Tänään meni rikki 50 000 sivun katselua bloggerin tilaston mielestä. Ihan mieletöntä. Juhlin tätä heti kersojen simahdettua omppusiiderillä (joka on kuukauden päivät kaapissa odotellut, että tekis mieli), jos se vielä kaapissa on. Muussa tapauksessa maraboun suklaasydämet kelvannee ilman siideriäkin...
Kaikennäköistä täällä on tässä ajassa ollut ja ihania lukijoita on ilmestynyt pikkuhiljaa lisää. Mukaan vaan kaikki, tervetuloa.
---
Lyyliin upposi sisustushaasteen rahat, joten saas nähdä kuin sille käy (sisustamiselle siis, ei koiralle, vaikka siitä kyllä tänä aamuna teki mieli tehdä talja telkkarin eteen). Eteinen saa luvan kelvata jo, tosin lipaston korit vaatii pientä entisöintiä... Seuraavana varmaan se kodinhoitohuone, eli meidän kylppäri, kesäkuun loppuun mennessä pitäis olla siitä jo jotain valmiina. Ilmanvaihtohan meillä on niin siellä kuin keittiössäkin seis, ja loppuviikosta ehkä joku tulee katsomaan (hyvällä tuurilla jopa tekemään) asialle jotain... Saas nähdä.
---
Ja säästäminen. Kilpailutin vakuutukset. Eipä sillä rahaa lompakkoon enempää jää, mutta onpahan ajantasainen vakuutusturva, vähän laajempi kuin aiemmin. Eikä maksanut lisää koko laajennuksen verran, vaan vanha paketti tuli muualta halvemmaksi ja siihen päälle kasattiin sitten pikkuisen lisää.
Niin, ja jatkuuhan se rahastosäästäminenkin, vaikka luulin sen jo viime vuonna lopettaneeni. Ihan oli iloinen yllätys, kun älysin, että kesäloman bensarahat on jemmassa jo.
---
Kaks viikkoa on jo sairastettu eikä loppua näy. Alkaa hiljalleen ahdistaa seinät ympärillä.
tiistai 24. helmikuuta 2015
sunnuntai 22. helmikuuta 2015
Voi Sims, minkä teit
Ja anonyymit-kommentoijat, että ottaa ihmistä päähän. Paljon ja kovasti.
Mä olen pelannut The Sims-sarjaa aina. (Eikö viisitoista vuotta yhden pelisarjan parissa ole aina?) Rakastuin silloin siihen aitoon ja alkuperäiseen, jonotin ja ennakkovarasin lisäosia niin, että Anttilan TopTenissä tunnettiin mut jo nimeltä.
Tuli lapset yksi ja kaksi, vuosi 2004 ja The Sims2. Voi mikä hahmonluonti, ihan mieletön! Ja ystävien hankkiminenkin kävi niin paljon helpommin, ei tarvinnut enää seistä postilaatikon vieressä päivystämässä, josko joku kulkisi ohi. Loin meidän koko kaveripiirin omaan naapurustoon ja pelasin meillä monta sukupolvea. Ihan mieletöntä.
The Sims3 ei koskaan yltänyt samaan kuin kakkonen. Ei kinä. Avoin naapurusto esti mua luomasta kavereitani sinne uudelleen, niin että olisin voinut mikrosäätää jokaisen elämää askel askeleelta. Aika kului kaikkialla, halusin tai en. Konekaan ei kestänyt. Vaikka latausajat itse naapurustosta puuttuivat, käynnistämiseen meni jo kohtuuton aika. Lisäosia ei montaa tullut hankittua, vaikka ne kakkoseenkin oli kaikki.
Viime syksynä kaikki muuttui. Arvaatte varmaan The Sims4. Mä olen rakastunut. Ei enää niitä raivostuttavia taaperoita (kiitos, nämä oikean elämän yksilöt riittää mulle). Ei enää käsittömättömän pitkää latausaikaa peliä käynnistettäessä (ennen ehdin ripustaa pyykin, täyttää koneen uudelleen, viedä roskat ja tehdä tiskillekin jotain). Yhteisötontille siirryttäessä en enää ehdi edes kahvia hakea kuppiin lisää. Ihan luksusta.
