Kasvatanko kotiorjia?

Nostetaan taas vanha aihe esiin, kun Taloussanomien uutinen sattui sopivasti silmiin: Tämän ikäinen lapsi kannattaa panna töihin (Taloussanomat, 19.3.15).

Olen vuosikaudet törmännyt erityisesti äitien asenteisiin, joissa lapselta ei sovi vaatia kotona tehtäväksi mitään. Perusteluksi (jos sellaista nyt yleensä ottaen saa) saa sen, että leikki on lapsen työtä ja siinä on tekemistä enemmän kuin kylliksi, kun lapset hoitavat koulunsa ja harrastuksensa. Tulee kovasti mieleen isäni vastaus teinivuosinamme, kun kysyttiin, miksi kaikilla muilla paitsi hänellä oli tiskivuoro. "Mä käyn töissä ja tuon palkan kotiin."

Olen vuosikaudet itse hokenut, että kotimme ei ole hotelli. Mun niskavillat on suunnilleen saman ajan nousseet pystyyn hyvää tarkoittavista lappusista esimerkiksi julkisissa tiloissa ja vaikkapa työpaikkojen kahvihuoneissa ("Äitisi ei ole täällä töissä, joten siivoathan jälkesi"). Näen punaista, kun törmään asenteisiin, joissa miehen homma on tuoda palkkapussinsa kotiin ja naisen homma on huolehtia kodista. (Ja olen kertakaikkisen katkera Keskustan linjauksista, joilla taas nuijitaan naista nyrkin ja hellan väliin, piru vie, sovittelisivat siihen koloon vaihteeksi miestä, edes, jos sinne nyt joku täytyy tunkea.)

Niinpä voitte arvata, että tämä Taloussanomien uutinen Minnesotan Yliopistossa tehdystä tutkimuksesta sai mut hihkumaan riemusta, tekisi mieli kiljua: "Ähäkutti ja lälläslää, siitäs saatte!" En kilju, koska olen aikuinen (tai ainakin esitän sellaista).

Lasten ottaminen kotitöihin mukaan pienestä pitäen siis parantaa lapsen itsetuntoa, itseluottamusta ja kasvattaa vastuullisuutta. Kehityspsykologi Richard Rende vielä täydentää tähän, että kotitöihin osallistuminen ennakoi akateemista, emotionaalista ja jopa ammatillista menestystä. Ei kuulkaa mikään huono syy jatkaa valitulla linjalla, jossa kotimme siis ei ole hotelli, enkä minä perheeseemme palkattu työntekijä. Kotityöt kuuluu kaikille.

Tiskit, pyykit, roskien viennit, siivoukset, ruoanlaitto... Miksi ihmeessä ne pitäisi sysätä yksin äidin (ja/tai isän) harteille? Ei vanhemmat kotona yksin sotke, todellakaan. Sitä paitsi. Opetan mieluummin vaikkapa tiskausta, imurointia ja pyykkikoneen täyttöä kolmivuotiaalle, jonka mielestä imuri ja saippuavedet on parhaimpia maan päällä olevia asioita sen sijaan, että opettaisin kotitöiden alkeita teinille, jota ne eivät todellakaan kiinnosta. Pitkällä tähtäimellä pääsee helpommalla vaikka pikkulapsivuosina hommien tekeminen on selkeästi hidasta.

Täystuho 3v ja Viimeinen 1v siivoushommissa

Mitenkäs muilla? Odotatteko lastenne osallistuvan kotitöihin (ikätasoisesti, luonnollisesti)?

Serkkuja

Jo vuosia sitten ymmärsin olla lasteni puolestani pahoillani. Nämä eivät koskaan tule saamaan yhtä suurta serkkulaumaa kuin minä. Lapsillani on serkkuja vaihteleva määrä, osalla vain kaksi, osalla kolme. Mulla serkkuja on kymmenen kertaa enemmän, melkein kolmekymmentä. Vanhimmat serkuistani ovat ylittäneet neljänkymmenen rajapyykin, nuorimmat hädintuskin vaipoistaan päässeet.

Mulla on monen monta muistoa sukujuhlista ja muista tapaamisista. Kaikista leikeistä ja asioista joita on tehty yhdessä. Siellä, missä oli serkkuja, ei koskaan ollut tylsää. On Uusia Vuosia, jolloin on vedetty Super Mario Bros 3 läpi kasibittisellä Nintendolla, juhlia, jolloin on kikattaen vakoiltu aikuisia tai leikitty nurkkajussia.

