Eiköhän jokainen yritä omilleen opettaa oikean ja väärän eroa. Ja hetkittäin jopa kuvittele onnistuneensa, kunnes taas saa tippua pilvistä takaisin maan pinnalle. Riittääkö selitykseksi "lapset on lapsia" vai kaivataanko vielä tähdennykseksi, että kovin ovat mielitekojensa vietävissä?
Pienin täällä pitää kynsin ja hampain kiinni omastaan, ihan kirjaimellisesti. Isommat kun yrittää viedä kädestä palloa (tai mitä milloinkin) tarraa pienin tavaraan hampailla kiinni. Ja jos se ei toimi, tarraa tuo hampaillaan kiinni kiusantekijään. Toisaalta parivuotias vasta opettelee yhdessä leikkimistä ja tavaroiden jakamista, toisaalta taas sekään ei saa muita satuttaa. Tulee karjuttua koko porukalle tasapuolisesti.
Mutta entäpä kun hampailla puolustautuu kahdeksan vuotias? Huh. Siinä saa passittaa jo tosissaan jäähylle, selittää sääntöjä uudestaan ja uudestaan... ja ehtii jo hetken kuvitella jonkun menneen perille. Ja kuitenkin kaikki ohjeistus tuntuu valuvan pojan päästä pois niin kuin vesi hanhen selästä.
Jotain on sentään saavutettu. Koko porukka tuntuu tietävän, että varastaminen (eli toisen tavaroiden ottaminen ilman lupaa) on kiellettyä. Ja kun siitä kärähtää (kärähtää kumminkin, ennemmin tai myöhemmin) saattaa äiti olla toooosi vihainen. Vaikka rangaistus ei viimeisimmässäkään tapauksessa ollut juuri muuta kuin ilman lupaa viedyn tavaran palauttaminen ja anteeksipyyntö, tuntui taas jotain menneen perille. Ja toisaalta luottamus nappulaan katosi jälleen, tyhjennetään sitten taskut mennen tullen ja vielä siinä välissä... Mutta mitäpä tehdä täällä tiheästi visiteeraavalle herkkuvarkaalle, joka kyllä on tiedossa, muttei koskaan jää rysän päältä kiinni? Eipä toimi mikään selitys, eikä edes ohje pyytää lupa, kun sen luvan saa, jollei ole hyvää syytä kieltää.
Kylläpä tuo kasvattaminen välillä käy työstä.
perjantai 29. kesäkuuta 2012
keskiviikko 27. kesäkuuta 2012
Karjalanpaisti a la SanKari
Ei, tämä ei ole ruokablogi. Ja ei, en edelleenkään osaa laittaa ruokaa (vaikka olenkin tämän porukan ruokavastaava). Tästä tuli kuitenkin tälläkin kertaa niin hyvää, että pitää se ohje ylös laittaa. Karjalanpaistia valmistetaan meillä siis näin:
Katso kaappiin ja totea, että se on tyhjä. Suuntaa markettiin pohtimaan mitäs tänään syötäisiin, ja huomenna ja mielellään vielä ensi viikolla myös. Kerää kärryyn vähän sitä sun tätä, valitse lihat sen mukaan miten niissä on päiväykset ja miten uskot ehtiväsi ruokaa laittaa. Ja jaksavasi. Joskus nimittäin ehtisi, muttei sitten jaksakaan. Jos saat kahden viikon ruuat alta satasen, mieti mitä unohtui. Yleensä maksaa 150€ (ja tietty ne maidot ja leivät ja mikä kaikki sitten loppuukin ennen kuin kaapit on kahden viikon päästä tyhjät ja sama pitää aloittaa alusta...)
Koska tänään kävi kaupassa, tänään ei jaksakaan laittaa ruokaa. Eikä varmasti huomennakaan. Niinpä ne mukaan tarttuneet karjalanpaistilihat tungetaan pakastimeen (viimeistään heti kun sinne mahtuu). Ja ne muistuu mieleen puolitoista viikkoa myöhemmin.