Mä oon luonut kaikki kaverini (tai no melkein, tai oikeastaan mä en enää tiedä kuka oikeasti on kenenkin kaveri vai onko kukaan, mutta siis ne samat tyypit kuin The Sims2-peliin aikanaan ja muutaman siihen lisäksi uutena), säätänyt pelin asetuksia ja nautin oikeasti siitä, kuinka realistiseksi nämä tyypit saa. Ai että mä tykkään, kun aina sama tyyppi soittaa ja bongaa kylään ihan joka paikkaan ja tuiskahtelee pienimmästäkin tai kuinka joku tyyppi on aina vain nenä koneessaan kiinni ja jonkun muun kämppä kiiltelee, kun se sitä hysteerisesti hinkkaa koko ajan. Ja kuinka mä itse luonnollisesti olen siellä suurperheen näännyttämä bisneshirmu, joka ei koskaan käy kellään kylässä saati sitten soittele, kun ei muista jaksa ehdi kerkee.
Kakkosesta mä aikanaan kirjoitin tarinaa ihan paperille kynällä. Tiedättehän, silleen perinteisesti? Nelosesta mun teki mieli aloittaa blogi. Teki vaan mieli, mutten aloittanut. Miksikö? En vaikka sillä olisi hetkessä enemmän lukijoita kuin tällä tulee olemaan ikinä. Ensinnäkin mä tahdon pitää jotain ihan itselläni (ähäkutti, lälläslää). Ja toisaalta, liki kolmen vuoden mankumisen jälkeen Esikoinen vihdoin sai luvan omalle blogille. Sen valvonnassa on mulle Sims-blogia riittävästi. (Sitä paitsi, mä tykkään edelleenkin vain kirjoittaa, en yhtään kuvata)
Sanokaa nyt te armaat, jos tuonne Esikoisen blogiin eksytte (ja sanokaa tässä, eikä siellä), olinko mä taas turhan ilkeä anonyymille kommentoijalle, joka siitä suuttui, kun kerroin, että myös kritiikin antaminen on taitolaji. Mä jo yritin olla asiallinen (vaikka keitti yli, kun mun pienen kimppuun kehtaa tuolleen hyökätä) ja yritin ottaa senkin huomioon, että tuo ano todennäköisesti on ihan lapsi itsekin. (Tai sit on jäänyt jotain oleellista oppimatta hältä). Linkki vie suoraan tähän murheenkryyni-tekstiin, niin ei tarvi teidän arpoa.
Mä olen pelannut The Sims-sarjaa aina. (Eikö viisitoista vuotta yhden pelisarjan parissa ole aina?) Rakastuin silloin siihen aitoon ja alkuperäiseen, jonotin ja ennakkovarasin lisäosia niin, että Anttilan TopTenissä tunnettiin mut jo nimeltä.
Tuli lapset yksi ja kaksi, vuosi 2004 ja The Sims2. Voi mikä hahmonluonti, ihan mieletön! Ja ystävien hankkiminenkin kävi niin paljon helpommin, ei tarvinnut enää seistä postilaatikon vieressä päivystämässä, josko joku kulkisi ohi. Loin meidän koko kaveripiirin omaan naapurustoon ja pelasin meillä monta sukupolvea. Ihan mieletöntä.
The Sims3 ei koskaan yltänyt samaan kuin kakkonen. Ei kinä. Avoin naapurusto esti mua luomasta kavereitani sinne uudelleen, niin että olisin voinut mikrosäätää jokaisen elämää askel askeleelta. Aika kului kaikkialla, halusin tai en. Konekaan ei kestänyt. Vaikka latausajat itse naapurustosta puuttuivat, käynnistämiseen meni jo kohtuuton aika. Lisäosia ei montaa tullut hankittua, vaikka ne kakkoseenkin oli kaikki.
Viime syksynä kaikki muuttui. Arvaatte varmaan The Sims4. Mä olen rakastunut. Ei enää niitä raivostuttavia taaperoita (kiitos, nämä oikean elämän yksilöt riittää mulle). Ei enää käsittömättömän pitkää latausaikaa peliä käynnistettäessä (ennen ehdin ripustaa pyykin, täyttää koneen uudelleen, viedä roskat ja tehdä tiskillekin jotain). Yhteisötontille siirryttäessä en enää ehdi edes kahvia hakea kuppiin lisää. Ihan luksusta.
