Unelmien terkkari

Sain kommentteihin mielenkiintoisen kysymyksen siitä, mitä minä toivoisin äitiys- tai lastenneuvolan terveydenhoitajalta. Mielenkiintoisen kysymyksestä tekee se, että mun neuvolaurputuksia on täältä blogista saanut lukea ihan alusta saakka, ja mä yksinkertaisesti inhoan neuvolaa, olen inhonnut Esikoisen vauva-ajoista saakka. Kokemusta on kahdeksasta eri toimipisteestä ja varmaan kolmestakymmenestä terveydenhoitajasta neljäntoista vuoden ajalta. Joukkoon on toki mahtunut joitakin helmiä, mutta enimmäkseen paljon hukkaan heitettyä aikaa.

Mikä sitten tekee helmestä helmen?

Ihmissuhdetaidot nousevat neuvolatyössä ihan arvoon arvaamattomaan. Kysyisitkö vastasynnyttäneeltä: "Eihän se niin hirveää ollut, kyllähän te toisenkin teette?" Ainakaan luettuasi papereista virhetarjonnasta ja imukupeista? Tai tiedustelisitko nelikuisen vauvan äidiltä tämän perunankeittotaitoja? Järkytytkö ja kommentoitko järkytystäsi heti ääneen, jos sinulle kerrotaan viiden sisaruksen suhtautuvan uuteen vauvaan viidellä eri tavalla?

Helmien kanssa olen nauranut olevani oikeasti ihan tumpelo keittiössä, kertonut avoimesti synnytysten jättämistä traumoista, miettinyt saman perheenkin lasten erilaisuuksia. Siinä on sitten sivussa voitu pohtia, että milläkä juuri tämä lapsi saataisiin luopumaan potasta hattuna ja kuinka tuolta toiselta kitkettäisi rumat sanat pois.

Luotettavuus on tärkeää myös. Viisivuotisneuvolassa mulle lyötiin kouraan lomake, jossa kyseltiin lapselle viimeisen vuoden aikana sattuneita tapaturmia. Terveydenhoitaja oli ominluvin käynyt kaivamassa kaikki lapsen terveystiedot huomattavasti tuota vuotta pidemmältä ajalta ja päivitteli sitten mulle, että miten niin ei ole ollut tapaturmia, kun onhan täällä nämä lego nenässä-tapaukset. Että kyllä sekin on tapaturma. On joo, mutta viisivuotiaasta vuosi taaksepäin ei tee alle kolmivuotiasta.

Kiva olisi myös, jos voisi luottaa kirjausten menevän oikein ja oikealle lapselle. Jos ensimmäisen kerran törmäät siihen, että lapsellasi on suulakihalkio neuvolan kirjauksia tavaillessa, on jotain jo mennyt perustavanlaatuisesti pieleen. Etenkään, jos kyseisellä lapsella ei sellaista ole...

Joku käytännön käsitys pikkulasten toiminnasta helpottaa työtä kummasti. Osa lapsista on valmiita toimimaan vieraan ihmisen kanssa kahdestaan, osa ei. Jollain voi olla päällä ihan järkyttävä uhma ja toinen voi osata vedättää vierasta aikuista ihan kymmenen-nolla. Kaikki se on täysin normaalia. Jos näyttää, ettei lapsi ymmärrä pyyntöä tehdä jotain yhdellä tavalla, kannattaa muotoilla pyyntönsä uudelleen.

Lääkäri tiedusteli Täystuholta kipsikontrollin yhteydessä, että painaako kipsi, johon Täystuho luonnollisesti vastasi, että painaa se kyllä tosi paljon. Ilman äiti-tulkkia olisi varmasti päädytty kipsaamaan käsi uudelleen, lääkäri kun halusi tietää hiertääkö kipsi ja Täystuho puolestaan keskusteli sujuvasti kipsin painosta...