Olin lasteni puolesta pahoillani, koska luulin heidän jäävän paitsi kaikesta tuosta, kesälomista samanikäisten serkkujen kanssa mökillä, salaisuuksien kuiskimisesta suljettujen ovien takana, sellaisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta, minkä vain veriside voi tuoda, koska toisesta ei pääse eroon vaikka kuinka tahtoisi.

Tänään katselen näitä omia lapsiani, eivätkä he oikeasti jääneet mistään paitsi. Serkkuja on ehkä vähän, mutta niiden kanssa on sitäkin hauskempaa tavatessa. Ja sitä paitsi. Omissa serkuissani on edelleen omieni ikäisiä lapsia. Niinpä esimerkiksi Esikoinen on lähdössä serkkujeni kanssa mökille... ja Täystuho ja Viimeinen istuvat paraikaa sohvallamme oman serkkutyttönsä kanssa kikattamassa.

Näillä lapsillahan on omien serkkujensa lisäksi koko minun serkkulaumani ja vielä rippikouluikäinen täti. Ja sen lisäksi, onhan näitä yksistään jo niin monta, että saavat pystyyn melkein minkätahansa leikin tai pelin. Rippijuhlia kauhulla odotellen...

Kodin sydän

Joskus vuosi sitten havahduin siihen, että meidän elämästä on oikeastaan tullut vain pitkä sarja lähtöjä ja kotiinpalaamisia. Vanhan sanonnan mukaan keittiö on kodin sydän, mutta meillä kyllä eteinen on ehdottomasti tärkein. Kaikki jännä alkaa siitä ja siinä ne kaikki tunteikkaimmat hetket on niin mennessä kuin tullessa.

Meillä on jo pitkän aikaa ollut koko ajan jonkun reissukassi keskellä eteisen lattiaa. Kassi ja sen sisältö vaihtuu, mutta paikka ei. Aina on joku joko juuri lähdössä tai juuri palannut. Kassi eteisessä pysyy.

Joskus se ottaa päähän, että koko ajan pitää joko purkaa kassia, pestä reissukamoja tai pakata kassia. Jatkuvasti saa miettiä, että onhan jokaisella vaatetta niin paljon, että viikon reissuun riittää vaihtokamoja yhtään miettimättä, vaikka puolet kaapin sisällöstä olisi kylppärin lattialla pyykkikasassa ja neljännes vaatehyllyjen edessä lattialla puolipitoisina. Ja silloin harvoin kun kaikki vaatteet muka olisikin puhtaina, eivät ne mahdu vaatehyllyihin, koska hyllyt on mitoitettu niin, että niissä mahtuu säilyttämään vain sen, mitä lapset eivät missään tapauksessa huoli päällensä...

Joskus taas jää miettimään, että niistä hetkistä eteisessä en luopuisi kyllä millään. Joku minua muka fiksumpi sanoi joskus, että eteisen neliöt ovat hukkaneliöitä, eihän kukaan oikeasti vietä aikaa eteisessä. No joo, totta tietysti. Ei kukaan, paitsi minä. Vietän eteisessä enemmän aikaa kuin keittiössä.

On niitä tavallisia arkiaamun lähtöjä pukemisineen ja siihen liittyvine tappeluineen. On kurahousuisia lapsia, joiden unipuput ovat unohtuneet milloin minnekin. Kaikki taloon tuleva ja sieltä lähtevä kulkee aina eteisen kautta.

Eteisessä on esitelty muille perheenjäsenille uusimmat tulokkaat, eteisessä on halattu reissusta palanneet. Tuulikaapin suljetun oven takana olen istunut itkemässä useammin kuin missään muualla. Ystävien kanssa ne arimmat ja koskettavimmat keskustelut on käyty raollaan olevan ulko-oven välistä, kun toinen on jo lähdössä.

Eikä sisustuksella, kenkien, takkien tai hattujen kaaoksella ole silloin väliä. Eteinen on kohtaamisia varten. Eikä oikeisiin kohtaamisiin käytetyt neliöt koskaan mene hukkaan.

Voihan neuvola

Ollaan oltu kolmetoista ja puoli vuotta neuvolan asiakkaita.  Ja vielä ollaan ainakin seitsemän vuotta lisää. Ollaan nähty useamman eri kaupungin neuvolatoimintaa, seitsemän eri toimipistettä ja lähemmäs kolmekymmentä terveydenhoitajaa. Joko tällä kokemuksella saa vähän arvioida neuvolatoimintaa yleisemmällä tasolla?

