Ykstoista juttua

Haasteen muodossa tippui tänne vastattavia kysymyksiä Mammalaiffii-blogin Millalta.

Olen tylsä, en jatka haastetta, keksi yhtätoista kysymystä ja yhtätoista mukaan haastettavaa. Mutta vastaan kysymyksiin enemmän kuin mielelläni ja kerron lisäksi ne yksitoista asiaa itsestäni. Aikaisempaa osallistumistani tähän haasteeseen voi ihmetellä täältä.

1. Tavallinen arki on ihan parasta

2. Valkoviini, Teho-osasto ja hiljaisuus toimii edelleen. Onneks on DVD:llä tuotantokausia ja lisää kaivattais...

3. Aina vaan multa kysellään henkkareita

4. Jos voisin, viettäisin koko sulanmaan ajan metsissä ja tunturissa.

5. En edelleenkään osaa laittaa ruokaa

6. Pidän numeroista enemmän kuin ihmisistä

7. Mä oon vähän niin kuin se Shrekin Aasi. Sellanen sipuli, jota pitää kuoria, että pääsee oikeaan käsiksi. Useimmat saa vain inhorealistisen, kovan ja kylmän pinnan.

8. Mulla on omat vahvat mielipiteet. Joskus jopa onnistun pitämään ne itselläni, vaikka useinmiten en.

9. Herätys on joka aamu kukonlaulun aikaan. Nukun päikkärit joka päivä kuopuksen kanssa yhtä aikaa.

10. Päättäminen on aina ollut mulle vaikeaa. Pikkuhiljaa olen kuitenkin senkin taidon oppinut. En jätä omia valintojani enää toisten tehtäväksi.

11. Kaiken jälkeenkin luotan siihen, että elämä kantaa.

Lempi vuodenaikasi (saat valita vain yhden)? Miksi?
Vaikea kysymys, kun pidän niistä kaikista. Mutta syksy on mun suosikki silti. Mullan tuoksu, värit... Ja se haikeus kesän päättymisestä. Syksy tuntuu eniten joltakin, muut vain on.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Mä oon kirjoittanut koko ikäni. Luonteva tapa saada tekstejään julki ja toisaalta peilata ajatuksiaan ja niiden toimivuutta.

Lempipostauksesi? Miksi?
Mulla on muutama suosikki, tosin harvoin mun omat suosikit nousee luettujen listalla kovinkaan korkealle. Ehkä kuitenkin olisi pitänyt olla hiljaa on kuitenkin yksi näistä mun lemppareista. Ei kuvia, vain tekstiä. Ja hetkessä kirjoitettua sellaista, ajatuksella ja tunteella, ei todellakaan tekemällä tehtyä. Sellaisten tekstien takia tätä blogia kirjoitan.

Jos saisit nyt valita yhden asian menneisyydestäsi, jonka tekisit toisin. Mikä se olisi ja miksi?
On asioita, joille olisin voinut laittaa viimeisen pisteen nopeammin ja oma elämäni olisi sen myötä saattanut olla mukavampaa. Tosiasiassa tiedän, että en muuttaisi menneestä mitään. En olisi nyt minä tällaisena kuin itseni tunnen, jos asiat olisi menneet toisin. Virheitä tehdään, että niistä jotain oppisi.

Jos saisit nyt valita yhden asian menneisyydestäsi, jonka saisit kokea uudelleen juuri niin kuin aiemminkin. Mikä se olisi ja miksi?
Mä varmaan haluaisin riparistani uusinnan :) Koska silloin oli vielä nuori, villi ja vapaa ja koska se leiri oli ihan mielettömän mahtava kokemus ja jätti muhun pysyvän kaipuun tunturiin.

Lempi juhlapyhäsi (ei välttämättä kirkollinen) ja miksi?

Joulu, ihan ehdottomasti. Mä inhoan kyllä sitä lahjojenavaamiskaaosta, mutta se jännitys, odotus, valot, ruoka, kaikki ja rauha sen kaiken jälkeen. Jouluyö.

Helpoimmin tavoiteltavissa oleva tämän hetkinen unelmasi?

Tällä hetkellä varmaan työllistyminen mielekkääseen työhön, tai ehkä kesän metsissäsamoilukuviot.

Lempiaineesi peruskoulussa?

Äidinkieli ja matematiikka. Matikan luin lukiossa pitkänä ja äikästä oon pitänyt aina, luen, kirjoitan ja osaan jopa kielioppisäännöt lukuunottamatta yhdyssanoja.

Ensimmäinen työsi? Tykkäsitkö? Tekisitkö sitä uudelleen?

Mä vedin tyttökerhoja ja olin isosena varhaisnuorten leireillä, tykkäsin ihan ehdottomasti. Sen ikäryhmän kanssa touhuan muutenkin mielelläni yhä edelleen, tosin nyt jo omien muksujen kanssa.