Tänään siis syödään karjalanpaistia. Otetaan kaksi rasiaa lihoja sulamaan pakastimesta aamupuuroa keittäessä puolilta päivin (aamupalan meillä ottaa jokainen itse sitä kaivatessaan, ja puuro keitellään vasta sitten, kun allekirjoittaneen silmät pysyvät auki). Kolmelta ravistellaan liharasioita. Ne on vielä jäässä. Rähmä. Täytetään tiskikone ja tyhjennetään pyykinpesukone.
Ja ohje kuuluu: Etsi paistinpannu. Mielellään iso. Todennäköisesti joudut taas tiskaamaan sen ennen käyttöä. Laita pannu hellan levylle, kiellä taaperoa tonkimasta roskista ja häädä koira pois jaloista. Laita levy päälle, pannulle voita. Ja voi takaisin kaappiin. Kiellä taaperoa säätämästä hellan levyjä. Häädä koira pois roskikselta. Kippaa jäiset lihat pannulle osittain sulaneen voin sekaan. Ruskista lihat. Lisää lihoihin suolaa siinä vaiheessa, kun viimeinenkin lihapala on sula, eli irronnut kavereistaan. Kuori samalla porkkanoita yksi per syöjä ja lohko porkkanat kivoiksi pätkiksi. Yleensä yhdestä porkkanasta tulee 3-4 pätkää. Kiellä taaperoa syömästä lohkoja. "Ota nyt sitte, mut vaan se yks!"
Ota uunivuoka. Laita sen pohjalle voita. Kippaa päälle ruskistetut lihat nesteineen (aina siihen pannulle jotain nestettä tulee). Heitä päälle porkkanalohkot. Etsi kaapista sipulit ja kiellä samalla taaperoa ottamasta uutta lohkoa vuoasta. Häädä koira pois keittiöstä. Sipuleita on jäljellä kolme, käytetään ne kaikki. Aloita sipulien kuoriminen. Olohuoneessa tapahtuu jotain huomiota vaativaa. Tarkista ja palaa takaisin sipuleihin. "Minne se yks meni, eikö niitä ollut kolme?" Löydä kolmas keittiön tasolta. Taapero on haukannut siitä palan. "Nam, anna lisää!" Kuori ja lohko sipulit (meillä sipulin lohko on suunnilleen 1/4 sipulia) ja heitä lohkot lihan ja porkkanoiden sekaan.
Lappaa vuokaan vettä sen verran, että kaikki peittyy. Tai edes melkein, jos vuokaan ei sovi vettä riittävästi. Kiellä samalla taaperoa juomasta vuoan reunasta. Ja viemästä sieltä porkkanoita ja sipuleita... raaoista lihoista puhumattakaan! "Näpit irti!" Lisää vuokaan vielä suolaa ja kokonaisia pippureita. Mustapippuri kai toimisi parhaiten, mutta kaapissa on vain maustepippureita. Niitä siis. Kourallinen.
Laita vuoka uuniin ja uuni päälle. Asteet on aina arpapeliä, tällä kertaa menee vaikkapa 175. Unohdetaan koko komeus uuniin ainakin puoleksitoista tunniksi, jonka jälkeen kuoritaan perunat ja keitetään ne. Tällä kertaa perunat ovat kypsiä, kun kattilasta on vesi loppu. Kaada loput vedet pois varmuuden vuoksi ja pelasta lihat uunista.
Ja hyvää tuli. Ja ruuan jämistä tuleekin näppärästi keitto huomiselle.
Katso kaappiin ja totea, että se on tyhjä. Suuntaa markettiin pohtimaan mitäs tänään syötäisiin, ja huomenna ja mielellään vielä ensi viikolla myös. Kerää kärryyn vähän sitä sun tätä, valitse lihat sen mukaan miten niissä on päiväykset ja miten uskot ehtiväsi ruokaa laittaa. Ja jaksavasi. Joskus nimittäin ehtisi, muttei sitten jaksakaan. Jos saat kahden viikon ruuat alta satasen, mieti mitä unohtui. Yleensä maksaa 150€ (ja tietty ne maidot ja leivät ja mikä kaikki sitten loppuukin ennen kuin kaapit on kahden viikon päästä tyhjät ja sama pitää aloittaa alusta...)
