"Meiltä ei käännytetä ketään pois."

Tartuin tänään viimeiseen oljenkorteen. Kyyneleitä pidätellen istuin diakoniatoimiston aulassa päivystysaikana odottamassa, ja kun vuoroni tuli sain suoraan eteeni avustuskaavakkeen. Kesti hetken ennen kuin tajusin sanoa, etten tullut hakemaan rahaa. "Mä tulin kysymään, voitteko te auttaa silloin, kun kukaan muu ei enää voi tai halua."

Taas kerran olen lentämässä ulos matalankynnyksen palveluista, koska on niitä, jotka oikeasti mieleltään sairaina tarvitsevat apua enemmän. En ole vaaraksi itselleni enkä toisille, en täytä sairaan kriteerejä. Olen vain väsynyt ja henkisesti ihan loppu, uupunut jatkuvan vaatimuslistan alle. Henkisten resurssien loppuminen ei oikeuta kunnalliseen keskusteluapuun.

"Meiltä ei käännytetä ketään pois", sanoi diakoni. Kuuntelija löytyy. Löytyy lupa tunteille ja sille, että saan purkaa omaani. Ja viimekädessä järjestyy käytännön apukin.

Pidätellyt kyyneleet karkasivat kotimatkalla. Ei ole pakko jaksaa pimeydessä yksin. Helpotus siitä, että ovien sulkeuduttua aukesi ikkuna. Niin kuin on luvattu.