Opiskelijat opiskelemaan 12 kk vuodessa (hs.fi 12.5.12)
Näköjään näitä päiviä, kun minäkin olen ajan hermoilla. Enkä siis voi mitenkään välttyä kertomasta mielipidettäni, joka turhankin usein on katastrofaalisen kärkäs ja vähintäänkin provosoiva.
Kaikki osapuolet tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että yhteiskuntamme huoltosuhde (työssäkäyviä veronmaksajia suhteessa elätettäviin) alkaa käydä turhan raskaaksi. Tarvitaan lisää tosiasiallisia veronmaksajia rahoittamaan työskentelemättömien elämä yhteiskunnan varoilla. Keitä elätettävillä milloinkin tarkoitetaan, ja kenen elatusvastuu pitäisi ottaa, kas siinä pulma.
Perussuomalaisten vaalipuheita kuunnellessa olisi helposti voinut vetää johtopäätöksen siitä, kuinka maahanmuutto lieveilmiöineen on ongelman ydin. Toisaalla taas huudellaan suurten ikäluokkien eläköitymisen aiheuttaneen tämänkin kriisin. Vastikään ehdotettiin ratkaisuksi kotiäitien passitusta töihin. Mutta ei, tässähän se on kauan kaivattu ratkaisu. Laitetaankin opiskelijat valmistumaan nopeammin pitämällä heitä koulussa vuoden ympäri ilman lomia. Mitenkä en itse tullut tuota ajatelleeksi?
Vaikken itse (enää ja vielä) ole opiskelija, en voi olla hiljaa. Kannatan maksutonta opetusta. En ymmärrä venyneitä opiskeluaikoja. Olisin valmis sakottamaan opiskelujen venymisestä (ellei syynä ole esim. sairauslomat tai vanhempainvapaat, joihin myös opiskelijalla on oltava oikeudet). Kuitenkin omien kokemusteni pohjalta väittäisin, että opintoaikoja olisi mahdollista lyhentää tehokkaalla opintojen ohjauksella, poistamalla opintotuesta tulorajat ja vaikkapa kiristämällä tukeen vaadittujen opintopisteiden määrää. Oppilaitokset voisivat tarkistaa kurssitarjottimensa, hyppytuntien ja tyhjien päivien tilalle (terveisiä vaan sinne KyAmk) jotain oikeasti opintoja edistävää toimintaa, luentoja ja ohjattuja projekteja.
Mutta että opiskelijalta lomat pois? Kas kun ei työntekijältä lomat pois. Moniko palkansaaja on valmis tekemään töitä 3-6 vuotta (alasta ja asteesta riippuen) ilman ensimmäistäkään lomaa korvauksenaan max 500 € /kk brutto (opintoraha + asumislisä) + mahdollisuus pankkilainaan (jonka takaisinmaksukyvylle ei ole takeita) 300 €/kk? Vastaus: En ainakaan minä. Ja toisaalta, moniko opettaja on valmis luopumaan hyvin ansaituista lomistaan? Ei tule mieleen ensimmäistäkään. Sen sijaan voidaan toki nostaa opettajien palkkaa ja lyhentää sekä opettajien että opiskelijoiden lomat samaan kuin kaikkien muidenkin. Ei opiskelija tarvitse sen pitempää lomaa kuin palkansaajakaan, mutta opiskelijakin tarvitsee lomansa.
lauantai 12. toukokuuta 2012
Ihanaa velttoilua
Ei, minuun henkilökohtaisesti ei osunut Juhana Vartiaisen kommentti (ks. Iltalehti/perhe ) En ole kotona kotihoidontuella. En ole koskaan ollut kotiäiti sanan todellisessa merkityksessä. (Kotihoidontukea on toki saatu joitakin pätkiä lähinnä opintojen ollessa kesälomalla, ja nelikon isä oli puoli vuotta koti-isänä.) Silti voisin kertoa, miten ihanaa velttoilua tämä kotona olo oikein on, erityisesti silloin, kun lapsetkin ovat paikalla.
Viime kesänä olin kuukauden kotona hoitovapaalla ihanasti velttoilemassa. Silloin meitä oli vain minä ja nuo neljä (ja toki koira). Hoitovapaa alkoi toukokuun puolesta välistä ja jatkui kesäkuun puoleen väliin. Tuona jaksona olen käyttänyt yhtä lasta kolme kertaa puheterapiassa ja kerran fysioterapiassa, hakenut yhdelle lapselle putket korviin, selvittänyt yhden koulukiusaamisepisodin, ollut kevätjuhlissa x4 (joista ainakin kahdet olivat arkena virka-aikaan), tehnyt kaksi varhaiskasvatus-suunnitelmaa, ollut itse sairaana kaksi kertaa, tavannut lastenvalvojan... ja raahannut näihin kaikkiin mukanani vähintään kaksi lasta, yleensä kaikki neljä. Pahimpana päivänä olen ollut lasten kanssa kolme kertaa terveyskeskuksessa.