Ammattitaito killuu korkealla myös. Terveydenhoitaja, joka ei osaa käyttää vauvojen vaakaa tai pituusmittaa saati saa rokotetta pistettyä, ei herätä kummoista luottamusta. Jos täytyy tarkistaa kesken kaiken opasvihkosesta, mistä juuri tällä neuvolakerralla pitikään puhua, voi asiakas oikeastaan kävellä vastaanotolta ulos saman tien.

Onhan se niin, että kokemus opettaa, ja kokemuksen saa vain työn kautta. Mutta terveellä järjellä jokainen ymmärtää, ettei asiakkaan tehtävä ole opettaa terveydenhoitajalle välineiden käyttöä.

Ammattitaitoon voitanee laskea myös täsmällisen infon antaminen. Jos on jatkoa vaativia asioita, tarvitaan labroja, terapioita, moniammatillista tiimiä tai muuta mukavaa, täytyy osata varmistaa, että asiakas tietää, mitä tehdään ja miksi. Ja kiva olisi kuulla lopputuloskin...

Joskus kieltämättä mietin, olenko mä vain hankala. Ja sitten osuu taas kohdalle joku, joka katsoo asiakseen kertoa mulle, että pikkusisaruksen neuvolakäynnillä hiljaa paikoillaan pysymättömällä kaksivuotiaalla on varmasti adhd.

Raskaus ei ole sairaus

eikä synnyttänyt ole sairas. Että älkääpä äidit iniskö, niin sitä ennenkin kesken heinätöiden saunaan synnytettiin ja heti töitä jatkettiin.

Paitsi että. Silloin ennen äiti- ja lapsikuolleisuus oli jotain ihan muuta kuin nykyään. Kumma kun tuppaa unohtumaan.

Mun on pitkään tehnyt mieli kirjoittaa Esikoisen synnytyskertomus. Joku päivä mä sen vielä teen. En kuitenkaan tänään. Voidaan vastasynnyttäneen sairautta ja lapsivuodeaikaa pohtia toiste.

Tänään ottaa juuri otsikon verran päähän. Kerron itselleni niitä samoja tarinoita, joita kaikki muutkin mulle kertoisivat. Esikoisen kohdalta ajelin fillarilla ihan sujuvasti vielä kymmenen päivää yli lasketun ajan. Mä olin ihan elämäni kunnossa. Toisen kanssa luin ylioppilaskokeisiin, kävin koulussa vielä ns. äitiyslomallakin, tein ylioppilaskokeiden kielten kuullunymmärtämiset eikä raskautta huomannut muusta kuin ihmisten hössötyksestä. Hyvin pyyhki ja energiaa riitti, vaikka Esikoisella ei ollut ikää kuin puolitoista vuotta. Kolmannen kanssa sentään äitiysloman pidin, jäin koulusta pois, kun äitiyspäivärahat alkoivat juosta. Raskausajasta osa kului jonossa pienen (oikeasti aika ison ja kurjassa paikassa olleen) nesterakkulan, kystan, minkälie poistoon, mutta elämää se ei häirinnyt. Ihan terve fiilis.

Kolmas oli suunnilleen vuoden, kun alkoi hajota selkä ja nivelet. Turvotusta, tulehduksia, järkyttävää särkyä. Lääkkeet vei lähimuistin, saatoin olla vaippaa vaihtamassa, riisua ipanan ja ihmetellä tuntia myöhemmin, miksi ympäri taloa juoksee alaston pieni ihminen. Jos istuin lattialle, en päässyt siitä ylös. Suihkussa käymisestä tuli miltei mahdotonta, koska oli vain kylpyamme, jossa ei voinut seistä, ja jonne en korkeiden laitojen vuoksi ilman apua päässyt. Parissa vuodessa tilanne kuitenkin tasaantui, elämä helpotti, valmistuminen koputteli ovella, terveys kesti taas ja kas, neljäs päätti tulla.

Sanotaanpa nyt kaikki yhteen ääneen noiden kolmen raskauden vakaalla kokemuksella: "Raskaus ei ole sairaus!"

Seuraan verenpaineita kuudesti päivässä. Rääpäle päätti tehdä seurantaan omat merkintänsä.