Oon mä jakanut mainoksiakin ja poiminut mansikoita. Mansikoita lähtisin edelleen poimimaan ihan koska vain (tosin en enää elääkseni, kun mä en siinä ihan niin nopea ole, että olis kannattavaa moinen), mainoksia en kyllä enää jakaisi, mutta postia voisin.

Arjen motivointikeinosi?

Kohtonnukkumaanmenoaika, kohtonnukkumaanmenoaika... Eiku :D Mä tykkään just arjesta. Jos joskus jotain motivointia tarvii, niin lahjonta toimii aina. Teen yhden homman ja saan hetken istua, teen toisen ja saan hetken istua jne.

Luettele kolme hyvää ja kolme huonoa ominaisuuttasi/puoltasi (ei välttämättä työelämässä, vaan ihan yleisesti)?

+ en harrasta juoruilua

+ meen läpi vaikka harmaasta kivestä, jos on tarvis

+ mä saan asiat toimimaan

- meen läpi siitä kivestä silloinkin, kun ei olis pakko

- pidän asiat liian pitkään itselläni ja räjähdän lopuksi

- pureskelen kynsiä

Taas kysellään toiveita

Näyttäis olevan taas yksi vuosi bloggaamista takana ja tällä blogilla 3v synttärit. Mä oon kotiutunut tänne.

Synttäreiden kunniaksi kerätään taas lukijoilta toiveita, mistä tahdotte lukea.

Mikä saa palaamaan blogiin, joka ei tarjoa Avotakan tai Glorian loistoa, upeita kuvia eikä kiiltävää pintaa? Tilastot kertoo aika karua kieltä siitä, mikä ihmisiä oikeasti kiinnostaa... Kuluneen vuoden luetuimmasta TOP viidestä yksi oli sisustusta ja loppu sosiaalipornoa. Draama vetää.

Sisustusta on luvassa jatkossakin, keittiö, kylpyhuone, olohuone ja meidän makkari kaipaa akuutisti laittamista ja toimivia ratkaisuja. Vastaavanlaista draamaa puolestaan en osakseni enää tahtoisi.

Ainekirjoitushaaste jatkuu ja kuun loppupuolella on seuraavan osan julkkari. Luvassa on takuuvarmasti myös tavan arkea, juhlaa ja lainahöyheniä.

Sana on vapaa. Mistä seuraavaksi juteltais?

Pääsiäisen hevostelut

Lapset viettivät pääsiäisen maalla (minä nukuin univelkoja pois ja mies taisi yrittää samaa). Rääpäle oli reissussa ensimmäistä kertaa ja siihen nähden oli mennyt ilmeisen hyvin. Ainakaan eivät tulleet kesken pois, eikä lanssillekaan ollut tarvetta...

Porukka jakautui kahteen osoitteeseen, pienimpien mummolaan ja miehen tädille, tosin jossain vaiheessa oli kuulemma koko kööri ollut saman katon alla, ja sehän olikin jo tehnyt ruokapöytään yhdeksän 0-12v lasta (ei käy kyllä kateeksi yhtään).

Toinen oli tällä kertaa hevosteluvuorossa. Ja sehän hevosteli kunnolla, kuvien perusteella on taidotkin kehittyneet ja rohkeus samoin.

Ei kai sitä tielle laskettaisi, jos ei uskottaisi, että se osaa?

Ja selkään sopii useampikin, tietysti.

Yksin mahtuu tosin paremmin ottamaan rennosti :)

Ja arkistojen kätköistä löytyi vielä vanhempi aarre. Anna hali!

Tikulla silmään

Joka vuosi se mut yllättää. Ihmisen muisti nimittäin. Kuluneen viikon aikana mä oon muistanut sellaisia asioita, joita ei kyllä pitäisi millään.

Kerran oon käynyt pääsiäisvaelluksella. Ajelin puolentoista sataa kilometriä päästäkseni. Mulla oli päällä vaaleanruskeat vakosamettihousut ja valkoinen samettijakku. Enkä mä osannut tankata autoa, kun vahingossa ajoin pumpulle, josta ei olisikaan maksettu kassaan. Näitä setelin vaatineita bensapumppuja, muistatteko? Vieläkö niitä edes on? Mä sain itsepalvelupisteelle myyjän sisältä tankkaamaan mun auton.

Kavereitakin näin sinä iltana. Muistan kertoneeni juttua siitä, kuinka mulla on kaikki, mitä ikinä olen keksinyt toivoa. Että mun pentuvuosien unelmat on toteutuneet jokainen. Iso omakotitalo muualla kuin Keravalla, mies, pari lasta ja pari pientä koiraa ja opettajaksikin olin päässyt, niin kuin olin aina halunnut. Vain yksi katsoi mua pitkään ja tiesi.

Oli kiirastorstai-ilta, kello paljon, yli määrätyn kotiintuloajan. Ja mä ajelin väsyneenä kotiin. Meinasin nukahtaa rattiin, heräsin, kun oltiin kaistalta jo puoliksi ulkona. Puhelin soi ja herätti. Mä oon painanut kaasua ja ajanut kotiin melkoista ylinopeutta. Eipä nukuttanut enää.