Eikä toki sovi unohtaa, että sen lisäksi olen toki ulkoiluttanut lapset ja koiran, laittanut ruuan, pessyt pyykit, keksinyt lapsille järkevää tekemistä... syönyt ruokani aina jäähtyneenä ja juonut kahvini kylmänä, en päässyt kertaakaan vessaan (saatika suihkuun) yksin. Toki ihanasti velttoillen heräsin vasta puoli yhdeksän (ja nukahdin jo ennen iltakymmentä, jos kuopuskin nukkui).
Viimeksi palasin töihin heti kuopuksen äitiysloman jälkeen (ja vein siis hoitoon 9kk vanhan vauvan). Aamulla herätys 5.30, päiväkotiin vaunuja työntäen lumisohjon läpi nelivuotiaan itkiessä vieressä koko 2,5km. Ja sieltä töihin, töissä n. 8.00. Koko työmatka (n. 1h) ilman yhdenkään lapsen kitinää. Töissä kahvi kuumana. Lounas valmiiksi laitettuna (ja ennen kaikkea ketään syöttämättä!). Ja vielä kotiin lähtiessä taas reilu tunti "omaa aikaa" työmatkalla. Päiväkodilla n. 17.00, kotona kaupan kautta 17.45. Pesukone päälle, lapsille ruoka, pyykki kuivumaan, lapset nukkumaan ja koiran kanssa ulos. Ja sitten väsyneenä itsekin nukkumaan, yleensä kymmeneen mennessä.
Ehkä työpäivä oli pitempi töissä ollessa, mutta lämmin ruoka ja kahvi sekä vessarauha kuuluivat itsestään selvyyksiin.
Toisaalta esikoisen ollessa pieni... Niin kotona oleminen voi toki olla ihanaa velttoilua. Jos lapsia on yksi tai korkeintaan kaksi tervettä, kilttiä ja helppoa. Ehdottomuus pitäisi unohtaa näissäkin asioissa, jos äitejä tahdotaan töihin, niin erilaiset osa-aikahommat olisivat varmaan toimivampia. Mutta kuka muuttaa päivähoidon vastaamaan tarvetta, ja ennen kaikkea vakuuttaa työnantajat siitä, että juuri ÄITI kannattaa palkata. Edes osapäiväiseksi.
Viime kesänä olin kuukauden kotona hoitovapaalla ihanasti velttoilemassa. Silloin meitä oli vain minä ja nuo neljä (ja toki koira). Hoitovapaa alkoi toukokuun puolesta välistä ja jatkui kesäkuun puoleen väliin. Tuona jaksona olen käyttänyt yhtä lasta kolme kertaa puheterapiassa ja kerran fysioterapiassa, hakenut yhdelle lapselle putket korviin, selvittänyt yhden koulukiusaamisepisodin, ollut kevätjuhlissa x4 (joista ainakin kahdet olivat arkena virka-aikaan), tehnyt kaksi varhaiskasvatus-suunnitelmaa, ollut itse sairaana kaksi kertaa, tavannut lastenvalvojan... ja raahannut näihin kaikkiin mukanani vähintään kaksi lasta, yleensä kaikki neljä. Pahimpana päivänä olen ollut lasten kanssa kolme kertaa terveyskeskuksessa.
Eikä toki sovi unohtaa, että sen lisäksi olen toki ulkoiluttanut lapset ja koiran, laittanut ruuan, pessyt pyykit, keksinyt lapsille järkevää tekemistä... syönyt ruokani aina jäähtyneenä ja juonut kahvini kylmänä, en päässyt kertaakaan vessaan (saatika suihkuun) yksin. Toki ihanasti velttoillen heräsin vasta puoli yhdeksän (ja nukahdin jo ennen iltakymmentä, jos kuopuskin nukkui).
Viimeksi palasin töihin heti kuopuksen äitiysloman jälkeen (ja vein siis hoitoon 9kk vanhan vauvan). Aamulla herätys 5.30, päiväkotiin vaunuja työntäen lumisohjon läpi nelivuotiaan itkiessä vieressä koko 2,5km. Ja sieltä töihin, töissä n. 8.00. Koko työmatka (n. 1h) ilman yhdenkään lapsen kitinää. Töissä kahvi kuumana. Lounas valmiiksi laitettuna (ja ennen kaikkea ketään syöttämättä!). Ja vielä kotiin lähtiessä taas reilu tunti "omaa aikaa" työmatkalla. Päiväkodilla n. 17.00, kotona kaupan kautta 17.45. Pesukone päälle, lapsille ruoka, pyykki kuivumaan, lapset nukkumaan ja koiran kanssa ulos. Ja sitten väsyneenä itsekin nukkumaan, yleensä kymmeneen mennessä.
