Viime viikonloppuna kävimme jätskillä Tuusulanjärven rannassa. Kyllähän meidän saattue aina kääntää päitä, mutta samalla pitää meidät aikuiset niin kiireisinä, ettei jatkuvaa tuijotusta huomaa...
Jätskien jälkeen lapset säntäsivät aivan veden rajaan, piti saada kokeilla, joko vesi on lämmintä. Ainakin pintavesi oli tyttöjen mielestä mukavasti lämmennyt. Taaperonkin piti saada kokeilla, mutta kokeilu unohtui heti. "Äiti kato, gaak gaak!" Ihan meidän viereen ui sinisorsa, taisi olla pullankerjuussa. Ja taapero tärisi innostuksesta ja jännityksestä; "Kato, kato gaak gaak!"
Lasten kasvaessa niiden "hauskuuttaminen" käy haasteellisemmaksi. Puistoreissu päättyi esikoisen mykkäkouluun, hän kun olisi halunnut jäädä sinne ainakin vielä kahdeksi tunniksi tai vaikka koko illaksi. Kyllä kävi mielessä, ettei toista kertaa oteta mukaan mihinkään, jos heti tulee vinkuna. Taapero simahti rattaisiin.
Tiistaina totesin, että nyt on vaan pakko lähteä ostamaan kengät ensi syksyn eskarille. Perjantaina kuitenkin lähtee koko lauma reissuun, pienin palaa sunnuntaina, isommat joskus. Kai. Ja kyllähän reissuun kengät tarvitaan, mielellään ehjät. Niinpä jätin kotiin kolme muuta ja pakkasin tytön autoon. Kuskinpaikalle istuessani jo harmitti. Sekä minua, että tyttöä. Taapero jäi sisälle huutamaan "Mennään kauppaan, minä menen kauppaan!" Ja tyttö kitisi takapenkillä "Emmä taho kauppaan, mä tahon kattoa pikkuponeja!" Niinpä. Laske sataan, laske sataan. Pääsi se katsomaan pikkuponeja, heti kun kengät oli ostettu.
torstai 31. toukokuuta 2012
tiistai 29. toukokuuta 2012
Kuka täällä sotkee?
Liekö iskenyt kevätsiivouskärpänen vai joko puhutaan pesänrakennusvietistä... mutta tulosta alkaa hiljalleen syntyä. Viikonloppuna löysin eteisen, on siellä hieno lattia. Loput talviromppeet rahtasin kylppärin lattialle pinoksi odottamaan pesua ja säilöntää. Nyt en löydä kylpyhuonetta.
Kylpyhuoneen lattiaa koristaa nyt yksi koiranoksentama matto, joka oli inspiraatio eteisen siivoukselle. Mäntysuopa odottaa edelleen keittiön pöydällä ja juuriharja siivouskomerossa keittiössä... Suihkuverhon kiskolla roikkuu kuivumassa pari lakanaa ja pikkupyykkiteline, saunan oven päällä lakana myös. Saunan lauteet ovat hautautuneet puhtaan, kuivan ja lajitellun pyykin alle, ja taitaapa siellä olla kuivamassa jotain pehmolelujakin. Valtaosa pehmoista on edelleen muovipusseissa odottamassa pesua samassa kasassa talvivaatteiden kanssa... Pyykkikoreihin ne ei todellakaan mahdu. Liinavaatekaappia ei enää pyykkivuoren alta näekään, vaikka kone pyörii joka päivä monta kertaa.
Pienimmistä vauvan vaatteista puolet odottaa vielä pesua kylpyhuoneessa omassa säkissään, puolet on jo pestynä lipaston laatikkoon odottamaan silitystä. Kukahan sen tekisi ja millä ajalla, onko ne pakko silittää? No on. Lipasto on yläkerran aulassa, samoin kuin telineellinen märkää pyykkiä, leikkikeittiö ja pari laatikollista läpikäytäviä leluja. Lipaston päälle on pinoutunut ainakin lampaantalja, kantoliina, kilpikonnatossut ja kassillinen vauvan talvivaatteita. Tuo kassi kylläkin kuuluisi kylpyhuoneeseen pesua odottamaan, mutta se ei enää ja vielä sinne mahdu.