Koska tänään kävi kaupassa, tänään ei jaksakaan laittaa ruokaa. Eikä varmasti huomennakaan. Niinpä ne mukaan tarttuneet karjalanpaistilihat tungetaan pakastimeen (viimeistään heti kun sinne mahtuu). Ja ne muistuu mieleen puolitoista viikkoa myöhemmin.
Tänään siis syödään karjalanpaistia. Otetaan kaksi rasiaa lihoja sulamaan pakastimesta aamupuuroa keittäessä puolilta päivin (aamupalan meillä ottaa jokainen itse sitä kaivatessaan, ja puuro keitellään vasta sitten, kun allekirjoittaneen silmät pysyvät auki). Kolmelta ravistellaan liharasioita. Ne on vielä jäässä. Rähmä. Täytetään tiskikone ja tyhjennetään pyykinpesukone.
Ja ohje kuuluu: Etsi paistinpannu. Mielellään iso. Todennäköisesti joudut taas tiskaamaan sen ennen käyttöä. Laita pannu hellan levylle, kiellä taaperoa tonkimasta roskista ja häädä koira pois jaloista. Laita levy päälle, pannulle voita. Ja voi takaisin kaappiin. Kiellä taaperoa säätämästä hellan levyjä. Häädä koira pois roskikselta. Kippaa jäiset lihat pannulle osittain sulaneen voin sekaan. Ruskista lihat. Lisää lihoihin suolaa siinä vaiheessa, kun viimeinenkin lihapala on sula, eli irronnut kavereistaan. Kuori samalla porkkanoita yksi per syöjä ja lohko porkkanat kivoiksi pätkiksi. Yleensä yhdestä porkkanasta tulee 3-4 pätkää. Kiellä taaperoa syömästä lohkoja. "Ota nyt sitte, mut vaan se yks!"
Ota uunivuoka. Laita sen pohjalle voita. Kippaa päälle ruskistetut lihat nesteineen (aina siihen pannulle jotain nestettä tulee). Heitä päälle porkkanalohkot. Etsi kaapista sipulit ja kiellä samalla taaperoa ottamasta uutta lohkoa vuoasta. Häädä koira pois keittiöstä. Sipuleita on jäljellä kolme, käytetään ne kaikki. Aloita sipulien kuoriminen. Olohuoneessa tapahtuu jotain huomiota vaativaa. Tarkista ja palaa takaisin sipuleihin. "Minne se yks meni, eikö niitä ollut kolme?" Löydä kolmas keittiön tasolta. Taapero on haukannut siitä palan. "Nam, anna lisää!" Kuori ja lohko sipulit (meillä sipulin lohko on suunnilleen 1/4 sipulia) ja heitä lohkot lihan ja porkkanoiden sekaan.
Lappaa vuokaan vettä sen verran, että kaikki peittyy. Tai edes melkein, jos vuokaan ei sovi vettä riittävästi. Kiellä samalla taaperoa juomasta vuoan reunasta. Ja viemästä sieltä porkkanoita ja sipuleita... raaoista lihoista puhumattakaan! "Näpit irti!" Lisää vuokaan vielä suolaa ja kokonaisia pippureita. Mustapippuri kai toimisi parhaiten, mutta kaapissa on vain maustepippureita. Niitä siis. Kourallinen.
Laita vuoka uuniin ja uuni päälle. Asteet on aina arpapeliä, tällä kertaa menee vaikkapa 175. Unohdetaan koko komeus uuniin ainakin puoleksitoista tunniksi, jonka jälkeen kuoritaan perunat ja keitetään ne. Tällä kertaa perunat ovat kypsiä, kun kattilasta on vesi loppu. Kaada loput vedet pois varmuuden vuoksi ja pelasta lihat uunista.
Ja hyvää tuli. Ja ruuan jämistä tuleekin näppärästi keitto huomiselle.
tiistai 26. kesäkuuta 2012
Välittämistä ja kasvua
Kummasta aloitetaan? Inspiraationa tähän pohdintaan toki Kataisen esittämät kysymykset (HS 26.6.12), mutta tämän kirjoittajan tulkinnat näistä kahdesta sanasta eivät välttämättä pysy aiheen rajauksessa.