Neljännen odotus alkoi heti järkyttävällä väsymyksellä ja pyörrytyksellä, jatkuen suunnilleen rv 12 eteenpäin liitoskivuilla, jotka veivät liikkumisen mahdollisuudet lähes kokonaan. Ja yläselkä hajosi uudelleen. Ihan alkuraskautta lukuunottamatta vietin koko odotusajan sohvalla ja sängyssä.

Viides odotus meni vähän helpommin. Selkäsärkyä ja nivelkipuja riitti, en ollut elämäni kunnossa, mutten varsinaisesti sairaskaan. Esikoisen ja Täystuhon synnytykset kummittelivat ja niiden traumoja hoidettiin pelkopolilla.

Viides oli hädin tuskin vuoden, kun selkä särkyi taas uudelleen. Puoli vuotta meni sairauslomilla ja sumussa, aloin odottaa kuudetta.

Verenpaineet heitteli, pyörryin työmatkalla junaan, selkä oli rikki, jokaista niveltä särki. Supisteli ihan alusta saakka. Viimeiset kolme kuukautta käytännössä makasin sohvalla, kun en kivuiltani muuhun pystynyt ja kuuntelin niitä ihania kommentteja siitä, kuinka raskaus ei ole sairaus. Se päätettiin jo silloin heti kuudennen odotuksen alkumetreillä, että tähän emme lähde enää ikinä uudelleen. Jokainen lääkäri piti ajatusta sterilisaatiosta loistavana. Ja jokainen lääkäri jätti lähetteen kirjoittamatta, koska sen kirjoittaminen oli aina jonkun muun tehtävä.

Olen tämän Seiskan odotuksen kironnut täälläkin monen monta kertaa. Ja vetänyt tähän saakka asenteella, etten anna odotuksen estää mua elämästä normaalia elämää noiden kuuden ihanan ipanan kanssa. Käytiin heti alkuunsa Repovedellä vaeltamassa, touhusin syksyn niin kotihommissa kuin kodin ulkopuolellakin. Olen pelkällä sisulla tehnyt sen, mitä tekisin normaalisti, koska raskaushan ei ole sairaus.

Yläselkä on rikki, eikä siihen sallitut lääkkeet auta. Lääkäreiden diagnoosit ovat olleet "rouva hyvä, selkää kuuluukin raskausaikana vähän särkeä"-tyyppisiä. Hb on painunut alle sadan ja rautaa syöty kaksin käsin, että edes hetken pysyisi hereillä. Verenpaineista saisi piirrettyä kerrassaan hurjan vuoristoradan, jos viitsisi. Sormet ei turvotuksen vuoksi enää taivu, sukkia ei voi pitää jalassa, eikä jalat mahdu jalkapöydän ja nilkan turvotuksen takia yksistäkään housunlahkeista läpi. Jokaista niveltä särkee. Öisin ei pahoinvoinnin takia pahemmin nukuta, koko raskauden aikana on ollut ruhtinaalliset viisi viikkoa keskiraskaudessa ilman tuota jatkuvaa yökötystä. Ja nyt viimeisimpänä kyykyssä oleminen lyö läpi kyyneleet silmiin nostattavan selkärankasäryn, ylimmästä nikamasta alimpaan ja alimmasta ylimpään sydämen sykkeen tahdissa, Sanotaan nyt vielä kerran, että raskaus ei ole sairaus.

Tänään mun piti mennä osastolle tankkaamaan rautaa, että saataisiin edes tuo hb nousemaan ylöspäin, että jos vaikka Esikoisen ja Täystuhon synnytysreissujen jälkiseuraamuksilta vältyttäisiin. Olin juuri astunut ulos ja sulkenut oven perässäni, kun kätilö soitti. Eipä tankatakaan, ovat lueskelleet viime viikkojen labroja ja lääkäreiden pohdintoja ja pohtineet siellä yhdessä vähän. Että vaikuttaisi siltä, että alhaisen hb:n syy on muu kuin raudan puute. Maanantaina otetaan paljon lisää labroja ja keskiviikkona ensi viikolla ehkä olisi jotain tuloksia. Enkä mä nyt enää tiedä, onko se raskaus syy kaikkeen vaiko voisiko olla, että raskaus on vain peittänyt sen jonkun muun.

