Naamakirjaan

Pitkällisen pohdinnan jälkeen olemme nyt myös Facebookissa, tule ja tykkää!

Saas nähdä, jos vaikka tuonne naamakirjaan laittaisi noita ajatuksia herättäneitä uutisiakin, joista kirjoittaisin tänne, jos ei olisi miljoonaa tekosyytä olla tekemättä niin.

Kirpun ja Toisen huone

Nyt on laitettu. Tietokone on vielä kytkemättä ja yksi sängynaluslaatikko noille on ostettava ja niiden vaatehuone siivottava, mutta muuten siis valmis.

Tämä huone on jaettu olohuoneesta liukuovella, melkein neljä metriä pitkä, mutta vain karvan reilut kaksi metriä leveä. Vaatehuone on huoneen päässä.

Tämä suoraan ovelta kuvattuna.

Tässä vielä vaatehuoneen suunnalta. Ihan kiva ja toimiva nyt, kun legot on siivottu sängyn alta pois, eivätkä enää valtaa koko huoneen lattiaa. Ja kun tuon valkoisen hyllyn verran lisättiin säilytystilaa (Jyskistä 30€). Meillä taitaa olla melkoisesti kirjoja jokaisella.

Roope Elias Rääpäle

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Emme antaneet Rääpäleelle nimeksi Roope Elias Rääpälettä, huolimatta siitä kuinka kivalle se kuulostaa.

Esikoinen ja samanikäinen serkkutyttöni saivat tänä aamuna vaaleansinistä pahvia, tussit, tarroja, luvan kuvata ja vapaat kädet.

Esikoisen kamera kiersi kädestä käteen, mutta luulisin varoittaneeni kaikkia siitä, että sopivat kuvat päätyvät tänne. En siis osaa sanoa, kuka mitäkin on kuvannut, mutta lupa on kaikilta vaadittu ;)

Juhlia vietettiin ensimmäistä kertaa seurakunnan tiloissa, ne kun täällä saa lainaksi ristiäisiin ihan ilmaiseksi. Ja näissä kyseisissä tiloissa on ihan mahtava aidattu leikkipiha, jonne parikymmenpäinen lapsilauma sopi hyvin.

Pöytiin koristeiksi tytöt värkkäsivät nimilappuja.

Tarjoilut vedettiin kasaan kimpassa, ja keittiötäkin taisi olla hoitamassa lähes koko porukka.

Kasteen ajan Rääpäle huusi kuin syötävä. Melkein sanoisin, että onneksi, koska myös Viimeinen piti omaa showtaan. Niin Rääpäle, Viimeinen kuin kastekynttiläkin kiersi kastepöydän ympärillä sylistä syliin. Esikoinen luki sisaruksen rukouksen ja Toinen lastenevankeliumin, Kirppu ja Täystuho yhteistuumin kuivasivat pään (eivätkä edes tapelleet liinasta!).

Kirppu ja Viimeinen malttoivat välillä jopa hetken istua pöydässä.

Esikoinenkin löysi kahvipöydästä jotain mieleistä.

Eikä lahjapöytäkään tyhjäksi jäänyt, vaikkei etukäteistoiveita esitetty. Päinvastoin, yllätyttiin hyvinkin positiivisesti, nämä ihmisethän tuntee meidät! Ei mitään turhaa tarpeetonta, vaan toinen toistaan ihanampia ja osuvampia juttuja.

Tunnustan. Kaiken härdellin jälkeen jatkettiin kotona lasillisilla kuohuvaa niiden kesken, jotka meille eksyivät ja ikänsä puolesta moiseen ovat oikeutettuja.

Silloin on kutsulista kohdillaan, kun bileet on keittiössä :)

Kiitos kaikille! Tällä porukalla juhlitaan jatkossakin ;)

Tässä elämä on

Mä haluan vielä jankuttaa tästä suurperheellisyydestä. Suurperheen äiti kirjoitti Hesarin mielipidepalstalle kuinka lestadiolaisnaisten omaa tahtoa aliarvioidaan (HS 12.9.14).

Sanotaanko vaikka silleen diplomaattisesti, että jos saa monta lasta omasta vapaasta tahdostaan, niin se on ihan ok. Ihan yhtä ok kuin on olla saamatta lapsia lainkaan omasta vapaasta tahdostaan. Kurjaa on, jos joudut ottamaan lapset vastaan, vaikket niitä tahtoisi tai et enää jaksaisi lisää. Ihan yhtä kurjaa kuin se, ettet saa omaa biologista lasta, vaikka tahtoisit.