Aloitetaanko kasvusta ja rajallisista resursseista? Käytin tänään KM:ää fysioterapeutin arvioitavana. Ihan vaan koska neuvola jälleen kerran meidät sinne lähetti. Koska 6v neuvolassa oli jotain pahasti, pahasti pielessä karkea motoriikassa. Olipa. Ihan hurjan pahasti, lähes yhtä pahasti kuin vuotta aiemmin neuvolassa, jolloin sama tyttö oli puoli kuuro, kykenemätön liikkumaan laisinkaan, ja puhuakaan se ei silloin osannut... puhumattakaan sitten siitä, että samaisella kerralla tytön äiti oli ihan idiootti, kun seurustellakaan ei saa ennen kuin aikaisintaan 5v on kulunut edellisestä suhteesta, ja mielellään ei vielä silloinkaan.
No. Kasvusta todettakoon, että tämä äiti ei sortunut fyysiseen väkivaltaan eikä edes verbaaliseen lahjakkuuteen 5v neuvolassa. Nyökytteli vain. Ja kas, tyttö osasi liikkua, kuuli normaalisti (terveisiä vaan HUS:n korvapolilta, jossa kauniisti kysyivät: "Mitä helv...te täällä teette?") ja puhekin oli ihan selvää. Paitsi ärrä. Ja juu. Se on pieni, lyhyt ja hoikka. Ja se syö. Kiitos kysymästä. Niin olen pahoillani. Tuhlasimme yhteiskunnan rajallisia resursseja, kiitos välittämisen. Ja samoin työnantajan kallista aikaa palkattomalla vapaalla, kiitos välittämisen. Ja kiitos saman välittämisen, ulkopuolisten hössötyksen ja uhkakuvien maalailun, ei työsuhdetta jatkettu. Että onko teidän pakko välittää niin kovasti sieltä korkeammalta taholta?
Niin. Osaa KM liikkua. "Ei tarvi tulla toiste." Mutta soitellaan syksyllä JOS eskarissa herää huoli. Ja jos ei, niin kiitos ja kuulemiin, seuraava potilas. Josko se tarvisi oikeasti apua, eikä olisi välittämisen uhri.
Ja jos sitten aiheen rajaukseen uudelleen.
Välittämistä voi jokainen lisätä ihan itse. Se on hurjan helppoa. Ennen kuin kirjoitat Vauva-lehden AiheVapaa-palstalle aloituksen "Pitäisikö tehdä lastensuojeluilmoitus", niin käy tarjoamassa apua. Tai luojan tähden, sanoa edes "*vää" kun satut hissiin samaan aikaan naapurin kanssa. Hymyile, katso silmiin. Kiitä sitä kaupan kassaa, oven avannutta lasta...
Verkostoitukaa. Puuttukaa toistenne tekemisiin. Jaja. Itse olen se idiootti, joka soittaa auton torvea tenaville, joiden näkee paiskovan lumipalloja koulun ikkunaan. Ja joka pysäytti naapurin lasten koulumatkan ihan ohimennessään, kun painivat autotien laidassa. (Että painisitteko edes siellä ojan puolella, ettei kävis vahinko?) Sanon ruuhkajunassakin konnarille, että leimauslaite ei toimi, jos se ei toimi. (Että enks mä vaan osaa, vai onks siinä oikeasti vika? Ja voisitko leimata tän, kiitos.) Ja se konnari tuli kiittämään. Ei se välittäminen ole vaikeaa. Edelleen uskon, että jos on valmis antamaan vähän itsestään, saa vastineeksi paljon tilalle.
Ja mitä taas kasvu-kysymykseen tulee.. Herätys omistaja-porukka. Rajaton kasvu ei ole mahdollista rajallisten resurssien taloudessa. Mitä jos tehtäisiinkin nyt nollatulos, ja annettaisiin porukan pitää duuninsa. Kannettaisiin sitä vastuuta ja välitettäisiin oikeasti eikä vain sanoina siellä, missä normaalisti vain nousevilla kursseilla ja euron kuvilla on väliä.
