Riittävän hyvästä vanhemmuudesta

Riittämättömyydentunne on minulle hyvinkin tuttu kaveri. Viime aikoina olen törmännyt useammassakin paikassa mainintaan, että vanhemman ei tarvitse olla täydellinen. Riittää, kun on riittävän hyvä. Voisiko joku määritellä, millainen on riittävän hyvä?


Riittääkö, että ruoka on pöydässä, ja pyykit tulee pestyä? Vai pitäisikö keittiön kaakelit kuurata hammasharjalla kiiltäviksi, ennen kuin ovesta uskaltaa lasten kaverit päästää sisään? Riittääkö, että lapsella on jalassaan kaksi oikeankokoista, puhdasta ja ehjää sukkaa, vieläpä niin, että sukista toinen on toisessa jalassa ja toinen toisessa? Vai tarvitseeko sukkien olla vieläpä samaa paria?


Riittääkö se, että kysyn, onko läksyt tehty ja muistutan, että apua saa pyytämällä? Vai Riittääkö vasta se, että istun vieressä valvomassa läksyjen teon, tarkastan kaikki tehtävät? Riittääkö se, että kyselen päivästä ruokapöydässä? Tarvitseeko läsnä olla joka hetki sekä fyysisesti että psyykkisesti vai riittääkö se, että olen läsnä heti tilanteen niin vaatiessa?


Riittääkö se, että tehdään yhdessä retkiä lähelle ja kauas vai riittääkö vastaa kallis harrastus, ainakin yksi per lapsi? Entä jos lapsi ei tahdo? Riittääkö se, että tunnen lasteni ystävät ja minulla on heidän yhteystietonsa, tiedän, missä ja kenen kanssa lapseni liikkuvat, milloin tulevat kotiin? Vai riittääkö vasta se, että vien ja haen ovelta, varmistan aikuisen olevan koko ajan paikalla?


Riitääkö se, että lapsilla on äiti, joka ottaa vastaan niin hyvän kuin pahan, äiti, joka jaksaa kantaa lasten murheet ja ottaa isonkin syliin? Riittääkö se, että isäpuoli hoitaa lapsia kuin omiaan, hakee kesken päivän sairastuneet ja koulumatkalla säikähtäneet?


Riittääkö se, että tuntee lapsensa? Tietää mistä kukakin on kiinnostunut ja miten he mihinkin reagoivat, ottaa sen vielä huomioon? Riittääkö?



Ei kuulemma riitä. Miksi?