Onko mun hulluudella perusteltu perhe parempi kuin toisen samanlainen uskolla perusteltu? Jos molemmissa on kaikki lapset tahdottu ja ne yhtä hyvin hoidetaan? Ei pitäisi olla.

Kolmen lapsen kohdalla multa kysyttiin nettikeskustelussa, voisinko kuvitella itseni viidentoista lapsen äitinä. Vastasin silloin kyllä ja ei. En tietoisesti hankkiutuisi sellaiseen pisteeseen, koska haluan tehdä elämässäni muutakin kuin olla vain äiti. Jos mulle kuitenkin on tarkoitettu viisitoista lasta, ne tulee riippumatta mun ehkäisyvalinnoista.

"Miten sä jaksat?" Toivon, että sitä kysytään jokaiselta ihan lapsiluvusta riippumatta. Ja toivon, että jokainen uskaltaa siihen rehellisesti vastata. "En mä aina jaksakaan." Mua yritettiin lohduttaa jo kahden lapsen kohdalla, ettei kellekään anneta enemmän kuin jaksaa kantaa. Neljän pienen lapsen kanssa yksin tuli ne kyyneleet sitten lopulta. Kuulkaa, kun aina ei tarvitsekaan jaksaa.

Ja ne lukemattomat kerrat, kun olen ajatellut yksin jaksamista ja lohduttautunut muutamalla nuortenillan hartaudella. Ensimmäinen koskaan kuulemani oli pattereiden ilmaamisesta. Niin kuin pattereista on päästettävä ilmat pois, että ne paremmin toimisi, on ihmisenkin itkettävä. Ja toinen oli jalanjäljistä hiekalla. Joskus niitä on kahdet rinnakkain, joskus vain yhdet syvät, raskaan taakan painamat. Syvissä jäljissä joku on kantanut mua, koska en ole enää jaksanut.

Näillä mennään. Jaksan olla äiti lapsille, vaimo miehelle, ystävä ystäville, tytär, käly, miniä, sisko... Mutta jaksanko olla minä minulle? Sitä en aina jaksa. Onneksi on lupa olla jaksamatta, sillä pääsee taas huomiseen, jolloin ehkä taas jaksaa.

Juu. Luit ihan oikein.

Alkaapa tulla tavaksi traktoreiden halailu ja pussailu, kassakoneen peittely ja bussin hampaiden harjaus.

Montakos traktoria teillä on pussattu?

Nalle kuuntelee kyllä

Tämä on kaikkien vauvalelujen ehdoton ykkönen.

Rääpäle on meidän perheen seitsemäs lapsi, joka tuolle nallelle juttelee. Ja siis tosiaankin juttelee, kiljuu ja ääntelehtii ihan keskustelusävyyn. Sääli, ettei nalle juttele takaisin, sillä kukas sitä itsekseen kauaa jaksaisi keskustella (siis mun lisäksi).

Nalle on osa jumppalelua, jonka äitini löysi kirpparilta pikkusiskolleni neljätoista vuotta sitten. Jos joku siis heräsi ihmettelemään tuota seitsemättä... Ilmeisesti samalle nallelle on siis saanut jutella muitakin vauvoja ennen näitä meidän muksuja.

Eipä taida nykyiset härpättimet kestää toistakymmentä vuotta?

Lapset ja raha

Lueskelin tässä Rääpälettä syöttäessäni keskusteluja teinien viikkorahoista ja siitä, mitkä menot kuuluvat teinin, mitkä vanhemman maksettavaksi. Samalla jäin pohtimaan, kuinka kasvattaa lapsesta vastuullinen rahankäyttäjä.

Esikoinen on neljänneltä luokalta lähtien saanut kuukausirahan 20€, jolla pitää maksaa kaikki kavereiden kanssa tehdyt mäkkireissut, uinnit ja ylimääräiset pikkuostokset. Lisäksi aika vakiona on saanut puheaikaa 10€/kk. Viime kesäksi kuukausiraha jäädytettiin, mutta tuollaiset menot maksettiin sitten aina pyynnöstä. Saattoipa tulla kalliimmaksi kuin kuukausiraha... Nyt pitäisi palata takaisin kuukausirahaan ja aloittaa se myös Toiselle, jonka pikkumenot ovat nousseet sille tasolle, että rahankäyttöä olisi hyvä opetella.

