Vanhempainliiton järjestämä Kotirintama-kampanja tuntuu jakavan kovastikin mielipiteitä. Tutustumaan kuohuntaan pääsee vaikka Iltalehden sivuilta (Kampanja kuohuttaa: "Ulkonaliikkumiskielto alaikäisille" 30.4.13). Ja materiaalia kampanjasta löytyy luonnollisesti myös vanhempainliiton sivuilta: http://www.vanhempainliitto.fi/kotirintama/kampanjamateriaalia
Ymmärrän hyvin teinien negatiiviset mielipiteet kampanjasta. Sen sijaan aikuisten, näiden lasten vanhempien, mielipiteet järkyttävät. Sanotaan, että turhaa syyllistämistä ja holhoamista. Sanotaan, ettei meidän lapsi juo, ei polta, ei valehtele. Ehei. Ei meidän lapsi. Ja siis tottakai me haetaan lapselle siideri tai kaksi niin tiedetään, että mitä se juo, kun muuta se ei juo kuin ne, koska se ei valehtele. Ja siis tietysti meidän lapsi saa olla kavereidensa kanssa ulkona iltaisin, tottakai! Eihän lasta voi käskeä pysymään kotona, koska se lähtee kuitenkin, eikä sille voi sanoa koska pitää olla kotona, koska ei se kuitenkaan tottele. Mutta ei ne mitään tyhmää kavereidensa kanssa tee, ei meidän lapsi.
Hei! Teistä ja mielipiteistänne saatika muistinne kirkkaudesta, hyvät vanhemmat, en tiedä. Mutta minä muistan omat teinivuoteni kuin eilisen päivän, muistan omat tötöilyni, kavereiden tötöilyt ja tiedän paljon enemmänkin. Kaverini joivat ne vanhempiensa ostamat ja kaiken muun minkä käsiinsä saivat siihen lisäksi. Mulla oli silloin juotavana vain se, minkä käsiini sain. Pienemmäksi jäi minun määräni, kertaakaan en ollut vatsahuuhtelussa tai sammuneena kadulle. Minä valehtelin. Sanoin olevani jossain ja olinkin jossain muualla, ja tietystikään mitään en ollut juonut kun kotiin pääsin. Ikinä. Ja minulla oli tiukka käsky tulla kotiin viimeistään viimeisellä bussilla, koska vain puolen kilometrin päässä meiltä puukotettiin sen kevään abi hengiltä. Uutena vuotena keskustassa räiskittiin roomalaisia kynttilöitä toisia päin ja niin edelleen.
En kiistä, etteikö teinihillumiseen liittyisi paljon hyviä muistoja. Mutta hilluin sentään tiukkojen rajojen puitteissa, näin loppuviimeksi. Jos minä jotain toivon, niin sitä, että voin omat tenavani säästää siltä, mitä moni kavereistani on kahlannut läpi. Ja valehtelun tiedän varmaksi, kun kerran nyt kirkkain silmin väittävät, ettei kokikseen ole koskeneet, vaikka eilen korkkaamaton pullo on aamulla puolillaan, niin kyllä ne on kykeneviä valehtelemaan.
Meidän lapset olivat vapun kotona. Ja ovat vielä ainakin muutaman vuoden. Miettimisen paikka lienee sitten siinä, mitä tarjota yläasteikäisille kaduilla riehumisen sijaan esim. vappuna, jolloin kaikki teinit ovat siellä. Hyviä vinkkejä kuunnellaan.
Niin, onhan noi mainokset vähän semmosia että ne jakavat mielipiteitä.. Itse pidän niitä lähinnä huvittavina. Mun mielestä ne ovat kuitenkin hyviä herättäjiä, ja ne, joiden mielestä ne on leimaavia tai loukkaavia, voisivat nostaa sen päänsä pois pusikosta ja katsoa asiaa toiselta kantilta: Se, että lapset toki valehtelee ja törttöilee, on asia, jolle ei voi tehdä mitään. Se on osa kasvamista, ja kaikkein parhaiten ihminen oppii kokemuksen ja käytännön kautta. Jos suljet lapsen kotiin, ja kiellät tekemästä mitään, se nostaa uhmaa ja voi olla odotettavissa pahempaakin jälkeä, kuin että jos rakentaa luottamusta lapseen ja antaa siimaa. Sillätavalla sopivasti. Mikä on sopivasti? Jokainen vanhempi tuntee itse lapsensa parhaiten, ainakin niin olisi ihannetilanteessa. Todellisuudessa lapsi teini-iässä on lapsi haasteellisimmillaan, juurikin siksi, että hänet ja hänen ajatuksensa tuntee parhaiten kaverit, eikä vanhemmat.
VastaaPoistaItsekin muistan könynneeni 12 vuotiaana ekojen kännieni jälkeen mummoni luokse, todella pahassa kunnossa. Mummoni reaktio oli mitä parhain: laittoi minut nukkumaan, ja tarjosi aamulla viskipaukun. Koska krapulani oli hirvittävä ja pelkkä viinan hajukin sai vatsani vellomaan, oksensin, ja otin opikseni. Sanoma oli "kannattiko?" ja opin läksyni. Ei kannattanut. Meni monta vuotta, ennenkuin ryyppäsin itseäni ns. änkyräkänniin, vaikka kavereiden kanssa hilluttiinkin ja juotiin ja rellästettiin.