Pitkäperjantai aamuna mä kirjoitin kirjeen ja teippasin sen vessan peiliin. Pistin reppuun lompakon ja valokuvan lapsista. Puhelimen taskuun. Kaikki muut nukkui. Vedin takin niskaan, vaelluskengät jalkaan ja suljin ulko-oven hiljaa perässäni. Kaikki nukkui ja ne kaikki luulivat kaiken olevan hyvin. Mä lähdin kävelemään. Mä halusin pois.

Paska homma. Kävellä olis saanut aika tosi pitkälle, koska maalta määränpäähän oli se puolentoistasataa ja ne julkiset kulkuyhteydet... No ne liikkuu koulupäivinä. Ja mä käännyin ympäri. Ja mä kävelin kotiin, vaikken halunnut. Kävelin kotiin.

Ei ne sitten enää nukkuneet ne kaikki.

Ja mulla on mielessä enää välähdyksiä. Yksittäisiä hetkiä.

Mä pakkasin tavarat lapsille kans. Pakkasin ihan järjettömästi, mietin mitä niille pukisin seuraavat puoli vuotta, ainakin, että onhan mukana sitä isompaa kokoa. Ja mä soitin kyydin. Ja halusin pois.

Mun puhelin oli oppinut lentämään. On se lennellyt sen jälkeenkin, koska se on mun, muttei enää koskaan noin. Sim-korttikin lensi roskiin saakka, puhelin satoina siruina lattialla. Ja tiedättekö. Ei niitä lankapuhelimiakaan enää silloin ihan kaikilla ollut. Kun eihän sellaista tarvita mihinkään.

Ja matkarattaat lensi, nekin lensi paloina ilmassa. Käytävän penkki lensi ja avainkaapin ovi särkyi nyrkistä. Ja ne mun pakkaamat tavarat, nekin lensi.

Mä en ole unohtanut isojen mustien kuraisten saappaiden jättämiä jälkiä vastapestyllä käytävän lattialla. Mutta mä oon miettinyt, miten se on voinut jäädä mieleen. Ne kuraiset jäljet, ne käveli kuraisissa saappaissa suoraan sisään.

Ja lähtivät myös. Ja hetkessä oli ihan hiljaista. Ja kyytikin saapui. Mä en ikinä unohda sitä kaksivuotiaan kuiskausta: "lähti eikä tule ikinä takaisin"

Kymmenen vuotta sitten vanhojentanssiparini puhui mun kanssa tuntitolkulla puhelimessa. Kymmenen vuotta sitten mua kiellettiin enää ikinä palaamasta yksin kotiin. Kymmenen vuotta sitten multa kysyttiin, miten mä olisin voinut lähteä ilman lapsia, hyvä äiti ei jätä lapsiaan, koskaan. Kymmenen vuotta sitten isänikin lensi kesken lomansa, ja ajoi varmasti ylinopeutta mun luo ja halasi. Ja sen hetken mä olin turvassa. Siinä halauksessa, sen hetken uskoin, että kaikki järjestyy.

Ja kymmenen vuotta sitten pitkäperjantai-iltana soi radiossa: "...Riittäisikö täällä, pettävällä jäällä, yksi, jonka kanssa ei yksinäinen oo?..." Se yksi riittää mulle. Se on enemmän kuin mitä koskaan uskalsin toivoa.

Ootsä kirjoittanut?

En. Mä en oo kirjoittanut mitään, en blogia, en kirjanraakilettani, en yhtään runoa edes. Jonkun parin sanan naamakirjapostauksen ehkä.

En oo kirjoittanut perheestä, enkä tehnyt työhakemuksiakaan. En ole osannut tarttua yhteenkään uutiseen, en jaksanut pohtia politiikkaakaan kirjoittaen. Enkä oikeastaan edes tehden.

Kauppalistaakaan en ole kirjoittanut enkä yhtään nimeä kokeisiin. Enkä kyllä lukenut sähköistä reissuvihkoakaan. Tekstiviestejäkään en ole kirjoitellut, jos en kyllä kellekään soitellutkaan.

Mä ehdin jo huolestumaan, että mikä nyt oikein on, kun en mitään osaa kirjoittaa, mistäs nyt tuulee. Ja muistin. Ja vajosin sinne jonnekin niihin syövereihin, jäin sinne vellomaan ja päätin sitten tehdä hetken jotain muuta. Niin kuin vaikka nukkua. Paljon.

Onneks yks pieni Metallica-fani kiskoi mut hetkeksi tälle pallolle takaisin, vaikken siitä musiikista välitä.

Osaa tuo fani seistä ilman tukeakin. Ei olis kai niin väliks, kun ei ole vielä edes kahdeksaa kuukautta sillä mittarissa ikää. Mut siihen mä taas jäin. Enkä kirjoittanut mitään. Sanon taas, kun löydän sanottavalle sanat, ne on vielä vähän kateissa.