Tyttöjen huoneeseen saatiin tänään vihdoin verhot. Eipä tuo ollut kuin vuoden projekti... Esikoinen valitti kirjoituspöydän siivoamisen (pakko, jotta verhot sai ikkunaan) tarkoittavan myös kirjahyllyn siivousta. Niinpä. Itse siivosin oman vaatekaappini edestä olohuoneesta pois tyttöjen vielä liian isot vaatteet ja totesin sen tarkoittavan vaatehuoneen siivousta. Joka taas vaatisi edellä mainitun kirjoituspöydän siivoamista, jotta nukkekoti saataisiin vaatehuoneesta pois ja esiin... Masentavaa.
Koska kaikkialla on siivottu vähän, ei missään näy, että jotain olisi oikeastikin tehty. Niinpä voisi kysyä, että kuka täällä sotkee, jos viikon siivoamisella ei ulkopuoliselle näkyvää tulosta synny? Taidan linnoittautua eteisen lattialle ihmettelemään talon ainutta siistiä tilaa. Ja sulkea silmäni kaaokselta, joka hyökkää kimppuun omasta makkarista, poikien huoneesta, tyttöjen huoneesta, keittiöstä, olohuoneesta, kylppäristä, vessasta... vai mitä noita oli. Enhän se minä voi olla, joka sotkee, jos en muuta tee kuin siivoan?
Kylpyhuoneen lattiaa koristaa nyt yksi koiranoksentama matto, joka oli inspiraatio eteisen siivoukselle. Mäntysuopa odottaa edelleen keittiön pöydällä ja juuriharja siivouskomerossa keittiössä... Suihkuverhon kiskolla roikkuu kuivumassa pari lakanaa ja pikkupyykkiteline, saunan oven päällä lakana myös. Saunan lauteet ovat hautautuneet puhtaan, kuivan ja lajitellun pyykin alle, ja taitaapa siellä olla kuivamassa jotain pehmolelujakin. Valtaosa pehmoista on edelleen muovipusseissa odottamassa pesua samassa kasassa talvivaatteiden kanssa... Pyykkikoreihin ne ei todellakaan mahdu. Liinavaatekaappia ei enää pyykkivuoren alta näekään, vaikka kone pyörii joka päivä monta kertaa.
Pienimmistä vauvan vaatteista puolet odottaa vielä pesua kylpyhuoneessa omassa säkissään, puolet on jo pestynä lipaston laatikkoon odottamaan silitystä. Kukahan sen tekisi ja millä ajalla, onko ne pakko silittää? No on. Lipasto on yläkerran aulassa, samoin kuin telineellinen märkää pyykkiä, leikkikeittiö ja pari laatikollista läpikäytäviä leluja. Lipaston päälle on pinoutunut ainakin lampaantalja, kantoliina, kilpikonnatossut ja kassillinen vauvan talvivaatteita. Tuo kassi kylläkin kuuluisi kylpyhuoneeseen pesua odottamaan, mutta se ei enää ja vielä sinne mahdu.
Tyttöjen huoneeseen saatiin tänään vihdoin verhot. Eipä tuo ollut kuin vuoden projekti... Esikoinen valitti kirjoituspöydän siivoamisen (pakko, jotta verhot sai ikkunaan) tarkoittavan myös kirjahyllyn siivousta. Niinpä. Itse siivosin oman vaatekaappini edestä olohuoneesta pois tyttöjen vielä liian isot vaatteet ja totesin sen tarkoittavan vaatehuoneen siivousta. Joka taas vaatisi edellä mainitun kirjoituspöydän siivoamista, jotta nukkekoti saataisiin vaatehuoneesta pois ja esiin... Masentavaa.