Mä oon luonut kaikki kaverini (tai no melkein, tai oikeastaan mä en enää tiedä kuka oikeasti on kenenkin kaveri vai onko kukaan, mutta siis ne samat tyypit kuin The Sims2-peliin aikanaan ja muutaman siihen lisäksi uutena), säätänyt pelin asetuksia ja nautin oikeasti siitä, kuinka realistiseksi nämä tyypit saa. Ai että mä tykkään, kun aina sama tyyppi soittaa ja bongaa kylään ihan joka paikkaan ja tuiskahtelee pienimmästäkin tai kuinka joku tyyppi on aina vain nenä koneessaan kiinni ja jonkun muun kämppä kiiltelee, kun se sitä hysteerisesti hinkkaa koko ajan. Ja kuinka mä itse luonnollisesti olen siellä suurperheen näännyttämä bisneshirmu, joka ei koskaan käy kellään kylässä saati sitten soittele, kun ei muista jaksa ehdi kerkee.
Kakkosesta mä aikanaan kirjoitin tarinaa ihan paperille kynällä. Tiedättehän, silleen perinteisesti? Nelosesta mun teki mieli aloittaa blogi. Teki vaan mieli, mutten aloittanut. Miksikö? En vaikka sillä olisi hetkessä enemmän lukijoita kuin tällä tulee olemaan ikinä. Ensinnäkin mä tahdon pitää jotain ihan itselläni (ähäkutti, lälläslää). Ja toisaalta, liki kolmen vuoden mankumisen jälkeen Esikoinen vihdoin sai luvan omalle blogille. Sen valvonnassa on mulle Sims-blogia riittävästi. (Sitä paitsi, mä tykkään edelleenkin vain kirjoittaa, en yhtään kuvata)
Sanokaa nyt te armaat, jos tuonne Esikoisen blogiin eksytte (ja sanokaa tässä, eikä siellä), olinko mä taas turhan ilkeä anonyymille kommentoijalle, joka siitä suuttui, kun kerroin, että myös kritiikin antaminen on taitolaji. Mä jo yritin olla asiallinen (vaikka keitti yli, kun mun pienen kimppuun kehtaa tuolleen hyökätä) ja yritin ottaa senkin huomioon, että tuo ano todennäköisesti on ihan lapsi itsekin. (Tai sit on jäänyt jotain oleellista oppimatta hältä). Linkki vie suoraan tähän murheenkryyni-tekstiin, niin ei tarvi teidän arpoa.
perjantai 20. helmikuuta 2015
Kuvitteliko joku mun unohtaneen?
Yle kyseli facebook-sivullaan, päättääkö presidentin puumerkki polemiikin. Presidentti vahvisti avioliittolain sukupuolineutraaliksi (Yle 20.2.15).
Mielenkiintoinen kysymys, ja väitän, ettei päätä. Eikä sitä tule päättämään edes kirkon myöhemmät päätökset siitä, ketä vihkivät. Asia voi painua pinnan alle, siirtyä uskontojen ongelmiksi ja yksilötasolle pois julkisesta keskustelusta, mutta mitenkä se siihen päättyisi, että presidentti on asiasta jotain mieltä.
Kaipaan edelleen kirkolta selkeää kannanottoa yksittäisten itsenäisten piispojen mielipiteiden sijaan. Seuraan, joskin jo vähän rauhallisemmin mielin, ja odotan, mitä tuleman pitää. En eroa kirkosta hallituksen tai edes presidentin päätösten vuoksi. Toivon kirkon ennemmin luopuvan vihkioikeudestaan ja olen (ehkä) valmis hyväksymään avioliiton vain puhtaasti maallisena, juridisena instanssina. Sellaisena se voi kuulua kaikille.
Tuosta i:stä on täällä puhuttu jo paljon aiemminkin. Mulle henkilökohtaisesti siinä on kyse ihan muusta kuin juridiikasta tai päivästä prinsessana.
Presidentin allekirjoitus pakottanee kirkon tekemään virallisen linjauksensa. Sitä odotellessa.
Lisäys 3.3.15
Yle uutisoi aiheesta lisää 3.3.15 Pakottaako laki kirkon vihkimään homopareja? Asiantuntijat vastaavat. Teki mieli kirjoittaa aiheesta lisää itekin, mutten vaan jaksa toistaa itseäni.