Mun puolestani jokaisen, joka katsoo asiakseen kertoa, että raskaus ei ole sairaus omien oppikirjaraskauksiensa (tai peräti lapsettomana!) pohjalta, voi ripustaa hirteen.

Pikkupojat on passitettu viikoksi täyshoitoon, kotona on vain koululaiset. Laskettuun aikaan on vain karvan reilu viikko.

Paperityöpäivä ja verenpaineet

Jep. Lisää kahvia. Enkä mä edes ole viikkoihin oikeasti juonut sitä. Mutta nyt, lisää kahvia.
---

Sunnuntai oli oikein kiva päivä. Sain soitella synnärille ja kysellä, että mitäs me nyt keksittäisiin, kun verenpaineet kiipesi kotonakin ihan uusiin ulottuvuuksiin ja naama(kin) turposi niin, etten itseäni enää peilistä tunnistanut. Käskystä mentiin käymään siellä päivystyksessä. Ja palattiin kotiin verenpainelääkkeiden kanssa. Oujee.

Mun vanhemmat oli sillä aikaa hoitaneet kotiin jääneitä lapsia, raivanneet keittiön, ripustaneet pyykkiä, syöttäneet niille noutopitsaa ja ainakin pelanneet shakkia Toisen kanssa. Pappa parka kuittasi vielä Toiselle lähtiessään, että täytyy vissiin ruveta harjoittelemaan pelaamista tosissaan, kun ei enää pärjää. Toinen on pelannut enempi vähempi säännöllisesti (ihan harrastuksenaan) nyt puolitoista vuotta, isäni viimeksi parikymmentä vuotta sitten...

Yhtäkaikki, kaikilla lapsilla, Seiska mukaan lukien, on kaikki hyvin. Mun kunto nyt on mitä on, mutta sunnuntaina oli kuulemma vielä niin epäkypsä tilanne, että käynnistäminen olisi kuulemma hyvin epäkiitollista touhua. Rv 38+ ja mun tekis mieli molempiin epä-sanoihin tuumata, että onpas ihan epäreilua. Huomenna kuitenkin jälleen kerran suunniteltu kontrolli äitipolille. Ei kai ne sielläkään juoksuttaisi, jos uskoisivat kaiken olevan ihan niin kuin pitää.

---

Maanantai käytettiin juoksemalla juoksevia asioita kiinni, apteekkia, maitokauppaa, pyykkiä, tiskiä, sitä tavallista. Apteekin kassalla kävi mielessä, että fiksu tekisi nyt kyllä tämän vuoden lääke- ja lääkärikustannuksista ihan oman excelinsä. Asumisen ja ruokakaupan jälkeen kun taitaa rahaa mennä eniten nimenomaa terveydenhoitoon. Mitä ei ruokakauppa vie, sen vie sairaanhoitopiiri ja apteekki. Molemmat veisivät enemmänkin. Ehkä rupeankin värkkäämään exceliä, olisihan se mielenkiintoista nähdä lääkäri- ja lääkekulujen vertailu vaatebudjettiin, löytyykö niiden väliltä joku yhteys? Todennäköisesti löytyy.

---

Tästä päivästä tuli paperityöpäivä. Olen tehokkaasti käyttänyt päivää soittelemalla päiväkotien johtajille hoitopaikka-asioista, hoitotakuista ja hoidon tarpeesta sekä Täystuhon käsiepisodin vakuutusasioista. Vakuutuskuvioiden pitäisi olla meidän osalta selvät, kunhan saan kuitit vietyä ja kilometrit selvitettyä. Kuitit on tulostettu, laskut kädestä jo maksettu ja kilometreistä vielä joku lappu pitäisi rustata. Kantaa koko paperinivaska sitten päiväkodin murheeksi.

