"...isona minusta tulee poika"

Tyttöjen maailma on oma ulottuvuutensa, jota pojat tai miehet eivät ikinä opi ymmärtämään. Minä tiesin jo kolmen vanhana, että elämä on epäreilua, vaaleanpunaista prinsessaunelmaa. "Minä olen pieni tyttö, isona minusta tulee poika!" Hoitotädin poika jaksoi ystävällisesti muistuttaa, ettei tytöstä voi tulla palomiestä tai poliisia. "Ne on miehiä!"

Ehkäpä olin kuitenkin perustyttö. Lempivärini oli vaaleanpunainen ja rakastin kaikkea tyttömäistä, poneja ja barbeja, prinsessahörhellyksiä. Hieman myöhemmin hevosia. Ehken ole vieläkään kasvanut isoksi, koska olen pysynyt tyttönä.

Poikien maailmaan pääsin tutustumaan vasta omien lasteni myötä. Tyttö saa vapaasti olla herkkä ja prinsessa tai rämäpää hulivili, mutta pojat... "Älä itke, iso mies!" Toisinaan huvittaa, toisinaan lähes itkettää, kun ihmiset seuraavat reaktioitani poikieni edesottamuksiin.

LVT on muun muassa puettu tuhkimoksi mukaan tyttöjen prinsessaleikkeihin (taisi olla kolme silloin). Taaperollani oli tutu päällä, kun kävin hoidosta hakemassa. Normipäiviä, molemmat.

En kiellä enkä edes paheksu "väärän sukupuolen" leikkejä. Meillä ei ole tyttöjen tai poikien leluja. On vain leluja. On poneja ja barbeja, leikkikeittiötä ja nukkeja, löytyy legoja, bakuganeja, ritarilinnaa... Kaikilla saavat kaikki leikkiä. Tytöt mukana poikien touhuissa ja päin vastoin.

Pojat toki puen pojiksi ja tytöt tytöiksi. Itse saattavat kyllä pukeutua jotenkin muuten.

Ihmettelen vain markkinoijien lokeroajattelua. Meillä ei ole tyttöjä ja poikia, meillä on lapsia. Niitä on monta ja kaikki erilaisia. Jokaisella on omat kiinnostuksenkohteensa, herkkyytensä ja vahvuutensa. Jokainen näistä löytää varmasti oman sukupuoli-identiteettinsä ilman markkinoijien ohjaustakin. Tai ilman, että minä käyn kertomassa mikä sopii pojalle, mikä tytölle.

Yhtälailla kuin ärsyttää Tiimarin kohuttu mainoskampanja (IS 20.9.12), ärsyttää lastenvaatteiden ostaminen. Pojille ei tahdo löytyä mitään äidin silmää miellyttävää (anteeksi vain, mutta hirviöt eivät miellytä silmää, eivätkä väritkään) eikä 10v tytölle löydy enää helposti tyttöjen vaatteita (anteeksi, mutten tahdo pukea lastani huoraksi).

Huh. Punainen lanka katosi matkalla, vaan ketäpä se haittaa. Onpahan purettu kiukkua taas.

Shhh, tontut liikkuu jo

Pari viikkoa sitten heräsin siihen kylmään tosiasiaan, että joulu tulee tänäkin vuonna. Niinpä tontut liikkuvat jo lapsia vakoilemassa, mitä kukakin tänä vuonna tahtoisi, mistä ne tykkäisi... ja aina sopivan osuessa kaupassa eteen, se tarttuu mukaan. On toiveajattelua, että yhdellä kauppareissulla voisi kaikki lahjat ostaa tai edes yhdestä kaupasta. Vakiolausahdus "Koko joulu yhdestä ovesta" ei ainakaan täällä päde.