Koska kaikkialla on siivottu vähän, ei missään näy, että jotain olisi oikeastikin tehty. Niinpä voisi kysyä, että kuka täällä sotkee, jos viikon siivoamisella ei ulkopuoliselle näkyvää tulosta synny? Taidan linnoittautua eteisen lattialle ihmettelemään talon ainutta siistiä tilaa. Ja sulkea silmäni kaaokselta, joka hyökkää kimppuun omasta makkarista, poikien huoneesta, tyttöjen huoneesta, keittiöstä, olohuoneesta, kylppäristä, vessasta... vai mitä noita oli. Enhän se minä voi olla, joka sotkee, jos en muuta tee kuin siivoan?
tiistai 22. toukokuuta 2012
Käänteistä syrjintää?
En sano, etteikö lapsettomat olisi nostaneet haloota aiheesta. Sen sijaan sanon, että nyt olisi jokaisen hyvä vilkaista peiliin, pohtia perhe-ja työtilannettaan ja miettiä sitten ainakin kahdesti ennen kuin huutaa ääneen: "Syrjintää!"
Nuorten ja raskaana olevien naisten syrjintään otinkin jo kantaa, pikkulasten vanhemmat lukeutuvat samaan sakkiin. Se nyt vaan on niin, ettei kukaan tahdo työntekijää, joka ei ole koskaan paikalla. Ja se nyt vaan on niin, että kun tuuppaat vuosikkaan tarhaan ihan ekaa kertaa, se sattuu sairastamaan ihan kaiken ensimmäisen vuoden aikana. Sen jälkeen se ei sitten sairastakaan, mutta silloin olet jo saanut kenkää...
Ymmärrän vielä lapsettomien harmituksen lomista. Onhan se kurja, jos aina joutuu pitämään lomansa toukokuussa tai syyskuussa. Vika ei kuitenkaan ole perheellisten työkavereiden, vaan idiootti-esimiehen. Toivoahan saa jokainen lomansa milloin tahtoo. Niin, koulu loppuu tänäkin vuonna kesäkuun alkuun ja jatkuu taas elokuun puolivälissä. Päiväkoti on tänäkin vuonna kiinni viisi viikkoa juhannuksesta eteenpäin. Mutta kas kummaa. Eihän sitä koko perheellisen kesälomaa tarvitse noihin väleihin upottaa. Eikä myöskään koko lapsettoman lomaa... Tottakai kaikki tahtoo olla lomalla heinäkuussa. Niinpä siis vuorottelu käyttöön, esimies opetteleman johtamisen alkeita ja päiväkoti-ikäiset varahoitoon, koululaiset mummille (tai hui kamala, jopa keskenänsä kotiin). Mielenkiintoista on se, että johtoporras osaa kyllä limittää omat lomansa sullassa sovussa vuorotellen, mutta työntekijöiden lomia ei sitten osatakaan. Taitaa olla tiimipalaverin paikka.
Julkisissa kulkuvälineissä on sellaisia mystisiä korvamerkittyjä paikkoja, joihin muilla ei ole asiaa, jos paikan käyttöön oikeutettu sattuu paikalle. Ymmärrän kiukun pikkulapsista kirkumassa ja potkimassa penkin selkänojaa. Jopa minä, lapsellinen, ärsyynnyn siitä. Minäkin tahdon matkustaa rauhassa, etenkin silloin kun lapseni eivät ole mukana. Niinpä vaihdan junassa vaunua, ja saan perääni lasten vanhemmilta äkäisiä mulkaisuja. Sanoisin, että turhaan mulkoilette. Ettekä mulkoilisi, jos tietäisitte. En myöskään pidä ilman lapsia matkustavien tavasta huutaa puhelimeen tai vallata vieruspenkki tavaroillaan. Kaikilla olisi kivempaa, jos kaikki ottaisivat toisensa huomioon. Lasten kanssa on kuitenkin liikuttava, ainakin satunnaisesti. Vaikka meidän matkoista 90% sujuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, nuo 10% kiukuttelua ovat ne raastavimmat. Ja vain niistä puhutaan.