Hoitopaikoista on tullut todettua kummankin päiväkodin johtajalle, että virallisesti irtisanomme heti, kun saamme Seiskan syliin ja nähdään, että kaikki on ihan ok. Käytännössä murheenkryyniämme kuitenkin odottaa romuttamo ennemmin kuin myöhemmin, joten kaikki pienet mitä suurimmalla todennäköisyydellä jäävät hiihtolomalta kotiin. Kotiin jäämisen syinä on paitsi kuljettamisen käyminen mahdottomaksi myös muuttuvat päivähoitosysteemit, hoito-oikeuden rajaus ja kasvavat ryhmät. On aikalailla itsestään selvää, että laadukkaasta varhaiskasvatuksesta ei kaikkien muutosten jälkeen enää päiväkodissa voi puhuakaan. Haetaan lapsille päivähoitopaikkoja sitten joskus, kun on tarve pelkälle säilytykselle työ- tai koulupäivien aikana ja kehitellään joku pätevä systeemi kotiin siihen saakka.

Täystuholle on nyt haettu esiopetuspaikkaa parista kävelymatkan (eli kivenheiton) päässä olevasta päiväkodista. Pakolliset neljä tuntia riittävät hyvin. Hakemuksen sai laittaa vain sähköisesti ja sekin oli piilotettu kaupungin sivuille niin, että meni etsiessä tovi jos toinenkin. Ja sen jälkeen lomaketta tuijottaessa vielä hetki kauemmin, ruksipa sitten lappuun olevasi avioliitossa ja että lapsesta on yhteishuoltajuus, molemmat kun on paikkansa pitäviä tietoja... Eipä tule mahdollisuutta antaa lapsen toisen huoltajan tietoja, kun hakemukseen tarvitaan puolison tiedot (ne kun vaikuttaa päivähoitomaksuun, jota esikoulusta ei puolipäiväisenä maksa toistaiseksi kukaan). Kuka urpo näitä suunnittelee?

Sähköpostistakin on purettu pinoutuneet viestit pois. On väitetty viestejä ja pyydetty lisätietoja ja kyselty menneiden vuosien kirjanpitojen perään jaja. Kyllä kävi puhelimen, sähköpostin ja laskujen kanssa säätäessäni mielessä, että tätähän mä omassa elämässäni teen työkseni. Että jossain toisessa ulottuvuudessa mulle olisi tämän päivän töistä maksettu palkka. Ja siinä samassa toisessa ulottuvuudessa mä olisin sairauslomalla tai äitiyslomalla tai jollain muulla samankaltaisella verukkeella ollut tekemättä näitä päivän paperitöitä. Makaisin sohvalla vaan ja antaisi kaikkien paineiden mennä lääkkeiden mukana jonnekin jorpakkoon.

Ehkäpä pitäisi harkita, että tulevaisuudessa työkseen tekisikin jotain muuta kuin paperinpyörittelyä, kun kotona riittää hallinnollisia hommia yli oman tarpeen. Mitähän se jotain sitten voisi olla, mitähän tahtoisin tehdä isona?

Tarvehankintoja

Kannattaa lähteä kauppaan tekemään niitä paljon puhuttuja isoja ruokaostoksia. Ilman herätteitä ei tälläkään kertaa selvitty kaupasta ulos.

Seitsemän kassillista ruokaa, jättisäkki vaippoja, 15 kg koiranruokaa ja se pakollinen huumoripläjäys.

Rattaissa viihtymättömälle Rääpäleelle talutusvaljaat kaikkea tulevaa ennakoiden.

Ja vaijeri, jolla kytkeä karkailuun taipuvainen koira pihaan.

Tuli se sitten mieleen kuitenkin, että samalla kauppareissulla nuo kaksi on aika mielenkiintoinen yhdistelmä. Hups.

---

Joku saattoi kiinnittää huomiota Onniblogien namiskan häviämiseen blogista. Oli onni päästä Onniin mukaan, mutta kaikki uusi ei aina ole kestävää. Meitä voi edelleen kuitenkin seurata facebookissa, ja saattaa olla että piakkoin saapuva perheenlisäyskin ehtii ensiksi sinne ja sitten vasta tänne.

