Jokaikinen arkiaamu junaan ehdittyäni olen loputtoman kiitollinen. En ikinä unohda, mitä elämä oli, kun aloitin edellisessä työpaikassani vuoden 2010 lopulla...
Joka ikinen aamu nousin silloin varttia vajaa kuusi, puin itseni ja kymmenkuisen vauvan, herätin nelivuotiaan pukemaan itselleen, heitin vauvan vaunuihin ja vein koiran vaunujen kanssa ulos siihen käsittämättömään lumimäärään ja pakkaseen. 20 yli kuusi on vaihdettu vaunujen vieressä kävelijä nelivuotiaaseen ja lähdetty kävelemään kahden kilometrin päähän päiväkotiin halki sen saman lumen ja pakkasen. Ei ollut ihan kerta tai kaksi, kun väsymystään itkua tuhersi niin äiti kuin pieni kävelijäkään, joka siinä kaikessa hässäkässä joutui isoksi liian pian. Lapset jätin päiväkotiin, itse jatkoin bussilla asemalle ja hyppäsin n. varttia yli seitsemän lähteneeseen junaan, aina ihan viime tingassa. 20 vajaa kahdeksan juoksua bussipysäkille ja töissä 8.10, kymmenen minuuttia myöhässä, joka ainoa aamu.
Ja iltapäivisin tietysti päinvastoin, töistä pois 15.50, ajoissa aina. Pysäkille sentään kävelin, mutta junaan sain juosta, se kun lähti 16.18, ja myöhästymisen varaa ei ollut, koska seuraavalla ei enää päiväkodin sulkemisaikaankaan olisi ehtinyt. Toisessa päässä asemalta juoksua päiväkodille, ja lähes aina olin siellä vasta 17.15. Minun pieneni olivat ne ensimmäiset ja viimeiset.
Myöhemmässä vaiheessa sain toki auton, mutta sain kaksi lasta lisääkin, joista esikoululainen piti sitten vielä viedä toiseen päiväkotiin (ensin eskari omaansa sitten pienet toisaalle ja iltapäivisin ensin eskarin nouto, sitten pienten), ja tokaluokkalainen koululainen, jolla oli kouluun yli 2km kävelymatkaa vieraassa kaupungissa, eikä iltapäiväkerhopaikkaa, kavereita, ei mitään. Töissä syytettiin motivaation puutteesta. Uskokaa tai älkää, halua tehdä työtä ei tosiaankaan puuttunut, en kai muuten olisi tuohon rääkkiin suostunut, vaan antaa sossun ihan iloisesti maksaa vain.
Nyt herään aamuisin puoli kuusi (paitsi jos Viimeinen on aiheesta eri mieltä, yleensä on). Juon rauhassa kupin kahvia, laitan itseni lähtökuntoon ja puen pikkupojille päivävaatteet. Lähden töihin (6.45 juosten asemalle ja siitä junaan), töissä olen jo varttia vajaa kahdeksan, iloisesti etuajassa. Mies käyttää koiran ulkona sillä välin, kun minä puen poikia, vie sitten Täystuhon hoitoon kahdeksaksi ja odottelee Viimeisen hoitajaa tai vie sen sovittuun paikkaan. Eskari kävelee itse, matkaa on 200m eikä yhtään tien ylitystä. Ja iltapäivisin samalla tavalla, mies kerää porukan kotiin, itse olen kotona mihin tahansa aikaan neljän ja puolen kuuden välillä tuntien säilyen silti plussalla.
Ihan varmasti olen kiitollinen. Kerroin töissä, miten onnellinen olen, kun asiat nyt menee näin, että mieheni hoitaa ne neljäkin, vaikkei sen kai mikään pakko olisi. Kahvipöydässä istunut mies tuumasi muille naisille, että nyt teidän tarvii lopettaa lottoaminen, kun päävoitto on jo mennyt.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti