ettn tänään tahdo nousta ylös. Mielelläni en kyllä nousisi seuraavina tulevina aikoinakaan ennen kun kaikki ratkaisemattomat ongelmat ovat ratkaistu ja elämä taas yksinomaa yhtä onnea ja auvoa.

Nousin kuitenkin, varttia tavallista myöhemmin tosin. Aamusta ei ollut yhtään tappelua. Ehdin jopa siihen junaan mihin piti. Ja VR:lle epätavalliseen tyyliin se oli jopa aikataulussaan. Ostin eväät matkalta, nousin bussiin, en jäänyt matkalla auton alle ja olin töissä ihan tavalliseen aikaan.

Siitä se alamäki sitten lähti. Lukitsin itseni mm. ulos töissä, sekoilin koneiden kanssa, sotkin kassan, sanoin yhtä ja tarkoitin toista ja sain lopulta isomman pomon tulemaan kysymään, että onko kaikki ihan ok. Sekoilustani huolimatta minua odotetaan maanantaina töihin lomalle, kuulemma.

Kahdentoista aikaan luovutin, lekurin kautta kotiin, särkylääkkeet on nyt taas uusittu. Lääkäri ei kuulemma osaa maailmaa parantaa. Kauppaan ja kotiin. Nukahdin.

Loppuviimeksi kaiken taas hiljalleen särkyessä voi lohduttautua sillä, että lasten maailma pysyy muuttumattomana:

Poika ei lähtenyt kouluun pyörällään, koska: "Ootsä ihan hullu, en varmaan mee, tiedätsä mikä päivä tänään on!" Niinpä perjantai kolmastoista.

Ekaluokkalainen on onnessaan kirjojensa kanssa, esikoinen peruuntuneista yökyläilysynttäreistä huolimatta hehkuttaa kansainvälisyyskerhoa. Täystuho rakentaa dubloista tornia ja Viimeinen laulaa:

Ehkä aika korjaa kaiken.