Olen pitänyt ihan itsestään selvänä, että vanhemmat maksaa:

- harrastukset (nuo uimahallireissut on kyllä kaksipiippuinen juttu... harkitsen ostavani sarjalipun kaikille tenaville yhteiseksi)
- pakolliset vaatehankinnat (joskus jopa jotain extraa)
- kouluun liittyvät menot
- kaiken, mitä tehdään vanhempien aloitteesta
- hygieniatarvikkeet (jopa meikit tiettyyn pisteeseen... ne tosin lahjoina yleensä)
- ruuan
- kavereiden synttärilahjat

Lista olisi varmaan loputon.

Vanhemmilla tuntuu olevan kovin erilaisia tapoja suhtautua lasten viikko/kuukausirahoihin ja siihen, mitä lapsen tulee niistä maksaa. Joku maksaa kotitöistä ja koenumeroista, joku antaa rahaa vain pyydettäessä, toiset puolestaan antaa rahaa paljon ja lapsen pitää maksaa sillä kaikki...

Silti en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, kun joku äiti tosissaan pohti, että jos maksaa tyttärelleen terveyssiteet, niin pitäisikö pojalle maksaa kondomit. Meillä on vessassa varasto siteitä, käyttäköön kuka tarvii. Ja ne kumit on tarkoitus laittaa kylppärin kaappiin, sellaisella volyymilla, ettei kukaan huomaa, jos niitä sieltä katoaa. Puhaltakoot niistä vaikka vesi-ilmapalloja jos niikseen tulee.

Millaiset on rahakäytännöt muilla?

Syksy

Rääpäle osaa blogikuvissa poseeramisen jalon taidon.

Terassiremonttimme on ehkä vihdoin valmis. Kolme ihmistä käytti kolme työpäivää maalaamalla kaksi neliömetriä näkösuojaa vastapäisen kerrostalon pääoville ja tänään vihdoin siirsivät pensselinsä muualle. Pitihän sen ja pimenevien iltojen kunniaksi sytyttää kynttilät ulos.

Terassi itsessään kestää kuvaamisen ehkä ensi kesänä. Jos voitetaan lotossa.

Liian pieni mopo

Vähän reilu viikko sitten nelikon isä yllättäen otti yhteyttä. Tahtoi viedä Kirpun ja Täystuhon lupaamalleen kesälomareissulle. Tänään ne sitten lähti kahdeksi yöksi, viimeksi ovat tavanneet pikaisesti maaliskuussa, Kirppu puhunut sen jälkeen kerran puhelimessa ja Täystuho ei edes sitä.

Täystuho empi pitkään, uskaltaako lähteä. Päätti uskaltaa, kun kuuli, ettei tarvitse lähteä yksin. Kirpun silmät alkoivat tuikkia, kun kuuli vihdoin pääsevänsä reissuun. Yritin rohkaista Täystuhoa ja hillitä Kirpun intoa. Että kun vain saisin toisen odottamaan reissua innoissaan ja kun vain toinen ei pettyisi liikaa, jos kuitenkaan eivät pääse. Anottiin yksi lomapäivä koulusta ja peruttiin hoitopäivä.

Tänään pyysin Esikoisen ja Toisen kanssani ulos iskää odottamaan. Tottakai nekin voivat tulla sanomaan "moi". Esikoinen jämähti sohvaan, mutisi: "En" ja tuijotti telkkaa sen näköisenä, kuin pitäisi moita varten kantaa ulos tytön lisäksi sohva. Myönnetään, paska lähiäiti ei pakottanut siinä hetkessä.

Toinen ja Kirppu miekkailivat valomiekoilla leikkipaikalla odotellessa, Viimeinenkin pääsi hiekkalaatikolle kaivurinsa kanssa ja potkimaan mopollaan pihaa ympäri. Yritin innostaa Täystuhoa Viimeiselle kaveriksi, mutta niin se vain nökötti surkeana pyörien välissä. "En mä voi. Isi ei ota mua mukaan, jos se näkee, että mulla on liian pieni mopo."

Istuttiin sitten vain sylikkäin, minä ja Täystuho, ja katseltiin toisten leikkejä. Eikä isi nähnyt, kuinka kovaa Täystuho liian pienellä mopollaan pääsee.