Ehkä työpäivä oli pitempi töissä ollessa, mutta lämmin ruoka ja kahvi sekä vessarauha kuuluivat itsestään selvyyksiin.
Toisaalta esikoisen ollessa pieni... Niin kotona oleminen voi toki olla ihanaa velttoilua. Jos lapsia on yksi tai korkeintaan kaksi tervettä, kilttiä ja helppoa. Ehdottomuus pitäisi unohtaa näissäkin asioissa, jos äitejä tahdotaan töihin, niin erilaiset osa-aikahommat olisivat varmaan toimivampia. Mutta kuka muuttaa päivähoidon vastaamaan tarvetta, ja ennen kaikkea vakuuttaa työnantajat siitä, että juuri ÄITI kannattaa palkata. Edes osapäiväiseksi.
torstai 10. toukokuuta 2012
"Kukaan ei leiki mun kaa"
Nyt on menossa jo neljäs vuosi, kun meillä painitaan saman keväisen (ja syksyisen) ongelman kanssa. Valitus alkaa keväällä, kun koulun pihalla kaivetaan hyppynarut esiin, ja päättyy syksyllä, kun säät huononevat eikä sääntöleikit enää siksi onnistu. "Kukaan ei leiki mun kaa!" Enää en tiedä, mitä voisin tehdä.
Esikoisen eskarin keväänä reagoin toki moiseen valitukseen kiusaamisesta heti, mutta fiksuna kävin vakoilemassa koulun pihassa, mitä siellä oikein tapahtuu. Tyttö pääsi kyllä mukaan toisten leikkiin, mutta kömpelönä lapsena kompuroi narujen kanssa ja suuttui sitten toisille, kun joutui aina pyörittämään narua kunnes taas joku muu kompuroi. Narut lensivät pitkin pihaa, tyttö itki ja raivosi. "Ne muuttaa sääntöjä koko ajan!"
Ja sama toistuu ja jatkuu edelleen, vaikka menossa on jo kolmannen luokan kevät. Jos joku kehtaakin huomauttaa tytön rikkoneen sääntöjä tai tehneen virheen, lähtee tyttö heti raivoten leikistä. "Ne muuttaa sääntöjä koko ajan!" Ei rakkaani, ei ne muuta, sä et vaan osaa. Mutta sitähän en voi sanoa. Muutama tuollainen episodi ja valitus jatkuu "Kukaan ei leiki mun kaa!" Rakkaani, minäkään en leikkisi kanssasi. Mutta sitäkään ei voi sanoa. Eikä voi sanoa, että katso peiliin, ei voi kysyä, että ottaisitko itsesi leikkiin mukaan. Pitäisi kehua ja kannustaa, mutta miten?!
Ei auta kertoa opettajalle, ja valitettavaa on se, että ihan oikeasti ymmärrän toisia lapsia. Miksi tyttö otettaisiin mukaan, jos hän vain käytöksellään pilaa toisten leikin? Kuka tahtoo leikkiä ilonpilaajan kanssa? Miksi tuolla täytyy olla isänsä temperamentti, miksi tuon täytyy olla se, joka on aina oikeassa? Ei se vain oikeassa elämässä mene niin.
Mitenkä sen lapselle kertoisi ymmärrettävästi, että koko elämä on yhtä sääntöleikkiä, ja ne säännöt sanelee aina joku muu. Se on vain kylmä fakta, ja mitä aiemmin sen oppii, sitä parempi.
Esikoisen eskarin keväänä reagoin toki moiseen valitukseen kiusaamisesta heti, mutta fiksuna kävin vakoilemassa koulun pihassa, mitä siellä oikein tapahtuu. Tyttö pääsi kyllä mukaan toisten leikkiin, mutta kömpelönä lapsena kompuroi narujen kanssa ja suuttui sitten toisille, kun joutui aina pyörittämään narua kunnes taas joku muu kompuroi. Narut lensivät pitkin pihaa, tyttö itki ja raivosi. "Ne muuttaa sääntöjä koko ajan!"
