Tiistaina oli se ensimmäinen päivä. Lopputulos mulle rakot kantapäihin (ilmeisesti kuuluu istumatyöhön tällaiset rasitusvammat?), vastaan ryömivä ja jokeltava vauva (joka ei vielä pääsiäisenä pukahtanut juuri mitään), kotiin unohtunut koulureppu, äidin kaipuinen (ja hyvin äkäinen) täystuho, yksi ruhjoutunut korva (hoitui jääpalapussilla) ja mies, joka ihmetteli, miksi tällaiseen järjestelyyn yleensäkään suostui. Kaikki selvisi hengissä, joskin keskiviikkona kysyttiin, että tosiaanko tuollaisen päivän jälkeen töihin tulen... Juu, ihan varmasti tulen.
Eilen oli ryömivän vauvan sijasta ovella vastassa konttaava vauva. Ei se vielä aamulla töihin lähtiessäni osannut, mutta illalla osasi. Kotona ehdin tosin vain kääntyä, esikoisen opettaja vaihtui ja vanhempainiltaan piti kiirehtiä. Onpahan sekin hoidettu, aloitettu kuudennen luokan leirikoulun suunnittelua ja kuultu se vähä, mitä vielä ei osata varmaksi tulevista ope-järjestelyistä sanoa. Päivä kerrallansa ja taas mennään.
Onnea uuteen duuniin & elämään muutenkin. Toivottavasti siellä on kivampia tyäkavereita kun meillä Myllykoskella aikoinaan.
VastaaPoistaIhanaa Kevättä Ü Sirpa
Kiitos :) Alku ainakin vaikuttaa lupaavalta, ja toimenkuva on mallia tee-se-itse. Ja paljonhan sitä on itsekin kasvanut näiden neljän vuoden aikana ihmisenä. Vaikkei Mylsä ole suinkaan unohtunut, paljon oli työkavereissa hyvääkin :)
VastaaPoistaR rauhoittunut hitusen vuosien varrella, tosin olen joutunut jo pari kertaa ojentamaan äänekkäästikin ja usein pitää pitää napit korvissa, volyymit kaakossa ja iltavuoroakin teen ajoittain, että jää yhteinen duuniaika minimiin. Joskus raivostuttaa kun on ihana duuni, ihania asiakkaita, ihan ok pomo, ja sit yks iso ahdistustekijä. Mut ehkä Se pitää mut jossain todellisuudessa... S
VastaaPoista