Niinpä keskimmäisen kolmikon kömmittyä sänkyyn eilen illalla suuntasin Viimeisen kanssa Mammuttimarkkinoille. Pukinkonttiin löytyi jotain täydennystä, mutta paras löytö oli ehdottomasti talvihaalari eskarille. Ja nyt seuraa se järkytys kaikille lastenvaateblogeja lukeville: En kuvaa haalaria ja se on merkiltään "vain" Lassie. Ei mitään tekkiä (kurahousut on keksitty!), ei Moloa tai menolippuja taivaaseen. Mutta se on sentään uusi ja tyttöväreissä (eli meidän perheessä kukaan muu ei "joudu" sitä käyttämään). Ja se oli halpa.

Suurperhe on shoppailijan unelma ja järjestyksenpitäjän painajainen. Kauppoja saa kierrellä loputtomasti lastenvaatteita ja varusteita etsimässä, laatua kaivataan halvalla. Sellaista tilannetta ei voi tullakaan, etteikö jollekin lapsista tarvitsisi jotakin hankkia. Toisaalta meillä uskotaan vaatteiden ja varusteiden kierrätykseen... eli joka ainut tyhjä kolo on täytetty laatikolla, joka on täynnä kaikille vääränkokoisia vaatteita odottamassa seuraavaa. En kierrä kirpputoreja, sillä meille vain tuntuu ilmestyvän tavaraa. Usein ihan käyttökelpoista ja toisinaan jopa ihanuuksia. Kierrätyksen mielekkyyttä jää kyllä pohtimaan, kun koon 120 vaatteet odottaa nyt kokoa 92/98 käyttävää ja varastotila vie kuutioita neliöiden lisäksi.

Mieheni kauniisti totesikin tavaran tulevan lasten sivutuotteena.

"Meillä täällä maalla on tapana..."

Iltalehden uutinen 13-vuotias paiskautui katuun - loukkaantui vakavasti (IL 17.9.12) toi mieleen useammankin muutama vuosi sitten käydyn keskustelun.

Koko koulun (luokka-asteet eskari-9) vanhempainiltaan oli kutsuttu poliisi puhumaan liikenneturvallisuudesta erityisesti mopoja koskien. Poliisi kertasi sääntöjä, 15v ikä, mopokortti, rekisteröity virittämätön mopo, nollatoleranssi alkoholissa, jos nuorempi niin suljettu alue jne. Eiköhän joku yläkoululaisen vanhempi herännyt kommentoimaan "mutku meillä täällä maalla on tapana".

Toisen keskustelun kävin töissä parin teini-ikäisen pojan äidin kanssa. Hänen 13v kuopus sai ajaa mopolla, koska isovelikin sai. Eihän nuoremmalta voi kieltää, kun vanhempikin saa. Lisäksi mopo oli viritetty "koska meillä täällä maalla on eri juttu". Pari kuukautta myöhemmin isoveljen koulukaveri kuoli mopo-onnettomuudessa alkoholin vaikutuksenalaisena viritetyllä valottomalla katsastamattomalla mopollaan pimeällä tiellä.

Poliisi järjesti moporatsian ammattiopistolle saadakseen luvattomat mopot pois. Nuoria jäikin ratsiassa kiinni melkoisen monta. Vanhemmat soittivat poliisille "Ihan epistä! Eihän meidän lapsilla ollut mitään mahdollisuutta selvitä ilman rangaistusta! Millä ne ny pääsee kouluun?" Ja kuinka meillä täällä maalla on tapana.

Väittäisin kyllä, että olisin itse saanut selkäsaunan typeryyksistä enkä vanhempia puolustamaan itseäni noin omituisilla perusteluilla. Näitä sääntöjä ei ole luotu lasten kiusaksi. Ne on luotu turvaksi kaikille meille liikenteessä liikkuville, mutta erityisesti näille nuorille, jotka mopoillaan ajelevat. Vähän kuten tuli, on mopokin oikein käytettynä loisto renki.

Paskamutsi-fiilis

Niinpä niin. Olen siis se, jonka lapset ovat oikeassa paikassa, mutta väärään aikaan ja väärin varustettuina. Eskarilaisen retkibussi lähti ennen kuin tajuttiinkaan ja niinpä tyttörassu on tänään kotona. Äitiä harmittaa, tyttöä ei. Onneksi ei tiennyt, mistä jäi paitsi. Eipä sillä, ei tiedä äitikään... paitsi sen, että bussissa sen piti olla ja menossa jonnekin. Tokaluokkalainenkin on koulussa väärin varustein, saappaat koristavat tuulikaapin lattiaa, vaikka vasta ope sanoi, että maanantaisin niiden pitäisi olla jalassa...