Niin. Minä imetän ravintolassa ( huoh, pikaruokapaikkoja... lasketaanko niitä edes?), kahviloissa, junassa ja puiston penkillä. Aina toiset huomioon ottaen. Te ette edes tajua, mitä teen, jos lopetatte tuijotuksenne. En kaiva rintaa paidan sisältä ja läväytä sitä paljaana pöytään. Te ette näe mitään, vaikka kuinka tuijottaisitte. Mutta toki tiedätte. Miten teiltä rakkaat lapsettomat voi mennä ruokahalu, jos ette näe? Valitettavasti en mahda mitään sen enempää vauvan nälälle kuin teidän mielikuvituksellenne. Annan vauvalle ruuan ja kiellän teiltä silmänruuan. Enkä mene vessaan imettämään, koska sinne en saa kahviani mukaan, ja koska siinä voi hyvinkin vierähtää tovi jos toinenkin.
Kaikkien syrjintäpuheiden keskellä ihmettelenkin nyt vain, että jos tilanne on se, että kaikki syrjii kaikkia, niin kuka itseasiassa olikaan se syrjitty? Entäpä jos heräisimme tästä minäminä-kuplasta, ja ottaisimmekin nyt vaihteeksi toiset huomioon. Laitetaan hyvä kiertämään, hymyilkää vieraille, avatkaa toisillenne ovia ja kiittäkää, kun se teille avataan. Kysykää työkaverilta lasten ja lemmikeiden kuulumisia. Olkaa kiinnostuneita toisista, erilaisista. Voi olla, ettei enää teekään mieli huutaa ja kiukuta epäreiluutta.
Nuorten ja raskaana olevien naisten syrjintään otinkin jo kantaa, pikkulasten vanhemmat lukeutuvat samaan sakkiin. Se nyt vaan on niin, ettei kukaan tahdo työntekijää, joka ei ole koskaan paikalla. Ja se nyt vaan on niin, että kun tuuppaat vuosikkaan tarhaan ihan ekaa kertaa, se sattuu sairastamaan ihan kaiken ensimmäisen vuoden aikana. Sen jälkeen se ei sitten sairastakaan, mutta silloin olet jo saanut kenkää...
Ymmärrän vielä lapsettomien harmituksen lomista. Onhan se kurja, jos aina joutuu pitämään lomansa toukokuussa tai syyskuussa. Vika ei kuitenkaan ole perheellisten työkavereiden, vaan idiootti-esimiehen. Toivoahan saa jokainen lomansa milloin tahtoo. Niin, koulu loppuu tänäkin vuonna kesäkuun alkuun ja jatkuu taas elokuun puolivälissä. Päiväkoti on tänäkin vuonna kiinni viisi viikkoa juhannuksesta eteenpäin. Mutta kas kummaa. Eihän sitä koko perheellisen kesälomaa tarvitse noihin väleihin upottaa. Eikä myöskään koko lapsettoman lomaa... Tottakai kaikki tahtoo olla lomalla heinäkuussa. Niinpä siis vuorottelu käyttöön, esimies opetteleman johtamisen alkeita ja päiväkoti-ikäiset varahoitoon, koululaiset mummille (tai hui kamala, jopa keskenänsä kotiin). Mielenkiintoista on se, että johtoporras osaa kyllä limittää omat lomansa sullassa sovussa vuorotellen, mutta työntekijöiden lomia ei sitten osatakaan. Taitaa olla tiimipalaverin paikka.