Ihminen on yksilö, ja toiset tottelee vanhemoiaan kiltisti, kun toiset uhmaa kaikin keinoin jokaista sääntöä tai kieltoa. Se, miten vaikutetaan lapseen on yksilöllistä, joten jos sinuun toimi tietty tapa, niin sama tapa ei toimi lapsiisi, varsinkin jos lapsia on useamp niin voi olla että mielikuvitus on hyvä ystävä kun lapset tulevat siihen ikään että alkavat haikailla liikkumisen ja tekemisen vapaudesta.
Kuitenkin mielestäni paras keino on luottamus aikuisen ja lapsen välillä. Vaikka siltikin lapset valehtelevat. Kotona saatetaan olla kiltisti, mutta kun päästään kaveriporukkaan niin tehdään tuhmia. Siksi se illuusio "minun pikku pertistä" on olemassa, koska "minun pikku pertti" on aina niin kiltti ja pärjää koulussakin hyvin, miten hän voisi mitään tuollaista tehdäkään?
Mainoksen ideana on herättää aikuiset katsomaan peiliin, ja näkemään syvemmälle lapsensa elämään. Vaikka kaverit vaikuttavat kunnollisilta, ja lapsi on luokan priimus, niin se ei tarkoita että lapsi todella on mallikansalainen, ja nykyaikaisessa hektisessä elämänmuodossa, kun vanhemmat käyvät pitkää päivää töissä ja muuta, ei heillä ole aikaa sillätavalla tutustua lapseensa nähdäkseen koko totuutta, vaikka he ovatkin omasta mielestään hyvinkin perillä lapsensa elämästä. Se on surullinen totuus. Aikuisilla ei ole samalla tavalla aikaa lapsilleen, kun oli vielä 20 vuotta sitten.. Yleensä ongelmat huomataankin vasta kun niistä on tullut todellisia ja vakavia, ja sitten asioiden selvittäminen ja lapseen tutustuminen on jo vaikeaa. Yleensä syynä on kuitenkin aikuisen oma väsymys työstä, velvollisuuksista, omasta mukavuudenhalusta, tai muuten vaan piittaamattomuudesta. "Kaikki on ihan hyvin, kun tämä lapsi pärjää koulussa" tai "ei meissä ole mitään vikaa, vika on muissa" tai pahin kaikista "hoidetaan ensin nämä oikeat ongelmat pois, vasta sitten mietitään onko lapsen henkisessä puolessa jotakin vikaa, vaikka tietenkään siinä ei ole mitään vikaa. Meidän lapsi ei tarvitse terapiaa!"
VastaaPoistaNämä asiat ovat vaikeita ja todellakin jakavat mielipiteitä, syystä tai toisesta. Jokaisella vanhemmalla on omat syynsä tai tekosyynsä nähdä asiat omalla tavallaan, mutta suurin syy nykylasten "ylivaltaan" lienee siinä, että suojellaan liikaa pahalta maailmalta. sellainen ylisuojelu, missä ei päästetä kokemaan ja oppimaan itse, on karhunpalvelus, vaikka toki ymmärrän hyvin sen. Ei kukaan halua että lapsi joutuisi kokemaan mitään pahaa tai olemaan turvaton. Tietenkään. Mutta liika kontrollointi ja hyysääminen ja paapominen on luonut hirviöitä ja suurin syy on lasten omissa vanhemmissa. Nimenomaan siinä, että heillä ei ole aikaa tai halua tutustua lapseensa tai kiinnostusta tarpeeksi siihen, mitä se pikku pertti siellä ulkona todellisuudessa tekee.. Peiliin on aina vaikeaa katsoa.
Omiin tenaviini yritän rakentaa sitä paljon puhuttua luottamusta ja opettelen löysäämään ja kiristämään narua tilanteen mukaan. Faktaahan se, että teini-iän kiemuroista en vielä muuta tiedä kuin sen, mitä itse olen kokenut ja kaduilta kuullut.
VastaaPoistaToistaiseksi pelaan sillä, että vapaudet ja vastuut kulkevat käsi kädessä, jos osoittaa kykenevänsä kantamaan vastuuta, saa sitä myöten vapauttakin. Ei tarvi niitä läksyjä esim. joka päivä joka nappulalta tarkastaa, mutta jos koululta alkaa tulla hälyttävää viestiä (tai arvosanat laskee), niin sitten on varmaan siirrettävä läksyistä vastuuta äidille ja rajoitettava vapautta tenavalta.
Tärkeimpänä noille päähän tolkutettavana pidän sitä, minkä itsekin kotoa sain. Kotiin saa aina tulla, tapahtuipa mitä hyvänsä. Mitään sellaista ei voi tapahtua, etteikö kotiin voisi tulla.