Kukkavarvas kirjoitti blogissaan lasten sopeutumisesta. Ajatus tähän tekstiin ei oikeastaan lähtenyt siitä, mutta jäi elämään. Ehkä sopeutuminen onkin vain hyväksymistä, pakotettua alistumista? Ehkä vanhemman tehtävä on joskus vain ottaa vastaan. Rakastaa, vaikka sillä olisi liian pieni mopo.

2v neuvola ja muita pätkiä

Viisi isointa palasi sunnuntai-iltana kotiin kuka mistäkin. Täystuho kitisi koko kävelymatkan asemalta kotiin, taisi olla vähän turhan jännä mummolareissu yksin. Viimeinen pyöri kaikkien jaloissa. Esikoinen ja Toinen pitivät mykkäkoulua. Kirppu yritti leikkiä omia leikkejään. Eikä siitä nukkumaanmenosta sitten mitään tullut, kun Täystuhon kiukku tarttui Viimeiseen ja siinähän sitten oltiin.

Kävelin eilen aamulla kolmen pojan kanssa neuvolaan. Tuplarattaat on niin leveät, ettei niillä pääse ovista, joten pakkasin Viimeisen omiin rattaisiinsa, Rääpäleen liinaan ja Täystuhon roikkumaan Viimeisen rattaisiin. Hyvin sujui. Kukaan ei valittanut. Mummot tosin tuijotti karavaaniamme pitkään...

Viimeinen rakensi tornin, avasi ja sulki kierrekorkkisen juomapullon ja piirsi hienon kuvan kaksivärisenä. Puhumaan se suostui hikiset kolme sanaa. Tiedä sitten uskottiinko mua, kun vakuutin tuon puhuvan paljon ja jopa lauseita.

Riisuminen mittauksia varten aiheutti paniikin. (Liekö pienelle jäänyt traumoja kesän sairaalareissusta?) Saatiin kuitenkin vaa'alle (11,7kg väitti tämä vaaka) ja pituusmittaan (90,3cm) mielenkiintoista verrata juuri otettuihin lastenpolin mittoihin (12kg, 88cm), jommassa kummassa lienee mittavirhe.

Projekti pikkulegot olohuoneeseen etenee hyvin. Hitaasti nimittäin. Kuvia luvassa, kunhan joskus on nypitty joka lego yksitellen astiastaan ja siirretty toiseen. Pölyjä ja hiekkaa nimittäin ei tahdota siirtää.

Toisen ja Kirpun huone on siis vihdoin työn alla, ja kirjahylly, josta on kuukausia puhuttu paikoillaan. Luvassa siis kuvia sieltäkin, kunhan nyt tuo pikkulego-touhu on saatu valmiiksi...

Ja mitäs vielä?

Esikoinen ei ollut kuullutkaan Ultra Brasta. "Eiks niitten ole se Sinä lähdit jonnekin-biisi?"

Muuten vain hullu

Kolmannen lapsen jälkeen alkoivat kysymykset siitä, ollaanko lestadiolaisia vai muuten vaan hulluja. Olen muuten vain hullu. Lukiokaverini muisteli minun puhuneen viidestä lapsesta jo lukiovuosina. Tunnustan puhuneeni korkeintaan kolmesta.

Kolmen pienen kanssa oli rankkaa. Petti sekä fyysinen että psyykkinen terveys. Ja parisuhde ajautui viimeiseen karikkoonsa. Terveys saatiin takaisin kun aikaa kului, mutta karilta ei enää irrottu. Neljäs aiheutti kriisin, jossa minä itse katosi kaikilta osapuolilta. "Nyt sä et voi koskaan tietää, jäänkö sun vai tän raskauden takia." Eikä se sitten jäänyt meistä kummankaan vuoksi.

Kun lukiokaverini totesi kuluneesta kesästä, että taisi olla taloudellisesti tiukkaa, niin vastaukseni kuului heti: "Lapset on rikkaus." Joskus täytyy laskea senttejä enemmän kuin joskus muulloin, mutta rikkaampia ollaan nyt kuin koskaan ennen.

Meillä nimittäin on perhe, jossa kaikki on nyt samassa veneessä. Eikä tämän veneen ohjausta enää luovuteta navigaattorille. Ohjataan itse tai annetaan tuulen viedä, mutta muita ei enää lasketa kapteeniksi.