Tasa-arvoinen avioliitto

Hesarin jutusta nousseesta kohusta tässäkin on kyse. Naisen ja miehen tasa-arvosta parisuhteessa ja perheessä.

Mulla on mielessä kaksi ihan erilaista omalle kohdalle sattunutta tasa-arvokokemusta. Ja paljon kantapään kautta opittua takataskussa.

Ensimmäinen meni vähän noin. Jatkuvaa vääntöä, vuoristorataa, eikä mikään sujunut. Kumpikin teki mielestään kaiken ja toinen ei mitään, ja sekin minkä toinen teki, sen teki väärin.

Aikansa sitä yrittää muuttaa toista ja toisen toimintatapoja, mutta ennemmin tai myöhemmin on vain fiksua tunnustaa tosiasiat. Muuttaa voi jokainen vain itseään ja omaa suhtautumistaan. Toisen muuttuessa jää toiselle kaksi vaihtoehtoa. Vastata muutokseen muuttumalla itse (ja pelastaa sillä suhde) tai jättää muuttumatta. Tässä tapauksessa seurauksena oli ero.

Sanotaan, että naiset nalkuttavat, naiset alistavat puolisonsa tahdottomiksi sätkynukeiksi, vievät puolisoidensa päätösvallan ja omivat koko kodin ja lapset. Se ei ole niin yksioikoista. Naiset ehkä tekevät niin, mutta jokaisella käytöksellä on käytöksen mahdollistaja. Miehet antavat naisten kaapata kaiken vallan kotona. Mikäs sen kätevämpi tapa varmistaa naisen jääminen suhteeseen kuin hankkia muutama mukula ja luoda sitten illuusio, jossa mies ei arjessa pärjää. Nainen ei lähde ja ota riskiä lasten heitteillejäämisestä vaan jää kehnoonkin suhteeseen lasten vuoksi.

Naisten kaapatessa vallan kotona, sitoo mies naisen kotiin. Heippa omat harrastukset, ystävät, illanvietot, shoppailureissut. "Kai sä otat lapset mukaan? Et kyllä jätä mua niiden kanssa!"

Sen sijaan, että jumitutaan tappeluun tasa-arvoisesta työnjaosta ja siitä kuka meillä aina tiskaa, laittaa ruuan, pesee pyykit, vaihtaa lamput, kusettaa koiran tai vie lapset lääkäriin, sitä voi vain oven raosta huikata toiselle, että heippa, mä meen nyt. Jos se toinen ei ole luotettava lasten kanssa, voi lapset ottaa mukaan tai niille voi järjestää hoitajan.

Olisinpa ymmärtänyt sen silloin kauan sitten. Sen mitä psykologini mulle pahimpaan aikaan sanoi. Että ihan oikeasti, on olemassa vaihtoehto. Vaihtoehto on uskaltaa elää ihan itse. Kokeilin, ja tykästyin.

Tasa-arvoista suhdetta ei määritellä kotitöiden kristillisellä tasajaolla. Töitä ei voi laskea yhteen ja jakaa keskeltä kahtia. (Mielestäni 50-50 menojakokaan ei ole tasa-arvoinen)

Tasa-arvoinen toimiva parisuhde ei ole vanhempi-lapsi-suhde. Kahden aikuisen välillä täytyy olla luottamus siihen, että tässä suossa ollaan molemmat, eikä kumpikaan pääse parempaan ilman toisen apua ja tukea.

Meillä on melkein neljä vuotta takana uusperhe-elämää. Alku oli vaikeaa, mutta tässä ollaan edelleen ja eteenpäin on päästy, yhdessä, molemmat. Paras päätös, minkä koskaan olen tehnyt, oli muuttua itse. Lakkasin olemasta kynnysmatto.

Nykyään saan yllättyä iloisesti harva se päivä. Pelkkien näkyvien kotitöiden lisäksi näkymätön työ on alkanut jakautua. Lasten hammastahnan loppumisen huomaa nyt myös mies.