Ja sama toistuu ja jatkuu edelleen, vaikka menossa on jo kolmannen luokan kevät. Jos joku kehtaakin huomauttaa tytön rikkoneen sääntöjä tai tehneen virheen, lähtee tyttö heti raivoten leikistä. "Ne muuttaa sääntöjä koko ajan!" Ei rakkaani, ei ne muuta, sä et vaan osaa. Mutta sitähän en voi sanoa. Muutama tuollainen episodi ja valitus jatkuu "Kukaan ei leiki mun kaa!" Rakkaani, minäkään en leikkisi kanssasi. Mutta sitäkään ei voi sanoa. Eikä voi sanoa, että katso peiliin, ei voi kysyä, että ottaisitko itsesi leikkiin mukaan. Pitäisi kehua ja kannustaa, mutta miten?!
Ei auta kertoa opettajalle, ja valitettavaa on se, että ihan oikeasti ymmärrän toisia lapsia. Miksi tyttö otettaisiin mukaan, jos hän vain käytöksellään pilaa toisten leikin? Kuka tahtoo leikkiä ilonpilaajan kanssa? Miksi tuolla täytyy olla isänsä temperamentti, miksi tuon täytyy olla se, joka on aina oikeassa? Ei se vain oikeassa elämässä mene niin.
Mitenkä sen lapselle kertoisi ymmärrettävästi, että koko elämä on yhtä sääntöleikkiä, ja ne säännöt sanelee aina joku muu. Se on vain kylmä fakta, ja mitä aiemmin sen oppii, sitä parempi.
maanantai 7. toukokuuta 2012
"Mennään ulos!"
Se alkaa sunnuntai-aamuna jo ennen seitsemää ja toistuu noin kymmenen sekunnin välein aina toivottuun tulokseen (tai nukahtamiseen) saakka. Niinpä mentiin ulos, ei tosin ennen seitsemää vaan vasta yhden aikaan, otettiin mukaan kaikki lapset ja koira, kaksi polkupyörää, kypärät... ja rattaat. "Eiii!! Mennään ulos! Eiii!" Huoh. Itkupotkuraivarit, pari puremajälkeä ja naarmuja, jotta ulos-vinkuja saatiin rattaisiin.
Kävelytiellä isojen piti taluttaa pyöriään, suunnattiin koulun pihaan. Miten vaikea niitä pyöriä onkaan taluttaa peräkanaa, aina jompikumpi yritti joko työntää pyöränsä edelle menevän tai koiran päälle. Suojatiellä ei tietenkään voinut varoa autoja. (Kiitos sille kärsivälliselle pakettiauton kuljettajalle, joka ymmärsi ettei isoillakaan lapsilla ole järkeä päässään tuon taivaallista)
Pienet pääsi koulun pihassa kiipeilemään ja keikkumaan, tutkimaan kiviä metiköstä ja testaamaan niin kyykyssä kävelyä kuin korkealta hyppäämistä. Ekaluokkalainen sai oman pyöränsä (lähes) pysymään pystyssä ilman apupyöriä, eli kaatui vain kääntyessään (eli koko ajan) ja isoinkin sai pyöränsä vihdoin (lähes) hallintaan, eli onnistui lähtemään liikkeelle ja pysähtymään kaatumatta (eikä yrittänyt ajaa pienimmän yli kuin kerran ja törmätä toiseen pyöräilijään noin kymmenen kertaa...). Koirakaan ei haukkunut paljoa. Vain sen verran, että koko kaupunki varmasti kuuli, ja vähän vielä lisäksi, että naapurikaupungeissakin tiedetään.
Heti kotioven sulkeuduttua se alkoi uudelleen. "Mennään ulos! Minä menen ulos!" Onneksi, onneksi alkoi sataa vettä.
Kävelytiellä isojen piti taluttaa pyöriään, suunnattiin koulun pihaan. Miten vaikea niitä pyöriä onkaan taluttaa peräkanaa, aina jompikumpi yritti joko työntää pyöränsä edelle menevän tai koiran päälle. Suojatiellä ei tietenkään voinut varoa autoja. (Kiitos sille kärsivälliselle pakettiauton kuljettajalle, joka ymmärsi ettei isoillakaan lapsilla ole järkeä päässään tuon taivaallista)
Pienet pääsi koulun pihassa kiipeilemään ja keikkumaan, tutkimaan kiviä metiköstä ja testaamaan niin kyykyssä kävelyä kuin korkealta hyppäämistä. Ekaluokkalainen sai oman pyöränsä (lähes) pysymään pystyssä ilman apupyöriä, eli kaatui vain kääntyessään (eli koko ajan) ja isoinkin sai pyöränsä vihdoin (lähes) hallintaan, eli onnistui lähtemään liikkeelle ja pysähtymään kaatumatta (eikä yrittänyt ajaa pienimmän yli kuin kerran ja törmätä toiseen pyöräilijään noin kymmenen kertaa...). Koirakaan ei haukkunut paljoa. Vain sen verran, että koko kaupunki varmasti kuuli, ja vähän vielä lisäksi, että naapurikaupungeissakin tiedetään.