Jokainen näistä lapsista on tuonut mukanaan jotain sellaista, mikä olisi jäänyt saamatta, jos juuri se yksi lapsi puuttuisi. Että muuten vain hullu. Sellainen hullu, joka tekee, mitä tahtoo muiden tyytyessä siihen, mihin pystyy.

Kuukauden vanha

Tarkkasilmäinen lukija huomaa ehkä, että Hupsis on nyt Rääpäle. Äikänmaikan tyttö ei vain kerta kaikkiaan saanut Hupsista taipumaan kirjoittaessa nimen tapaan ja Rääpäleeksihän mekin tuota kutsumme oikean nimen vielä puuttuessa. Juu ei tullut nimilappu kourassa tämäkään...

1kk neuvola on nyt takana, painoa sellaiset 4545g ja pituutta karvan vajaa 57cm. Tissipossu se on edelleenkin, mutta kelpuuttaa korvikkeen pullosta, jos äitiä ei ole saatavilla. Yleensä on, aina ei. Tutti on edelleen pop.

Lekuri kyseli, että miten meillä menee (nooo, rutiinilla). Ja käynnin päätteeksi käski sitten jatkaa sillä samalla rutiinilla.

Äänimaailma on selvästi monipuolistunut, tutuksi on Rääpäleen äänistä tullut paitsi perusitku (sitä on kyllä tosi vähän) myös "ennää, ennää, ennää", joka yleensä liittyy myssyyn silmillä, ja "viuviuviu", mikä onkin meille ihan uusi tuttavuus. Viun syynä on yleensä väsy ja kateissa oleva tutti, se on sellaista urputusta. Lisäksi Rääpäle osaa kiljua hyvinkin korvia vihlovasti ja jopa juttelee "äää"-äänillä takaisin.

Vahinkohymytkin alkavat jo vaikuttaa tarkoituksenmukaisemmilta tai ainakin niitä tulee usein.

Voi kun se kasvaa äkkiä.

Vanhempainjuttuja

Eilen illalla työnsin vauvan vaunuihin ja nappasin sen mukaani Toisen ja Kirpun vanhempainiltaan. Kylläpä tunsin itseni pieneksi ja eksyneeksi koko koulun yhteisen osuuden alkaessa. Näin alakoululaisen näkökulmasta ne yläkoululaiset on tosi pelottavia. Eiku hei hetkinen. Mehän oltiinkin niitä vanhempia. Pelottavia ne on silti...

Tuossa koulussa siis luokat 1-4 omassa rakennuksessaan ja omalla välituntipihallaan ja 7-9 omassaan.

Luokkien omissa osuuksissa ei mitään uutta ja ihmeellistä, vauvakin nukkui koko illan. Ihan lomaa tuollainen. Tästä se vanhempainharrastaminen taas kokouksineen lähtee.

Kuva-arvoitus ja pinkki

Tässäpä kuva-arvoitukseni. Kuvassa siis maustehylly (well daa, senhän nyt näkee jokainen). Mutta mikä ei kuulu joukkoon?

Kun minä olin pieni (tai pieni ja pieni), meidän maustehylly oli paikka, josta saattoi hakea kaikki kadonneet pikkutavarat. Niin kuin vaikka kengännauhat. Ihan loogista, vai mitä. Itse en kuitenkaan tunnusta laittaneeni maustehyllyyn koskaan mitään sinne käyttötarkoituksensa mukaan kuulumatonta.

Ja se pinkki.

Lattiatasossa vetää, etenkin jos terassin ovea pitää auki. Ja sitähän ei saa ulkopuolelta varsinaisesti suljettua. Hupsis siis tarvitsi vauvakokoiseen fleece-peiton.

On muuten miehen valitsema (tai se siis kieltäytyi lähtemästä toiseen kauppaan etsimään jotain neutraalimpaa...). Eikö olekin ihana? Ja minä kun harmittelin, etten enää saa ostaa mitään pinkkiä, kun tuo on poika. Sain ostaa näitä ihan kahtena kappaleena ("Kun yksi on kuitenkin heti pesussa", perusteli mies).

Lopuksi vastaus kuva-arvoitukseen:

Se on taikasieni. Sitä en kyllä tiedä, miten se on tuonne joutunut, koska kuulemma kukaan ei sitä ole sinne laittanut. Aika ehtiväinen tuo Eikukaan, joka täällä asuu.