Julkisissa kulkuvälineissä on sellaisia mystisiä korvamerkittyjä paikkoja, joihin muilla ei ole asiaa, jos paikan käyttöön oikeutettu sattuu paikalle. Ymmärrän kiukun pikkulapsista kirkumassa ja potkimassa penkin selkänojaa. Jopa minä, lapsellinen, ärsyynnyn siitä. Minäkin tahdon matkustaa rauhassa, etenkin silloin kun lapseni eivät ole mukana. Niinpä vaihdan junassa vaunua, ja saan perääni lasten vanhemmilta äkäisiä mulkaisuja. Sanoisin, että turhaan mulkoilette. Ettekä mulkoilisi, jos tietäisitte. En myöskään pidä ilman lapsia matkustavien tavasta huutaa puhelimeen tai vallata vieruspenkki tavaroillaan. Kaikilla olisi kivempaa, jos kaikki ottaisivat toisensa huomioon. Lasten kanssa on kuitenkin liikuttava, ainakin satunnaisesti. Vaikka meidän matkoista 90% sujuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, nuo 10% kiukuttelua ovat ne raastavimmat. Ja vain niistä puhutaan.
Niin. Minä imetän ravintolassa ( huoh, pikaruokapaikkoja... lasketaanko niitä edes?), kahviloissa, junassa ja puiston penkillä. Aina toiset huomioon ottaen. Te ette edes tajua, mitä teen, jos lopetatte tuijotuksenne. En kaiva rintaa paidan sisältä ja läväytä sitä paljaana pöytään. Te ette näe mitään, vaikka kuinka tuijottaisitte. Mutta toki tiedätte. Miten teiltä rakkaat lapsettomat voi mennä ruokahalu, jos ette näe? Valitettavasti en mahda mitään sen enempää vauvan nälälle kuin teidän mielikuvituksellenne. Annan vauvalle ruuan ja kiellän teiltä silmänruuan. Enkä mene vessaan imettämään, koska sinne en saa kahviani mukaan, ja koska siinä voi hyvinkin vierähtää tovi jos toinenkin.
Kaikkien syrjintäpuheiden keskellä ihmettelenkin nyt vain, että jos tilanne on se, että kaikki syrjii kaikkia, niin kuka itseasiassa olikaan se syrjitty? Entäpä jos heräisimme tästä minäminä-kuplasta, ja ottaisimmekin nyt vaihteeksi toiset huomioon. Laitetaan hyvä kiertämään, hymyilkää vieraille, avatkaa toisillenne ovia ja kiittäkää, kun se teille avataan. Kysykää työkaverilta lasten ja lemmikeiden kuulumisia. Olkaa kiinnostuneita toisista, erilaisista. Voi olla, ettei enää teekään mieli huutaa ja kiukuta epäreiluutta.
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
Mopo
Esikoinen sai Plaston punaisen potkumopon "lahjaksi pikkuveikalta", kun toinen syntyi. Kolmannen ja neljännen välissä mopo takavarikoitiin lapsilta, kun eivät sillä osanneet nätisti törmäilemättä ajaa. Lauantaina kävin maalta hakemassa pyykkikoreja, ja samalla tuo mopo osui silmiini hylättynä olohuoneen nurkassa. Ja nyt se on täällä.
Lasten kanssa purettiin autosta viikonloppuromppeita, kun taapero huomasi mopon. Mihinkään se ei suostunut liikkumaan ennen kuin mopo-parka oli autosta nostettu maahan, ja ihan itse tuo vuoroin ajoi, vuoroin kantoi mopon sisään. Näin meillä on taas ilta väistelty ja kaikkien nilkat on taaperon törmäilystä mustelmilla. Saa nähdä kauanko tämän äidin kärsivällisyys kantaa puhtaasti taaperon riemulla... vai joutuuko mopo taas eristyksiin jonnekin varaston nurkkaan.
Epätoivoisesti olen yrittänyt saada laumasta kuvia tänne laitettavaksi, mutten tahdo naamoja näkyviin... ja joku kuvani on tärähtäneitä tai sitten niissä näkyy muksujen nassut. Parempaa aikaa odotellessa.
Lasten kanssa purettiin autosta viikonloppuromppeita, kun taapero huomasi mopon. Mihinkään se ei suostunut liikkumaan ennen kuin mopo-parka oli autosta nostettu maahan, ja ihan itse tuo vuoroin ajoi, vuoroin kantoi mopon sisään. Näin meillä on taas ilta väistelty ja kaikkien nilkat on taaperon törmäilystä mustelmilla. Saa nähdä kauanko tämän äidin kärsivällisyys kantaa puhtaasti taaperon riemulla... vai joutuuko mopo taas eristyksiin jonnekin varaston nurkkaan.