Heti kotioven sulkeuduttua se alkoi uudelleen. "Mennään ulos! Minä menen ulos!" Onneksi, onneksi alkoi sataa vettä.
torstai 3. toukokuuta 2012
Karmea kateus
Miksi joidenkin puolesta on niin helppo olla onnellinen ja toisten onni taas aiheuttaa väistämättä kateuden pistoksen?
Kun pikkusiskoni kertoi olevansa raskaana ja suunnitteli omia häitään, en olisi voinut olla onnellisempi hänen onnestaan. (Huolimatta siitä, että oma elämäni hajosi samaan aikaan ihan kokonaan.) Mikä erotti tuon onnen tämän kertaisesta?
Voisinko minä edes tunnustaa olevani kateellinen? Minä?! Ja mitä kateus edes on? En missään tapauksessa tahtoisi olla kateuteni kohde, En vaihtaisi hänen kanssaan miestä tai lapsia, en haluaisi hänen kotiaan (vaikka se on paljon siistimpi kuin omani), enkä hänen historiaansa. Mikä siis mättää? Jos hänen onnensa ei kerran mitenkään ole pois minulta, niin miksi vaivautua olemaan kateellinen? Hmm.
Huolimatta siitä, että minulla on monta lasta, ei sisaruskateus ole omaa perhettäni liiemmin kiusannut. Lapset tuntuvat tietävän, että jokainen saa vuorollaan (oli kyse sitten kauan toivotusta tavarasta tai ihan vain ajasta ja huomiosta). Toisaalta silloin, kun minä ja sisarukseni olimme pieniä piti jäätelökin jakaa viivottimella riitojen välttämiseksi ja toisten saamisia vahdittiin tarkkaan. "Miksi mä en saanut suklaakalenteria, vaikka toiset sai?" ("Koska sä oot 17, ja toiset paljon pienempiä.") Se oli jatkuvaa taistelua paitsi tavarasta, myös ajasta ja huomiosta, vanhempien suosiosta.
Ehkä tässä on nyt kyse siitä. Ei kateudesta toisen onnea kohtaan, vaan huomiosta. Minäkin halusin ja tarvitsin, mutten saanut. Vaikka olosuhteetkin ovat juuri niin erilaiset kuin pikkusiskojen saadessa kalenterit (joiden suklaa muuten on pahaa, ja oli jo silloin mielestäni).
Kun pikkusiskoni kertoi olevansa raskaana ja suunnitteli omia häitään, en olisi voinut olla onnellisempi hänen onnestaan. (Huolimatta siitä, että oma elämäni hajosi samaan aikaan ihan kokonaan.) Mikä erotti tuon onnen tämän kertaisesta?
Voisinko minä edes tunnustaa olevani kateellinen? Minä?! Ja mitä kateus edes on? En missään tapauksessa tahtoisi olla kateuteni kohde, En vaihtaisi hänen kanssaan miestä tai lapsia, en haluaisi hänen kotiaan (vaikka se on paljon siistimpi kuin omani), enkä hänen historiaansa. Mikä siis mättää? Jos hänen onnensa ei kerran mitenkään ole pois minulta, niin miksi vaivautua olemaan kateellinen? Hmm.
Huolimatta siitä, että minulla on monta lasta, ei sisaruskateus ole omaa perhettäni liiemmin kiusannut. Lapset tuntuvat tietävän, että jokainen saa vuorollaan (oli kyse sitten kauan toivotusta tavarasta tai ihan vain ajasta ja huomiosta). Toisaalta silloin, kun minä ja sisarukseni olimme pieniä piti jäätelökin jakaa viivottimella riitojen välttämiseksi ja toisten saamisia vahdittiin tarkkaan. "Miksi mä en saanut suklaakalenteria, vaikka toiset sai?" ("Koska sä oot 17, ja toiset paljon pienempiä.") Se oli jatkuvaa taistelua paitsi tavarasta, myös ajasta ja huomiosta, vanhempien suosiosta.
Ehkä tässä on nyt kyse siitä. Ei kateudesta toisen onnea kohtaan, vaan huomiosta. Minäkin halusin ja tarvitsin, mutten saanut. Vaikka olosuhteetkin ovat juuri niin erilaiset kuin pikkusiskojen saadessa kalenterit (joiden suklaa muuten on pahaa, ja oli jo silloin mielestäni).
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)