Tilastohupi

Joskus oma hupinsa on revittävä vaikka aidan seipäästä, kun arjen tragikomedia ei enää jaksa naurattaa. Niinpä olen käyttänyt aikaani muun muuassa tutkimalla kuinka lukijat tänne googlesta löytävät.

Ehdottomasti lempparini hakusanoista on "gaak". Taapero on hiljalleen korvannut tämän termin linnulla, ja saattaa jo muistaa sanoa "äiti kato, lintu!" Tosin innostuessaan se edelleen vain raakkuu: "Gaak gaak!" Lajituntemus on vielä hieman hukassa pieneltä, joutsenen kuvaa esitteli lpeänä tiedoistaan: "Äiti, kato, ankka!"

Hakemalla "pojalla punainen reppu" on päädytty tänne myös. Tokaluokkalaisen pojan lempiväri tällä hetkellä sattuu olemaan punainen ja repunkin on siis oltava tätä ihanaa väriä. Meillä ei ole jaoteltu värejä tyttöjen ja poikien väreihin, eikä vaatteitakaan varsinaisesti sukupuolen mukaan. Niinpä esimerkiksi sittarin prinsessapäivästä kotiutui kolme lasta prinsessakruunu päässään ja vain yksi prinssi ilman kruunua. Eiköhän ne sukupuoliroolit lapsille kuitenkin jostain tule, vaikkei niitä kotona tuputettaisikaan.

"menen koululle" ja ollaan tuloslistan kärjessä. Jee! Tai no. Meillä tämä "menen kouluun!" toistuu täällä turhankin monta kertaa päivässä. Kouluun lähtijöitä on aamuisin periaatteessa kolme ja lisäksi eskari. Taapero tahtoisi sinne ainakin viisi kertaa päivässä ja minä taas joudun siellä ramppaamaan, vaikken aina tahtoisikaan...

"sinitarra nenässä", ja herneet äidin nenässä, kun ei puhe mene perille. Se pirun pikkulego piti tunkea nenään heti seuraavana iltana: "Äiti, mul on lego nenässä, mennäänkö autolla?" No, ei menty, kun osattiin jo ilman ajelua.

"Kaikkihan apinan" tuntee ja apina ei ketään. Sama fiilis oli eilen kaupassa, kun tuntemattomat ihmiset moikkaavat. Tällä kertaa tosin taisivat moikkailla taaperoa, joka karjuttuaan kotona pitkään ja hartaasti: "ota mut mukaan kauppaan!" lauleli kaupassa "vie mut kotiin..."

Hakusanoista herää kyllä kysymys, mitä nämä ihmiset toivovat saavansa vastaukseksi? Täältä löytyy vain arjen komiikkaa, ei selityksiä sanojen alkuperille tai tarkoituksille. Ei edes yleispäteviä ratkaisuja.

Elämää, ei sen enempää

Syksyn vanhempainillat on taas kiltisti lusittu. Esikoisen vanhempainillassa istuttiin viime viikolla pitkään ja hartaasti, ensin kahlattiin läpi kaikkien aineiden opetussuunnitelmat neljännelle luokalle ja sen jälkeen siirryttiin vielä omiin luokkiin käymään läpi omien luokkien asiat. Ja niitähän riitti. Tänä syksynä täällä siis myydään sukkia, ensi keväänä pesuaineita ja myyjäisiinkin pitäisi osallistua... tavoitteena viikon leirikoulu kuudennella. Lahjontakin oli toki käytössä siinä vaiheessa, kun vanhempainyhdistykseen piti löytää edustajia. Niinpä istun sielläkin tänäkin vuonna tikkaripalkalla... Kun eihän vauvan äidillä ole muutakaan tekemistä. Paitsi että, olen siellä koska tahdon olla siellä.

Eilen sitten eskarin vanhempainilta ensiksi ja tokaluokkalaisen heti perään. Ennen kumpaakaan settiä soitti tokaluokkalaisen opettaja. Kylmät väret kulkee selkää pitkin aina, kun tajuaa puhuvansa opettajan kanssa (Voi rähmä, mitä se taas on tehnyt!), mutta tällä kertaa opettaja pyysikin lupaa lukea pojan runon vanhempainillassa. Voi äidin ylpeyttä! Poikakin on salaa kehittynyt hyväksi kirjoittajaksi.