Epätoivoisesti olen yrittänyt saada laumasta kuvia tänne laitettavaksi, mutten tahdo naamoja näkyviin... ja joku kuvani on tärähtäneitä tai sitten niissä näkyy muksujen nassut. Parempaa aikaa odotellessa.
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Syrjintää
Uutiskynnyksen näyttää ylittäneen raskaana olevien opettajien syrijintä (ks. iltasanomat 16.5.12). Miksei minun syrjintäni ylitä uutiskynnystä? Haluanko valittaa eteenpäin, huolimatta siitä, että saan sillä itselleni vaikean ihmisen maineen, joka kyllä ehtii edelläni kaikkiin tulevaisuudessa mahdollisiin paikkoihin, vai tyydynkö osaani?
Edellinen työsuhteeni päättyi joulukuussa, ja tiesin sen jo hyvissä ajoin. Aktiivisen työnhaun käynnistinkin viime vuoden lokakuussa ennen kuin pallomahasta oli aavistustakaan. Joulukuun alun plussan jälkeen en ole montaakaan hakemusta kirjoittanut, sen verran vain, että työvoimatoimisto pysyy tyytyväisenä. Kaikkiin maaliskuun jälkeen tulleisiin yhteydenottoihin olen surutta kertonut tilanteeni, toisiin aiemmin, viimeistään haastattelussa kuitenkin. Työttömänä saa tällä konstilla varmasti pysyä.
Miksikö kerron? Viimeksi minulle soitettiin maanantaina (liittyen hakemukseen, jonka olen laittanut marraskuussa). "Olisitsä vielä kiinnostunut tulemaan meille töihin? Oisit just se, mitä etsitään." Niinpä. Olisinko? Ja niin taas pahoittelin puhelimessa, että vuoden päästä voisin ollakin heidän etsimänsä, mutta nyt en kyllä ole. Voin hyvin kertoa pallomahasta puhelimessa. Siitä pitäisi kuitenkin kertoa heti työsopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, tai oikeastaan jo ennen, jos lakia tulkitaan oikein tiukasti. Siitä pitää kertoa työnantajalle 2kk ennen äitiysloman alkua. Eli piti kai kertoa jo.
Kuka kumma tahtoisi palkata raskaana olevan? Kenen etu se oikeasti olisi? Olenko outo, kun koen, että motivoituneena ja kulloiseenkin työnantajaani sitoutuneena työntekijänä minun kuuluu ajatella palkkanauhani sijaan työnantajan etua? Jos en voi tehdä annettua työtä (määräaikaisessa) sopimuksessa lukevaa aikaa, eikö minulla ole velvollisuus siitä mainita? Ja eikö työnantajalla ole oikeus jättää minut palkkaamatta, jos en pysty tekemään töitä silloin kun heillä olisi tekijälle tarve? Miksi se on syrjintää? Ja olisiko se edes minun etu mennä nyt töihin. Salailusta sakotettaisiin, työsuhde purettaisiin koeajalla viimeistään siihen, kun äitiysloma alkaa. Ja jos ei purettaisi, voisi töihin paluu "loman" jälkeen olla tuskainen, tuskin olisin kovin toivottu jäsen työyhteisöön siinä vaiheessa, olisinhan pettänyt työyhteisön luottamuksen.
Ehkäpä ajattelen asiaa urakehityksen ja työnantajan edun kannalta siksi, että koulutukseni on nimenomaa hallintoon ja numeroiden pyörittelyyn. Mutta miksi opettaja ei voisi ajatella omaa napaansa pitemmälle. Vai ymmärtääkö raskaana oleva opettaja sen, miksi häntä ei valittu, sitten kun hänen oma lapsensa on viidesluokkalainen, jonka luokkaa on ehtinyt opettaa kymmenen eri opettajaa ja taas on syksyksi tulossa uusi opettaja? Vai ymmärtääkö edes silloin.