Jos miettii Suomelle uutta vientituotetta, voisi päättäjät ehkäpä jalkautua tuonne tulevien eläkkeenmaksajien sekaan. Siellä ne suuret innovaatiot kasvaa tarhattuina kuin eläimet aikuisten painaessa niska limassa paremman kvartaalin toivossa vailla mielikuvitusta.
Aloitetaanko kasvusta ja rajallisista resursseista? Käytin tänään KM:ää fysioterapeutin arvioitavana. Ihan vaan koska neuvola jälleen kerran meidät sinne lähetti. Koska 6v neuvolassa oli jotain pahasti, pahasti pielessä karkea motoriikassa. Olipa. Ihan hurjan pahasti, lähes yhtä pahasti kuin vuotta aiemmin neuvolassa, jolloin sama tyttö oli puoli kuuro, kykenemätön liikkumaan laisinkaan, ja puhuakaan se ei silloin osannut... puhumattakaan sitten siitä, että samaisella kerralla tytön äiti oli ihan idiootti, kun seurustellakaan ei saa ennen kuin aikaisintaan 5v on kulunut edellisestä suhteesta, ja mielellään ei vielä silloinkaan.
No. Kasvusta todettakoon, että tämä äiti ei sortunut fyysiseen väkivaltaan eikä edes verbaaliseen lahjakkuuteen 5v neuvolassa. Nyökytteli vain. Ja kas, tyttö osasi liikkua, kuuli normaalisti (terveisiä vaan HUS:n korvapolilta, jossa kauniisti kysyivät: "Mitä helv...te täällä teette?") ja puhekin oli ihan selvää. Paitsi ärrä. Ja juu. Se on pieni, lyhyt ja hoikka. Ja se syö. Kiitos kysymästä. Niin olen pahoillani. Tuhlasimme yhteiskunnan rajallisia resursseja, kiitos välittämisen. Ja samoin työnantajan kallista aikaa palkattomalla vapaalla, kiitos välittämisen. Ja kiitos saman välittämisen, ulkopuolisten hössötyksen ja uhkakuvien maalailun, ei työsuhdetta jatkettu. Että onko teidän pakko välittää niin kovasti sieltä korkeammalta taholta?
Niin. Osaa KM liikkua. "Ei tarvi tulla toiste." Mutta soitellaan syksyllä JOS eskarissa herää huoli. Ja jos ei, niin kiitos ja kuulemiin, seuraava potilas. Josko se tarvisi oikeasti apua, eikä olisi välittämisen uhri.
Ja jos sitten aiheen rajaukseen uudelleen.
Välittämistä voi jokainen lisätä ihan itse. Se on hurjan helppoa. Ennen kuin kirjoitat Vauva-lehden AiheVapaa-palstalle aloituksen "Pitäisikö tehdä lastensuojeluilmoitus", niin käy tarjoamassa apua. Tai luojan tähden, sanoa edes "*vää" kun satut hissiin samaan aikaan naapurin kanssa. Hymyile, katso silmiin. Kiitä sitä kaupan kassaa, oven avannutta lasta...
Verkostoitukaa. Puuttukaa toistenne tekemisiin. Jaja. Itse olen se idiootti, joka soittaa auton torvea tenaville, joiden näkee paiskovan lumipalloja koulun ikkunaan. Ja joka pysäytti naapurin lasten koulumatkan ihan ohimennessään, kun painivat autotien laidassa. (Että painisitteko edes siellä ojan puolella, ettei kävis vahinko?) Sanon ruuhkajunassakin konnarille, että leimauslaite ei toimi, jos se ei toimi. (Että enks mä vaan osaa, vai onks siinä oikeasti vika? Ja voisitko leimata tän, kiitos.) Ja se konnari tuli kiittämään. Ei se välittäminen ole vaikeaa. Edelleen uskon, että jos on valmis antamaan vähän itsestään, saa vastineeksi paljon tilalle.