Mulla on kokemusta neuvolatoiminnasta varmasti pitemmältä ajalta kuin monella nykyisin neuvolassa terkkarina toimivalla. Totta tietysti, koulutusta mulla sinne ei ole, mutta joskus tekee mieli sanoa, että on asioita, joissa kokemus painaa paljon enemmän kuin kirjatieto.

Normaalisti mun verenpaineet kipuaa korkeuksiin jo pelkästä ajatuksesta, että neuvolaan pitäisi mennä. Järjellä sitä ihminen ajattelisi, että neuvola tosiaan olisi nimensä mukainen, paikka, josta saa neuvoja. Hyviä, toimivia, perusteltuja neuvoja. Kokemus on osoittanut päinvastaista. Mulle neuvolasta on tullut paikka, jonne täytyy mennä, koska joku on keksinyt, että sinne nyt vaan täytyy mennä. Neuvoja sieltä harvoin saa, neuvomaan joutuu sitäkin useammin.

Moni lukija on varmasti takajaloillaan ja puolustamassa nyt Suomen upeaa mahtavaa ja kerrassaan loistavaa kaikille avointa terveydenhoitojärjestelmää. Hyvä, että teille on osunut terkkareita, joiden kanssa kemiat ovat pelanneet, joilla on sosiaalisia taitoja ja ennen kaikkea kokemusta tiedon lisäksi. Sitä toivoisin jokaiselle. Kaikki sitä kuitenkaan eivät saa.

Suuntasin tänään jälleen kerran uuteen neuvolaan (kirjaimellisesti, toimipiste on avattu helmikuussa) ja taas meille vieraalle terveydenhoitajalle. Neuvolan osoite oli niin uusi, että Fonectan karttapalvelusta sitä ei löytynyt. Google Mapsia en osaa käyttää (tekniikan ihmelapsi ja sitä rataa). Neuvola on osa uutta perhekeskusta, jonka parkkialueella oli kyllä upea opastekyltti tekstillä "olet tässä". Muuta siinä ei sitten lukenutkaan. Olisin mä kuulkaa tiennyt olevani parkkipaikalla ilman opastettakin, mutta oikean oven löytämiseen olisin ehkä voinut opastetta kaivata. Siihen se nyt kuitenkin oli ihan hyödytön.

Kyllähän se neuvola lopulta löytyi. Kysymällä päiväkodin pihasta oikeaa suuntaa. Ja kyllä olin ärtynyt esitellessäni itseäni terkkarille, joka tokikin on täysin syytön siihen, että kaupungilla oli joku neropatti piirrellyt neuvolapiirit uusiksi, rakennuttanut uudet tilat ja jättänyt kaikki hommat puolitiehen.

Plussaa siitä, että uudella terkkarillamme on työkokemusta enemmän kuin viidellä edellisellä yhteensä. Ja siitä, että aikansa Seiskan tarinaa kuunneltuaan tuntui tajuavan, etten mä nyt välttämättä todellakaan ole vaaleanpunaisessa odotusvauvahuttukuplassa, tosiaankaan. Ja siitäkin, että vuosien työkokemuksella ymmärsi, ettei Seiskan odotuksessa enää ole mitään uutta, jännää, ihmeellistä saati varsinaisesti mahtavaa. Mutta yläkoulun aloittamisessa on, ja siitä voin jutella vaikka maailman tappiin. Ja ettei se sitten taas tee tulevasta vauvasta yhtään vähemmän rakastettua, vaikka odotuskuukaudet onkin nopeasti ohi vilahtavaa pakkopullaa. Kyllä mä kerkiän todenteolla rakastumaan sitten, kun vauvantuoksua saa taas haistella.

On kuulkaa mahtava tunne, kun saa kerrankin kävellä neuvolasta ulos helpottuneena siitä, että äiti saa tuntea näinkin. Kun en mä muutakaan jaksaisi esittää.

Niin että rv 8+. Jo. Ultra varattu, verikokeita ja muita edessä läjäpäin ja neuvot ohitettu sillä, että kyllähän sä jo osaat. Ja kysyt, jos tulee jotain. Tykkään. Olis niin mennyt hermot, jos nyt olis tullut jotain mussutusta odotusvauvahuttukuplan puuttumisesta.