Ja toisaalta. Kyllä työnantajat ovat valmiita palkkaamaan sen raskaana olevankin, jos hän on paitsi pätevin myös sopivin. Työyhteisöön tahdotaan "hyvä tyyppi", ja jos sellainen löytyy, se ollaan valmiita palkkaamaan olosuhteista riippumatta.
Edellinen työsuhteeni päättyi joulukuussa, ja tiesin sen jo hyvissä ajoin. Aktiivisen työnhaun käynnistinkin viime vuoden lokakuussa ennen kuin pallomahasta oli aavistustakaan. Joulukuun alun plussan jälkeen en ole montaakaan hakemusta kirjoittanut, sen verran vain, että työvoimatoimisto pysyy tyytyväisenä. Kaikkiin maaliskuun jälkeen tulleisiin yhteydenottoihin olen surutta kertonut tilanteeni, toisiin aiemmin, viimeistään haastattelussa kuitenkin. Työttömänä saa tällä konstilla varmasti pysyä.
Miksikö kerron? Viimeksi minulle soitettiin maanantaina (liittyen hakemukseen, jonka olen laittanut marraskuussa). "Olisitsä vielä kiinnostunut tulemaan meille töihin? Oisit just se, mitä etsitään." Niinpä. Olisinko? Ja niin taas pahoittelin puhelimessa, että vuoden päästä voisin ollakin heidän etsimänsä, mutta nyt en kyllä ole. Voin hyvin kertoa pallomahasta puhelimessa. Siitä pitäisi kuitenkin kertoa heti työsopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, tai oikeastaan jo ennen, jos lakia tulkitaan oikein tiukasti. Siitä pitää kertoa työnantajalle 2kk ennen äitiysloman alkua. Eli piti kai kertoa jo.
Kuka kumma tahtoisi palkata raskaana olevan? Kenen etu se oikeasti olisi? Olenko outo, kun koen, että motivoituneena ja kulloiseenkin työnantajaani sitoutuneena työntekijänä minun kuuluu ajatella palkkanauhani sijaan työnantajan etua? Jos en voi tehdä annettua työtä (määräaikaisessa) sopimuksessa lukevaa aikaa, eikö minulla ole velvollisuus siitä mainita? Ja eikö työnantajalla ole oikeus jättää minut palkkaamatta, jos en pysty tekemään töitä silloin kun heillä olisi tekijälle tarve? Miksi se on syrjintää? Ja olisiko se edes minun etu mennä nyt töihin. Salailusta sakotettaisiin, työsuhde purettaisiin koeajalla viimeistään siihen, kun äitiysloma alkaa. Ja jos ei purettaisi, voisi töihin paluu "loman" jälkeen olla tuskainen, tuskin olisin kovin toivottu jäsen työyhteisöön siinä vaiheessa, olisinhan pettänyt työyhteisön luottamuksen.
Ehkäpä ajattelen asiaa urakehityksen ja työnantajan edun kannalta siksi, että koulutukseni on nimenomaa hallintoon ja numeroiden pyörittelyyn. Mutta miksi opettaja ei voisi ajatella omaa napaansa pitemmälle. Vai ymmärtääkö raskaana oleva opettaja sen, miksi häntä ei valittu, sitten kun hänen oma lapsensa on viidesluokkalainen, jonka luokkaa on ehtinyt opettaa kymmenen eri opettajaa ja taas on syksyksi tulossa uusi opettaja? Vai ymmärtääkö edes silloin.
Ja toisaalta. Kyllä työnantajat ovat valmiita palkkaamaan sen raskaana olevankin, jos hän on paitsi pätevin myös sopivin. Työyhteisöön tahdotaan "hyvä tyyppi", ja jos sellainen löytyy, se ollaan valmiita palkkaamaan olosuhteista riippumatta.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)