Ja mitä taas kasvu-kysymykseen tulee.. Herätys omistaja-porukka. Rajaton kasvu ei ole mahdollista rajallisten resurssien taloudessa. Mitä jos tehtäisiinkin nyt nollatulos, ja annettaisiin porukan pitää duuninsa. Kannettaisiin sitä vastuuta ja välitettäisiin oikeasti eikä vain sanoina siellä, missä normaalisti vain nousevilla kursseilla ja euron kuvilla on väliä.
Jos miettii Suomelle uutta vientituotetta, voisi päättäjät ehkäpä jalkautua tuonne tulevien eläkkeenmaksajien sekaan. Siellä ne suuret innovaatiot kasvaa tarhattuina kuin eläimet aikuisten painaessa niska limassa paremman kvartaalin toivossa vailla mielikuvitusta.
torstai 21. kesäkuuta 2012
Naurua kyynelten läpi
Alkoi se kesäloma vihdoin meilläkin, nyt on kotona kaikki, päivähoidotkin jatkuvat vasta joskus elokuussa. Kaksi isointa huolin tänään kauppaan mukaan huomisia grillattavia hakemaan. Ekassa kaupassa kadutti. Pakkoko niiden on, isojen ihmisten, tapella koko ajan. Toinen nalkuttaa ja toinen ärsyttää, kumpikaan ei tottele. Toiseen kauppaan mennessä ystävällisesti huomautin, että jos meno pysyy samanlaisena, päätyy autoon istumaan ja odottamaan ihan yksin. Ja niin ne oli kuin enkeleitä.
Uhkailu, kiristys, lahjonta...
Kolmas aloitti heti hoidosta haettaessa ruikutuksen pleikkarin peluusta. Ja istui sitten iltapäivän pleikkarilla Katamari-palloja pyöritellen. Ja taaperon kanssa tapellen, sekin kun olisi tahtonut pelata. Tai sammuttaa telkan, jos ei saa pelata. Ja toisen kanssakin piti toki vääntää kättä ja vähän ohjaintakin siitä, että kuinka monta palloa saikaan pyörittää ennen kuin ohjain pitää luovuttaa seuraavalle pelaajalle. Meillä kun on vain yksi ohjain.
Nih. Ja hermot meni koneeseen. Lopputulemana illalla uudelleen kauppaan lähtiessä oli: "Eiks kukaan oikeesti tahtois tulla hetkeks koneelle?" Tämä rakkine kun tykkää sammuttaa itsensä säästääkseen virtaa heti, kun tälle selkänsä kääntää. Ja sitten ei näyttö enää saakaan koneelta signaalia ja koko rakkine pitää käynnistää virtakytkimestä uudelleen, kahteen kertaan, koska ensimmäisellä kerralla se palaa siihen vammautuneeseen tilaan, jossa signaalia ei saa. No, esikoinen lupasi pitää koneelle seuraa sen hetken, kun äiti kerrankin niin kauniisti pyysi. Ja mies vihdoin (kuukausien lupailun jälkeen) nauroi epätoivolleni ja sääti asetuksia. Enää ei pitäisi koneen kettuilla. Uskon kun näen.
Mistä epätoivo koneen sammumisesta? No kun löysin blogin. Ja luin sitä. Ja vuoroin nauroin, vuoroin itkin ja vuoroin en tiennyt kumpaa, molempia yhtä aikaa. Ei kai pitäisi mainostaa, mutta mainostan kumminkin. Koska mun ei tarvikaan kertoa nelikon isän päähänpistoista, kun joku muu on sen jo tehnyt, vaikka mies on ihan eri mies. Että meidän tilanne ei olekaan niin kummallinen, osaa ne muutkin. Ihan kuin meillä. Niin. Se on 3x ikuisuus, joka mun päivän pelasti.
Uhkailu, kiristys, lahjonta...