Väsytokkura

Mä vaan, että ollaan hengissä. Mulla oli monta hyvää ideaa kirjoittamiselle, mutta sitten iski väsy. Viime yöt on menneet sellaiseksi silpuksi, että vaikka kahvilla saa silmät auki, ei sillä aivoja saa käyntiin. Tissipossumme on siis kasvanut niin, että sen silmät pysyy jo auki pitkäänkin ja Viimeinen saanut uhmaansa ihan uuden ulottuvuuden. Että palaillaan.

Puheterapiaa ja ope parka

Voisko tää viikko niinku loppua jo, voisko pliis?

Joku ehkä muistaa, kuinka kerroin Täystuhon 4v neuvolasta ja tukilapsipaikasta päiväkodin integroituun erityisryhmään. Sekä fysio- että puheterapian kartoitukset on nyt tehty.

En siis tunnistanut tätä lasta neuvolan tekemästä puheterapia lähetteestä. Minullehan neuvolassa sanottiin, että laittaa lähetteen, koska lapsi ei osaa R-äännettä. Lähetteen syyksi oli kuitenkin kirjattu "Ei puhu eikä ymmärrä puhetta". Voi taivas.

Neuvolan terkkari saa puolestaan tiimeineen suksia sinne missä pippuri kasvaa. Mielellään vielä kauemmaksi.

Käytimme puheterapian kartoitukseen kolme päivää. Lopputulemana puhe on ikätasoista, ymmärtäminen samoin. Kuin myös vilkkaus ja vierastaminen. Äännevirheitä on (niin kuin tämänikäisillä usein) ja niitä ihmetellään joskus ensi vuonna. Värejä se nyt vaan ei joko osannut tai halunnut nimetä. Muuta vikaa ei löytynyt. Mähän sanoin! Mutta nämähän on niitä asioita, mitä äiti ei ilmeisesti vain voi tietää...

Värien treenaukseen sovittiin käytettävän tukiviittomia. Tarvinnee yrittää opetella nuo. Päivähoidossa joka tapauksessa käytetään kuvia ja viittomia erityislasten takia.

Esikoisen opea kävi pikkuisen sääliksi. Ensin mä kuvittelin puhuvani puhelinmyyjän kanssa (yhtään ei raksuttanut, vaikka esitteli itsensä "se ja se koululta"). Ja sitten mä vielä vastasin, ettei mulla ole mitään tarvetta puhua Esikoisen kanssa puhelimessa (paitsi jos sillä on tarve puhua mun kanssa). Että voin ihan hakea puhumattakin. Ja Esikoinen oli vastannut myös puhumistarpeeseen "Iha sama". Puhuttiin sit open mieliksi kaksi lausetta.

Yleensä kai vanhemmat sitten tahtoo puhua lastensa kanssa, jos niillä on joku noutotarve kesken päivän? Tai lapset vanhempiensa kanssa? Puolustaudun. Taustalta ei kuulunut Esikoisen itkua ja opella tuntui jo olevan homma ihan hanskassa. Nopeamminhan mä olen hakemassa, jos en puhelimessa roiku.

Ja siis, ei hätää. Sitä vaan vähän huimasi, eikä sitä uskallettu laskea ajamaan kotiin yksin. Ehkäpä se tästä oppi, että koululounas on syötäväksi tarkoitettu. Onneksi sitäkään ei ole tarvinnut monesti sanoa. Päälimmäiseksi käteen jäi: "Ope parka".

Leijonaa mä metsästän

Että sellainen päivä. Arki tosiaan tuli ja löi allekirjoittanutta märällä hanskalla. Tänään mä en tainnut olla hirveän hyvä äiti edes yhdelle lapselle. (Tarkemmin ajatellen ehkä hikisesti just sille.)

En herännyt mun herätykseen kello kuus reikä reikä. Heräsin siihen, kun Täystuho heräsi Esikoisen herätykseen 6.30 ja herätti Viimeisen ja vauvan myös. Melkein unohdin herättää Kirpun, onneksi Toinen nousi samalla kuin Kirppukin ja onneksi vain melkein unohdin.

Viimeinen jäi huutamaan suoraa huutoa eteiseen, koska se ei päässyt päiväkotiin, vaikka oli pukenut saappaat ja piponkin ja vaikka Täystuho pääsi. Ja vauva jäi parkumaan sitteriinsä. Vein Täystuhon päiväkotiin. Unohdin sanoa Kirpulle, ettei olla kotona, kun tulee koulusta.