Paska mutsi myös huutaa lapsille, jotka ovat käsiojossa "Saadaanko me sitä karkkirahaa?", kun ei taas kiinnittänyt lasten puheisiin huomiota edellisenä iltana. Ja paskan mutsin lompakossa on vain muovikortti, ei rahaa jaettavaksi.

Jos joku siis on vakio, niin se on äidin syyllisyys. "Äiti on tyhmä!" huutaa taapero. Eskari mököttää seinää vasten, esikoinen paiskoo ovia ja tokaluokkalainen ei vain puhu mitään, kellekään. Paska mutsi huutaa takaisin, paiskoo itsekin ovia eikä ainakaan käyttäydy niin kuin aikuinen. Ihan tavallista. Uskalletaan tapella, minä ja lapset. Ja toisaalta... Pakkoko sitä on lähteä mukaan lasten pahaan mieleen, kääntää veistä haavassa ja olla niin paska mutsi. Peilistä se syyllinen aina löytyy, jos sitä etsimään lähden. Halataan ja pyydetään anteeksi, ensi kerralla osaan paremmin. Enkä kuitenkaan osaa.

Äiti on vähän väsy

Keskustelupalstoilla käydään jatkuvaa keskustelua pikkulapsivaiheen väsymyksestä. Itse mietin välillä, miten tämä porukka ylipäätään on edelleen hengissä...

Esikoisen vauva-aikaan väsymys teetti lähinnä lukuisia itkupotkuraivareita. Toisen ollessa vauva terveyskeskuksessa kysyttiin minun ikääni. En osannut vastata. Onneksi tähdensi tiskin takaa kysymystään: "Että oletko riittävän vanha siihen, että lasku pitää kirjoittaa?" Juu, olin. Sen tiesin, että varmasti olin yli viidentoista, mutten tosiaan osannut laskea ikääni.

Kolmannen jälkeen sekoilu on toden teolla alkanut ja muisti pettänyt. En muistanut nimeäni tai ikääni, en osoitetta. Puhelinnumeroksi annoin äitini numeron...

Olen muistanut nostaa märät pyykit telineelle, mutten ripustaa niitä kuivumaan. Olen ottanut lapselta vaipan ja vaatteet pois ja ihmetellyt tuntia myöhemmin miksi sama lapsi juoksee alasti ympäri asuntoa.

Klassikkotemppujani on ostoskärryjen hyssyttämisen lisäksi kahvipannun laittaminen jääkaappiin ja maitopurkin sullominen kahvinkeittimeen. Saatan myös keittää kahvit ilman puruja tai laittaa purujen tilalle sokeria. Kotiovea avataan auton avaimella, auton ovea kotiavaimella.

En muista minne olen menossa, eikä ole mitään käsitystä mikä määrä lapsia pitäisi olla mukana. Saatan kysyä lapsilta niiden nimiä ja komentaa koiraa taaperon nimellä.

Olen seissyt STOP-risteyksessä odottamassa merkin vaihtumista vihreäksi useammankin kerran. Olen laittanut taaperolle hihnan ja nostanut koiran rattaisiin, ja ihmetellyt sitten lenkille lähtemisen vaikeutta, kun sekä koira että lapsi haraa vastaan.

Enkä tosiaan muista montako lasta minulla on. Etsin silmälasejani vaikka ne ovat päässä, puhelinta, joka on kädessäni. Puhelimen soidessa saatan tuijottaa sitä tietämättä mitä sille pitäisi tehdä. Voin käydä kaupassa, ja unohtaa muovipussin, vaikka tavaraa on enemmän kuin käsiin sopii. Voin mennä kauppaan ja unohtaa sitten mitä sieltä menin hakemaan.

Ja kaiken aikaa vaan toivoa, että selvitään hengissä kokonaisiin öihin.