Yhtenä aamuna sitä herää ja katsoo aamupalapöydässä istuvia lapsia. Keitä ne oikein on? Hämärästi näyttävät tutuilta, äänet on tuttuja. Mutta ne ovat isoja. Ei mulla ole isoja lapsia, mulla on pieniä. Keitä nuo on? Omiako? Koska ne noin isoiksi kasvoivat?
Nukutin Viimeistä, kannoin, hytkytin, silitin, lauloin, pidin vain kättä selän päällä. Ja hetkessä oli lapset sekaisin. Mä kävelin taas sitä samaa käytävää edestakaisin tunnista toiseen tanssiaskelin, josko keinuntaan sammuisi. Istuin taas siinä suuressa huoneessa pinnasängyn vieressä käsi pinnojen välistä lapsen päällä. Silitin taas niitä silmiä samalla tavoin kiinni. Laskin taas sataan hiljaa uudestaan ja uudestaan. Ja sitten taas muistin, ettei enää ole sitä käytävää, ei sitä huonetta. Ei ole ollut enää muutamaan vuoteen. Silti en päässyt sieltä pois.
Aamupalapöydässä katsoin, että keitä nuo oikein on nuo lapset. Vasta illallahan mä kävelin sitä käytävää, istuin siinä huoneessa. Yhdessä yössäkö ne noin kasvoi, yhdessä yössä melkein metrin, ja onko sillä pisamatkin, miten se noin kasvoi?
Eilenhän se vielä oli ihan pieni, ei päästänyt hetkeksikään silmistään. Ja tuossa se nyt istuu. Mikä meni vikaan? Miksi kaikki meni vikaan?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti