lauantai 27. huhtikuuta 2013

Fairytale gone bad

Siinä istun duunipaikan pihalla, nojaan aitaan ja itken. Muuta en voi, muuta en osaa. Ei saa tulkita väärin, töissä on kaikki hyvin, ja mä tunnen olevani oikealla paikalla, juuri sopivasti haastetta ja toisaalta tuttua huttua, mieletön meininki ja niin kuin kotona olis (kylmää kahvia ja huonoa huumoria...) 

Melkoinen viikko, vielä se ei ole edes ohi ja kohta alkaa uusi. Viimeinen on kolmatta viikkoa kipeänä. Maanantaina soitettuani tk:n päivystykseen kolme kertaa ja käytettyäni näihin puheluihin liki kaksi tuntia jonotusaikaa istuin siellä lääkärille pääsyä odottamassa. Molemmat korvat tulehtuneet, mutta mitä me siellä tehdään. Kotiin vain seuraamaan tilannetta. Mitä sitten, että kaksi viikkoa oli jo vain seurattu, ja pahempaan suuntaan menty. Ventolinea sentään saataisiin käyttää, jos meillä sitä olisi, mutta ei edes ohjeistettu hakemaan saatika kerrottu mitä se on.

Tiistaina pitkä päivä töissä. Kaikki ne tunnit, joita tarvitsen kotona, on pakko tehdä sisään. Luojalle kiitos liukumasta ja lyhyestä viikkotyöajasta. (Kaikkien lainattujen tuntien jälkeen olin perjantaina vain kuusi minuuttia miinuksella). Tätini hoiti sairasta lasta (ja isompiakin). Kotiin oli ihana tulla, kun vastassa oli kerrankin puhdas lattia ja tiskatut tiskit. Hädässä ystävä tunnetaan, ja suku myös.

Keskiviikkona viimeinen on jo tulikuuma. Minä saan kuitenkin huomata sen vasta kotiin tullessani. Töistä lähdin jo aikaisemmin, eskarilaisen eskarinpäätös palaveri oli sovittu ja hoidettava. Iso tyttö, reipas tyttö ja taitava tyttö. Turha palaveri. Soittoa päivystykseen, kinkkukiusaus kypsyi iloisesti uunissa jo jonotusaikana puhelimessa. "No voitte te jonoon tulla, jos on ihan pakko, mutta seuraisitte nyt kumminkin kotona."

Vastassa oli yllätysyllätys hoitajan saarna turhista antibioottikuureista. Niin. Ja turhasta reissusta yleensäkään. Ja pitkän jonotuksen jälkeen lääkärin huuto siitä, miksemme me olleet menneet jo aiemmin. Aamu- ja ilta-annos lääkettä mukaan, kotona puolen kymmenen aikoihin. Lääkettä pojalle. Paitsi että. Ruiskuissa on tuplamäärä reseptiin nähden, eikä saatteena mitään lappua, josta näkisi mitä tai millä vahvuudella. Lähtökohtaisesti en anna lapselle neljää milliä randommössöä, jos lääkäri on kirjoittanut kaksi tietyn vahvuista. Taas soittoa päivystykseen ja kyse oli tosiaan vain laimennussuhteesta. Pojalle lääkkeet naamaan.

Yö valvottiin, kuinkas muuten. Torstain Viimeinen oli äidilläni. Minä yritin tehdä töitä, luonnollisesti. Oma puhelimeni vain tuppasi soimaan heti aamusta alkaen. 8.13 soitti esikoinen, akuuttikriisi kadonneen lupalapun kanssa, eskari tuhersi itkua taustalla. Kaksi minuuttia aikaa selvittää. Selvitetty kahdessa minuutissa parilla tekstiviestillä. Kymmenen aikoihin soi puhelin. Tokaluokkalaisen opettaja. Pistäisi pojan kotiin, mutta kotonahan ei ole ketään? Pyysin laittamaan pojan kotiin ja sanomaan pojalle, että soittaa mummille, jos ei itse pärjää. Opettaja soitti mummille itse, ja antoi ymmärtää, ettei minua tavoitettu. Äitini haki pojan koulusta Viimeiselle kaveriksi. Loppupäivä kului samaa rataa, Kahvin voimalla pystyssä, huonon huumorin vuoksi kiitän onneani työtuolini käsinojista. Hihityksestä ei tule loppua ja kyyneleet virtaa.

Perjantaista en oikeastaan haluaisi sanoa mitään. Tänään on lauantai. Takana on valvottuja öitä, puheluja lastenvalvojalle ja lakimiehille. Sähköposteja. Käräjillä vireillä. Ja lastenvaihto. Huoh. Olen hengissä.




Ei kommentteja :

Lähetä kommentti