Pääsiäisvieraamme Poliisi

Pääsiäinen lähestyy tänäkin vuonna uhkaavasti. Minä vihaan pääsiäistä. Viimeiset vuodet olen aina näitä aikoja elänyt sitä samaa kahtatoista tuntia uudestaan ja uudestaan ja uudestaan yhtenä pitkänä tuskastuttavana kierteenä. Viimeiset vuodet olen näitä aikoja aina vain toivonut, että poliisia ei tarvitse pääsiäisvieraaksi kutsua.

En aio selittää. Sanon vain, että loputtoman pitkä pitkäperjantai, kun on jo kahdeksan vuotta jatkunut. Eikö se ikinä lopu, unohdu, mene pois ja jätä rauhaan?

Tänäkin vuonna lähestyvän pääsiäisen kunniaksi asioin poliisin kanssa. Kuluneina vuosina olen asioinut vuoroin poliisin, sosiaalityöntekijän ja lakimiehen kanssa. Kaikki kulminoituu pääsiäiseen. Kaavoista poiketen tänä vuonna en kuitenkaan asioi itseni vuoksi (toivottavasti).

Rakkaat lasten vanhemmat. Se tosiaan on niin, että koulumatkoilla koulua kiinnostaa, jos nappulasi murtaa koipensa. Koulu sen sijaan ei ota kantaa, jos nappulasi saa turpaan. Taas. Katsotaan, miten asia tällä kertaa etenee, koululle tiedottaen, mutta ohi koulun. Ja poliisi lupasi, että jos koulu ei jo vihdoin saa kierrettä katkeamaan, voin lampsia lapsen kanssa asemalle tekemään rikosilmoituksen pahoinpitelystä. Ja todettakoon, että minähän menen. Jos koulun kädet on sidottu ja vanhemmat ei osoita yhteistyöhalua. Totta, lastensuojeluilmoitus tästä lapsesta tehdään varmasti taas, mutta toisaalta, olihan se alaikäisen loukkaantuminen lätkäkaukalossakin lastensuojeluilmoituksen arvoinen.

En tosiaan tiedä, kumpi on helpompaa. Olla kiusaajan vai kiusatun vanhempi? Jos nimittäin on vanhempi, joka yleensäkään välittää. 

Eskarini ilmoitin ensi syksyksi samaan kouluun... Kauhun sekaisin tuntein odotan, ongelmaäidin leima jo valmiiksi otsassa.