Eskarin vanhempainillassa vahvistui entisestään näkemykseni päiväkodin vaihdon merkityksestä meidän perheelle. Paras ratkaisu ikinä! Ei edellinenkään huono paikka lapsen säilytykseen ollut, mutta varhaiskasvatuksellisesta näkökulmasta (uuh, mikä sanahirviö) näillä on eroa kuin yöllä ja päivällä ilmapiiristä puhumattakaan. On ihanaa olla oman lapsensa asiantuntija ja tulla otetuksi vakavasti, on ihanaa kun lapsi ei mene itkien hoitoon vaan odottaa sinne pääsyä. On mahtavaa kun tehdään retkiä, panostetaan motorisiin taitoihin ja tarjotaan sopivasti älyllistä haastetta. Ja ihan parasta, kun täysin mönkään menneestä päivästä löytyy aina positiivista sanottavaa. Ja kuinka vanhemmat puhuvat toisilleen päiväkodin eteisessä! Ei puhettakaan, että olisin kuullut yhdenkään vanhemman puhuvan minulle edellisessä paikassa!

Mulla on ihanat, fiksut ja mukavat lapset. Tämän kävi kertomassa meille ihan viranomaistaho, kun nelikon isä oli niin kamalan huolissaan.

Pikkupojista todettakoon, että molemmat ovat hengissä (ihme ja kumma).

Monkey see, monkey do

Terveisiä päivystyksestä: "Tällä pölvästillä on lego nenässä."

Palataan ajassa taaksepäin ja otetaan käsittelyyn lapset yksi ja kaksi, joilla ikää ehkä 6v ja 4v. Lastenhuoneesta kuului hirveä huuto, ja lapset tulevat antamaan selitystä käskettäessä. "Mä työnsin sinitarraa ton nenään." Sitäpä ei nenästä löytynyt koskaan.

Eilen illalla heti Sänkyyn!-komennuksen jälkeen pojat tulivat alakertaan.
Toinen: - Äitiiiiiii!
Taapero: - Mä laitoin legon nenään.
Toinen: - Ja mä otin siltä loput legot kädestä pois, kun se pisti sen nenään.

Minä katson poikia ja sitten miestä, mies katsoo minua ja sitten poikia. Just. Toinen komennetaan takaisin sänkyyn. Lego näkyy nenässä, mutta niin syvällä, ettei ole toivoakaan nypätä sitä pois. Toinen sierain tukitaan ja käsketään niistää. Räkä lentää, lego ei. Harkitaan pinsettejä, mutta luovutaan ajatuksesta. Pillillä imemälläkään ei lego irtoa.

Pakkasin siis taaperon ja viimeisen autoon samalla päivystykseen soittaen. "Päivystyksessä on ruuhkaa, vastaamme heti kun mahdollista." Viestin ehtii kuulla 20 kertaa matkalla päivystykseen. Parkkipaikalla luovutan, asiahan hoituu jo kasvotusten.

Olisittepa nähneet hoitajan ilmeen, kun tämä ärtynyt äiti totesi: "Tällä pölvästillä on lego nenässä." Lego irtosi helposti hoitajan ohjeilla, tukkimalla toinen sierain ja puhaltamalla suuhun. Viimeinen keräsi ympärilleen ihmettelijöitä. Näin aina.

Tänä aamuna eskarilainen kertoi, mitä oikeasti oli tapahtunut. Toinen oli työntänyt ensin legon nenäänsä ja ottanut sen sitten pois. Pienempi oli tietysti onnistunut apinoimaan tempusta vain puolet.

Tylsää meillä ei ainakaan ole, se on varma.

Kaikki tuntee apinan...

mutta apina ei ketään. Tää on taas näitä päiviä.

Viimeinen on räkäinen ja tukkoinen, joskin tänään jo paljon virkeämpi kuin eilen. Yöt on kuitenkin nuhaisen pienen kanssa vähintäänkin haasteellisia, ja tämän äidin viimeisetkin aivosolut on näin käännetty off-tilaan.

Esikoinen aloitti aamun kysymällä, joko ne perjantaina kotiin tulleet käsiala-harjoituskirjat on päällystetty. Voitte arvata, että eivät olleet, joten ei kun päällystämään niitä iloisena klo 7.15. Eskarityttö muistutti vauvakuvasta, jonka olin luvannut etsiä jo eilen illalla 7.30. Kuvaa ei löytynyt. Kaikkien muiden vauvakuvat löytyivät kyllä, jopa sellaiset, joiden olemassaolo oli kokonaan unohtunut.

Eskari eskariin ja kiireellä yhdeksäksi neuvolaan. Viimeiselle on parissa viikossa tullut pari senttiä pituutta ja painokin nousee nyt sitä tahtia, mitä pitää. Napa ei ole vieläkään kunnossa, joskin selvästi parempi kuin viikko sitten. Taaperolle toki hillitön uhmakohtaus pois lähtiessä (koska ilkeä äiti ei anna sulloa leikkimansikoita farkkujen taskuihin). Viimeinen yltyy taaperon huudosta huutamaan myöskin, kuinkas muutenkaan. Ja juuri silloin tietysti joku tervehtii mua nimeltä.

Osaan toki vastata tervehdykseen, mutta koko kotimatka on pakko pohtia, mistä tämän toisen äidin tunnen. Että kyllä, kaikki tuntee apinan ja apina ei ketään. Joku eksynyt aivosolu kuitenkin lopulta osasi luoda yhteyden hämäriin mielikuviin nimistä ja naamoista liki kahdenkymmenen vuoden takaa. Maailma on todellakin pieni.

Aatteiden törmäyskurssilla

Olen kuullut villejä huhuja, että useimmat puolisoaan valitessaan etsivät jotakuta samanlaisen arvo- ja aatemaailman omaavaa. Minä taas huomaan aina uudelleen, että sillä tavalla ilmeisesti selviäisi elämästään aivan liian helpolla, ja oma näkemys jäisi kovin suppeaksi. Mikäpä sen viihdyttävämpää kuin käydä jatkuvaa keskustelua siitä, kuka on lopulta oikeassa, ja voiko sitä koskaan varmaksi tietää. Niin kauan kuin asiat ovat puhtaasti uskon varassa, eikä mitään voida todistaa sen enempää olemassaolon puolesta kuin vastaan, voidaan vain yrittää hyväksyä se, että jokaisella on oikeus valita mihin uskoo tai on uskomatta.

Asiat ovatkin suhteellisen helppoja, kun pysytään teoriatasolla. Vaan entäpä kun on aika tehdä päätöksiä lapsia tai muita käytännön asioita koskien? Etsitäänkö kompromissia ongelmaan, johon sellaista loppujen lopuksi ei ole? Pitkään ajattelin, että loppujen lopuksi periksi antaa se, jolle asia on vähemmän tärkeä. Ei se niin mene.

Ensimmäisen kerran jouduin pohtimaan omaa maailmankatsomustani suhteessa toisiin peruskoulun viidennellä. Ihan ensimmäisellä historian tunnilla. Uskokaa tai älkää, en ollut koskaan ennen kuullutkaan evoluutiosta saatika alkuräjähdyksestä... Miten niin ihminen on kehittynyt apinasta?! Juurihan opettaja edellisellä tunnilla muistutti, että ensimmäiset olivat Aatami ja Eeva. Muutamaa vuotta myöhemmin päätin, että omani eivät ikinä saisi joutua samanlaiseen tilanteeseen. Lapsilleni kuuluisi sekä uskonto että tiede, siitä sitten itse valitkoon, kunhan ikää on riittävästi.

Entä mitä tekee teinityttö, joka ensimmäisen kerran kohtaa jotain muuta kuin tutun ja turvallisen uskonnon? "Älä nyt säikähdä, mut mä oon noita." Se tyttö hyppää kolme metriä taaksepäin ja säikähtää, tietysti. Ja sitten alkaa ottaa selvää siitä, mitä "noita" tarkoittaa. 12 vuotta myöhemmin sama tyttö pohtii, mitä tarkoittaa se, ettei usko mihinkään.

Rakkautta on se, että antaa toisen pitää vakaumuksensa, vaikka itse olisi täysin eri mieltä. Asiat riitelee, ei ihmiset. Itseni tuntien sanoisin, että unen näit. Asiat riitelee ja ihmiset. Silti Viimeisen myötä olen joutunut jälleen tarkistamaan omaa näkemystäni. Onhan kyse varmasti omastani, itselleni aidosti tärkeästä, eikä vain tavasta ja toisten odotuksista. Ja kun kyse on oikeasti tärkeästä, voinko kiertää sakramentin jollain sellaisella tavalla, että saisin sen tuoman turvan toista loukkamatta? Löysin kiertotien, mutten tarvitsekaan sitä. Se on rakkautta, kun molemmat huomaa asian toisilleen yhtä tärkeäksi ja on yht'äkkiä molemmat valmiita antamaan periksi.