Käskin Toisen kertoa Kirpulle koulussa aamulla unohtuneen ja käskin sen myös näyttämään eilen telomaansa jalkaa kouluterkkarille. Ei kuulemma tiennyt onko niillä koulussa edes terkkaria. Käskin kysymään opelta.

Muistettiin sentään käyttää Jääkarhu aamulenkillä. Meinattiin jäädä fillarin alle, koska se päätti ohittaa kymmenen sentin raosta sen sijaan, että olisi soittanut kelloa.

Saatiin sentään laatikollinen omenoita.

Lähdettiin Viimeisen astmakontrolliin jo selvästi aikataulusta myöhässä. Ja kas, Murheenkryyni piti toki tankata... Minuuttia vailla aika oltiin ilmoittautumassa. (Viimeisellä pituutta 88cm ja painoa 12kg). Lääkäri oli sentään myöhässä. Viimeistä jännitti kovasti, mutta onneksi sentään oli kaksi aikuista. Ja vauvalla nälkä. Se tosin nukahti hyssytykseen (kylläpä sitä täytyikin hyssytellä kovasti) ennen kuin päästiin rauhassa syömään. Ja nukkui sitten kotiin saakka. Viimeiselle diagnoosiksi infektioastma (Jes, enää se ei ole vain epäily!) ja kontrollien siirtäminen terveyskeskukseen (voi paska. Täällä niitä kiireettömiä aikoja ei vain ole)

Kouluterkkari oli tottakai yrittänyt soittaa. Enkä tietenkään ollut vastannut puhelimeen. Eikä se tietenkään vastannut puhelimeen.

Kotiin. Turvakaukalosta löytyi Intiaanipäällikkö Huutava Nälkä.

Sullottiin hetimiten Viimeinen ja vauva uudelleen autoon ja hakemaan Täystuho hoidosta. Kas. ryhmän ovi oli lukossa. Kiersin toisen ryhmän kautta sisään. Täystuho sentään lähti melkein mukisematta mukaan. Ja puheterapiaan. Parkkipaikalla Viimeinen veti raivarit, koska Täystuho ja vauva pääsi mukaan, se ei.

Täystuho pisti koko terapian ihan läskiksi. Niin läskiksi kuin vain nelivuotias voi. Vauvaa piti hyssyttää koko ajan. Ja se nukahti tietysti juuri, kun päästiin lähtemään. Voi sanoa, että kyllä hävetti. (Tällä välin mies oli vienyt Kirpun kaverilleen ja ajellut Viimeisen kanssa ympyrää.)

Kotiin. Turvakaukalosta löytyi Intiaanipäällikkö Huutava Nälkä.

Toisen jalka oli lähinnä suurta teatteria. Terveisiä vaan terkkarille. Lappu olisi riittänyt, puhelua ehdin jo säikähtää. Vilkaisu Esikoisen vaatteisiin, ja ovet paukkui. (Ihan totta hei, avokaulaisen puseron alla voi, saa ja pitää käyttää vähän peittävämpää toppia, jos ikää on kaksitoista. Ja mielellään vähän vanhempienkin...)

Tiskit koneeseen ja ruoka uuniin.

Kirpun haku kaveriltaan. Se oli sentään hyvin onnellinen, vanhat koulukaverit eivät ole unohtaneet! (Tässäpä se lapsi, jolle ehkä vahingossa olin hyvä äiti tänään)

Kinkkukiusaus ei sentään palanut.

Jääkarhun iltalenkki. Sekä Viimeinen että vauva nukahti. Viimeinen kannettiin nukkuvana sänkyynsä, Täystuho tempaisi vielä raivarit. Vauva heräsi. Täystuhokin saatiin sentään peiteltyä sänkyynsä.

Jätin vauvan kotiin ja lähdin kävelemään kauppaan. Soitin kaverille, että miten mä oikein pärjäsin silloin joskus kolmen pienen kanssa?! Puolet ostoksista jäi sitten kassalle, koska maksukortti ei toiminut. (Mun suklaa, yyh). Käteisellä sentään sai sen tärkeimmän.

No ei kai se kortti toimi, koska se ei ole ollut käytössä enää pariin kuukauteen! (Onneksi sentään en ollut vahingossa koko tiliä tuhlannut)

Vauva sai surutta maidon pullossa, minä roikuin puhelimessa. Nyt on sentään jo vähän parempi. Mut leijonaa mä metsästän. Ihan takuulla.