Kolmas aloitti heti hoidosta haettaessa ruikutuksen pleikkarin peluusta. Ja istui sitten iltapäivän pleikkarilla Katamari-palloja pyöritellen. Ja taaperon kanssa tapellen, sekin kun olisi tahtonut pelata. Tai sammuttaa telkan, jos ei saa pelata. Ja toisen kanssakin piti toki vääntää kättä ja vähän ohjaintakin siitä, että kuinka monta palloa saikaan pyörittää ennen kuin ohjain pitää luovuttaa seuraavalle pelaajalle. Meillä kun on vain yksi ohjain.
Nih. Ja hermot meni koneeseen. Lopputulemana illalla uudelleen kauppaan lähtiessä oli: "Eiks kukaan oikeesti tahtois tulla hetkeks koneelle?" Tämä rakkine kun tykkää sammuttaa itsensä säästääkseen virtaa heti, kun tälle selkänsä kääntää. Ja sitten ei näyttö enää saakaan koneelta signaalia ja koko rakkine pitää käynnistää virtakytkimestä uudelleen, kahteen kertaan, koska ensimmäisellä kerralla se palaa siihen vammautuneeseen tilaan, jossa signaalia ei saa. No, esikoinen lupasi pitää koneelle seuraa sen hetken, kun äiti kerrankin niin kauniisti pyysi. Ja mies vihdoin (kuukausien lupailun jälkeen) nauroi epätoivolleni ja sääti asetuksia. Enää ei pitäisi koneen kettuilla. Uskon kun näen.
Mistä epätoivo koneen sammumisesta? No kun löysin blogin. Ja luin sitä. Ja vuoroin nauroin, vuoroin itkin ja vuoroin en tiennyt kumpaa, molempia yhtä aikaa. Ei kai pitäisi mainostaa, mutta mainostan kumminkin. Koska mun ei tarvikaan kertoa nelikon isän päähänpistoista, kun joku muu on sen jo tehnyt, vaikka mies on ihan eri mies. Että meidän tilanne ei olekaan niin kummallinen, osaa ne muutkin. Ihan kuin meillä. Niin. Se on 3x ikuisuus, joka mun päivän pelasti.
keskiviikko 20. kesäkuuta 2012
Oma napa ja sen paisuminen
Laiskanlaisesti olen jaksanut vyötärön ympäryksen kasvua kommentoida, liekö tämä sitten normaalia jo, ja normaalitilaksi ajan saatossa muuttunut... Korjataan nyt puutetta kumminkin.
Tänään kävin siis neuvolassa kasvua ihmettelemässä. Viikkoja on kasassa 31+X ja painoa kertynyt 10kg neuvolakortin lähtöpainoon, joskin oman normipainoni tietäen lisäys on ollut n. 12kg. Edellisiltä ipanoilta sitä on tullut järestään 18-22kg koko raskauden aikana, ja kaikki kilot on joka kerran karisseet töitä tekemäti pois (vieden vielä kaverinsakin mukanaan...) Ihmekös tuo, että itsensä tuntee edelleen aika pieneksi, kun muistissa on hyvin rantavalas ajat.
Kerrankin ollaan tilanteessa, että turvotus ei (vielä) kiusaa, ja verenpaineetkin ovat pysyneet aisoissa. Ne on suureksi yllätyksekseni viihtyneet koko raskauden normaalitilaani (johon jo ehdittiin pohtia lääkitystä) alempana, suorastaan mallikelpoisissa lukemissa.
Sokereita tuossa jo seurailtiin tovi, ne kun eivät aluksi ihan mallillaan olleet, mutta nyt antoi terkkari siitäkin seurannasta vapautuksen, toinen rasitus tuli ihan puhtaana takaisin. Onneksi. Eiköhän jatketa samalla linjalla kuitenkin, ja pidetä karkkien ja limppareiden kulutus kohtuullisena... jos vaikka pysyisi painonnousukin aisoissa. Ja sitä paitsi, mansikat tyydyttää makeanhimon paremmin kuin mikään karkki.
Vauva liikkuu, potkii ja melskaa, mieluiten alkuyöstä tietenkin. Oikein päinkin se on tainnut kiepahtaa, ja sen verran alemmas jämähtänyt, että kylkiluihin ei potkut satu (vielä)... tosin vastapainoksi käveleminen osaa olla ajoittain haasteellista. Seuraavassa neuvolassa kuulemma tarkistetaan ihan ultralla, että miten päin tuo nyt todellisuudessa köllii. Jännä, että viitsivät, kun kuitenkin on ihan laitokselle varattu aika viikolle 36 tuon ihmettelyä varten.