Legot nenässä, kierros kaksi

(Ensimmäistä kierrosta parin vuoden takaa pääsee katsomaan tästä.)

Vähän ennen kymmentä sunnuntai-iltana Viimeiseltä pääsi surkea parkaisu. Nukkumassahan noiden piti olla jo pari tuntia aiemmin, muttamutta... ihan aina ne nukuttamiset ei täälläkään mene putkeen. Hiippailin Viimeisen sängyn viereen selvittelemään, mikä nyt tällä kertaa mahtaa olla hätänä. "Mun nenään sattuu, byäääää", se antoi vikakoodiksi.

Jotta jaahas. Mikäs siihen sattui? "Siellä on lego." Voi ei. Mulla oli todellakin naurussa pitelemistä, kun eihän sitä nyt oikeastaan lapsen hädälle voi nauraa. Mutta kun Täystuhon vastaavat tempaukset ovat kirkkaina muistissa. Mieluummin nauran kuin itken, jos vain niistä voi valita. Ainakin Viimeinen unohti parkunsa.

Talutin reppanan omasta sängystään olohuoneeseen, missä diagnoosi on paremmassa valossa helppo varmistaa. Jep. Siellä oli. Täystuholle aikanaan saatujen ohjeiden mukaan toinen sierain tukkoon ja puhallus Viimeisen suuhun. Lego liikkuu kyllä paremmin näkyville, mutta vaikka kuinka yritetään, ei sellaiselle etäisyydellä, että sen voisi itse pinseteillä nypätä pois puhumattakaan siitä, että lentäisi kauniissa kaaressa nenästä ulos.

Mitäs sitten? Terveyskeskuksen sulkeutumiseen kymmenen minuuttia, sinne ei mitään toivoa ehtiä. Olis nyt tunkenut sen legon nenäänsä varttia aiemmin... mutta kun ei tietenkään. Eipä auttanut. Soittelin sitten Hyvinkäälle, missä meidän alueen ilta- ja yöpäivystys on. "Olisko teillä aikaa siellä poistaa yhdeltä urpolta lego nenästä?" Hoitajalla oli pokkansa pitämisessä samanlaisia ongelmia kuin mulla. "Joo, tulkaa tänne vain."

Tuntia myöhemmin oltiin Hyvinkäällä ja sen sijaan, että hoitaja olisi edes kurkannut nenään itse, meidät pistettiin lääkäri-jonoon. Varauduin pitkään odotukseen. Viimeinen nukahti kainalooni ja laskin sen penkille pitkäkseen nukkumaan. Sainpahan kerrankin selailla revittyjä ja ikivanhoja aikakausilehtiä ihan rauhassa.

Kolme varttia myöhemmin lääkäri ohjasi meidät toimenpidehuoneeseen. Kunhan lampulle oli virrat keksitty, saatiin diagnoosi, joka oli jo hyvin tiedossa. Siellä se lego oli. Ei irronnut imulla. Ei rautalanka viritelmällä, ei millään, mitä toimenpidehuoneesta löytyi. Hoitaja lähetettiin etsimään Viimeisen nenään sopivia työvälineitä, jotain, mitä lääkäri kutsui alligaattoreiksi.

Alligaattoreita ei löytynyt sen enempää päivystyksestä kuin kirurgiseltakaan (mikä tietysti maallikon mielestä on hyvä juttu, koska moiset eläimet voisivat puolestani hengailla muualla kuin sairaalan tiloissa). Hoitaja toi tullessaan kuitenkin jonkinmoisen valikoiman jotain epämääräisesti saksien ja pinsettin sekoitukselta näyttävää.

Lääkäri oli jo välineitä odotellessaan ehtinyt vilauttaa meille Lastenklinikalle siirtymistä, mille en kyllä yhtään lämmennyt (siis se on vaan näkyvillä oleva lego, ja sitä paitsi, meiltä on yhtä pitkä matka Hyvinkäälle kuin Lastenklinikalle, että edes takaisin ajelu ei legon takia keskellä yötä huvita yhtään).

Lopulta lego kuitenkin irtosi. Päästiin toimenpidehuoneesta ulos, kun kirurgiselta tuli hoitaja vielä varmistamaan, että irtosiko se lego. Taisi Viimeinen tempauksineen päästä yövuoron puheenaiheeksi. Kunhan ei tulisi tavaksi.