Tutustumisenkin laitokselle varasin tänään, kun neuvolasta niin kovin siihen jo hätyytteli. Ja onhan se kiva mennä katsomaan, miten on paikat ja systeemit kymmenessä vuodessa muuttuneet.
Mikälie voimavara-kysely olisi tämän kertaiseen neuvolaan kuulunut, vaan se oli kuitattu jo sillä, että erinäisten henkilöiden tempausten vuoksi joudumme jo selvittämään resurssejamme jokaiselle mahdolliselle ja mahdottomalle instanssille, mistä vain voi kuvitella tukea tippuvan. Minun näkemykseltä neuvola ei näihin tahoihin kuulu, asioiden yleistasolla pysyvä päivittely ei tee asioiden hoidosta yhtään helpompaa.
Niin ja rautaa pitää vetää kaksin käsin. Että sellaista.
Tänään kävin siis neuvolassa kasvua ihmettelemässä. Viikkoja on kasassa 31+X ja painoa kertynyt 10kg neuvolakortin lähtöpainoon, joskin oman normipainoni tietäen lisäys on ollut n. 12kg. Edellisiltä ipanoilta sitä on tullut järestään 18-22kg koko raskauden aikana, ja kaikki kilot on joka kerran karisseet töitä tekemäti pois (vieden vielä kaverinsakin mukanaan...) Ihmekös tuo, että itsensä tuntee edelleen aika pieneksi, kun muistissa on hyvin rantavalas ajat.
Kerrankin ollaan tilanteessa, että turvotus ei (vielä) kiusaa, ja verenpaineetkin ovat pysyneet aisoissa. Ne on suureksi yllätyksekseni viihtyneet koko raskauden normaalitilaani (johon jo ehdittiin pohtia lääkitystä) alempana, suorastaan mallikelpoisissa lukemissa.
Sokereita tuossa jo seurailtiin tovi, ne kun eivät aluksi ihan mallillaan olleet, mutta nyt antoi terkkari siitäkin seurannasta vapautuksen, toinen rasitus tuli ihan puhtaana takaisin. Onneksi. Eiköhän jatketa samalla linjalla kuitenkin, ja pidetä karkkien ja limppareiden kulutus kohtuullisena... jos vaikka pysyisi painonnousukin aisoissa. Ja sitä paitsi, mansikat tyydyttää makeanhimon paremmin kuin mikään karkki.
Vauva liikkuu, potkii ja melskaa, mieluiten alkuyöstä tietenkin. Oikein päinkin se on tainnut kiepahtaa, ja sen verran alemmas jämähtänyt, että kylkiluihin ei potkut satu (vielä)... tosin vastapainoksi käveleminen osaa olla ajoittain haasteellista. Seuraavassa neuvolassa kuulemma tarkistetaan ihan ultralla, että miten päin tuo nyt todellisuudessa köllii. Jännä, että viitsivät, kun kuitenkin on ihan laitokselle varattu aika viikolle 36 tuon ihmettelyä varten.
Tutustumisenkin laitokselle varasin tänään, kun neuvolasta niin kovin siihen jo hätyytteli. Ja onhan se kiva mennä katsomaan, miten on paikat ja systeemit kymmenessä vuodessa muuttuneet.
Mikälie voimavara-kysely olisi tämän kertaiseen neuvolaan kuulunut, vaan se oli kuitattu jo sillä, että erinäisten henkilöiden tempausten vuoksi joudumme jo selvittämään resurssejamme jokaiselle mahdolliselle ja mahdottomalle instanssille, mistä vain voi kuvitella tukea tippuvan. Minun näkemykseltä neuvola ei näihin tahoihin kuulu, asioiden yleistasolla pysyvä päivittely ei tee asioiden hoidosta yhtään helpompaa.
Niin ja rautaa pitää vetää kaksin käsin. Että sellaista.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)