Mielenkiintoinen kysymys, ja väitän, ettei päätä. Eikä sitä tule päättämään edes kirkon myöhemmät päätökset siitä, ketä vihkivät. Asia voi painua pinnan alle, siirtyä uskontojen ongelmiksi ja yksilötasolle pois julkisesta keskustelusta, mutta mitenkä se siihen päättyisi, että presidentti on asiasta jotain mieltä.
Kaipaan edelleen kirkolta selkeää kannanottoa yksittäisten itsenäisten piispojen mielipiteiden sijaan. Seuraan, joskin jo vähän rauhallisemmin mielin, ja odotan, mitä tuleman pitää. En eroa kirkosta hallituksen tai edes presidentin päätösten vuoksi. Toivon kirkon ennemmin luopuvan vihkioikeudestaan ja olen (ehkä) valmis hyväksymään avioliiton vain puhtaasti maallisena, juridisena instanssina. Sellaisena se voi kuulua kaikille.
Tuosta i:stä on täällä puhuttu jo paljon aiemminkin. Mulle henkilökohtaisesti siinä on kyse ihan muusta kuin juridiikasta tai päivästä prinsessana.
Presidentin allekirjoitus pakottanee kirkon tekemään virallisen linjauksensa. Sitä odotellessa.
Lisäys 3.3.15
Yle uutisoi aiheesta lisää 3.3.15 Pakottaako laki kirkon vihkimään homopareja? Asiantuntijat vastaavat. Teki mieli kirjoittaa aiheesta lisää itekin, mutten vaan jaksa toistaa itseäni.
torstai 19. helmikuuta 2015
Kuka muka näkee unta numeroista?!
Voi tajunnan virta, muuta en sano. Mä oon nyt muutaman yön saanut nukkua, Rääpäle nukkuu liki koko yön omassa sängyssään ja Lyyli pinniksen ja meidän sängyn välissä.
Meillä on flunssa. Täystuho on ainut, joka sitä vielä ei ole saanut. Mut tää flunssa on ihan just kaatamassa kokonaan, mies alkaa hiljalleen ehkä toipua tai sitten ei. Kolme isointa on jo kunnossa, kahdella pienimmällä tilanne on vielä ihan päällä. Viimeisellä ehkä jo vähän hellittämässä, Rääpäleelle vasta iskemässä täydellä voimallaan.
Annoin flunssan kaataa mut eilen päiväunille. Mä en meinannut uskoa uniani enää itsekään. Näin unta palkkakirjauksista, mapillisesta tallennettavia kirjanpidon tositteita, etätöistä ja numeroista näin yleensäkin. Oli niin hyvä fiilis herätessä, numeroita, että mä tykkään numeroista. Kerroin miehelle, ja se kysyi heti: "Onko sulla jo vähän ikävä töihin?"
Mitä siihen voi vastata? Mulla on kuus lasta ja kaks koiraa, kalenteri sekaisin ja hallinnollisia hommia kotonakin vielä vaikka kuinka. Mä oon siirtynyt tiskaamaan käsin, kun en jaksa pestä tiskikonetta ja käsin tiskaamiseen menee sitä paitsi sama aika kuin koneen tyhjennykseen ja täyttöön. Pyykkivuori on kasvanut ihan uuteen ulottuvuuteen.
Mun pitäis jo hiljalleen päättää, mitä tekisin, kun vanhempainrahakausi päättyy. Tai tarkistaa edes koska se päättyy, kun en muista. Kotihoidontuki ja lisää tiskiä, pyykkiä, lasten asioita, pari hyvää kirjaa ja vähän kirjoittamista, koiran koulutusta ja korpeen karkaamista? Työttömäksi vähän paremmalla korvauksella, suunnilleen samalla kuin nytkin?
Oikeastaan joo. Mulla on ikävä töihin. Kaipaan numeroita, kuumaa kahvia ja lounastunteja. Työyhteisöä. Sitä tunnetta, että mä osaan ja pystyyn ja oikeasti tykkään siitä mitä teen. Niitä numeroita ja kaikkea niiden takaa. Meidän perheen vaatebudjetointi ei vaan anna mulle sitä samaa tyydytystä.
Mitä sitä sitten tekisi? Asennoituisi työttömyyskorvaukseen vanhempainvapaan jälkeen ja hakisi niitä paikkoja vain, joihin oikeasti tahdon? Jättäisi tälläkin kertaa kotihoidontuen käyttämättä? Vaikka saattaisi joutua menemään työkkärin lähettämänä johonkin väärään paikkaan? Huolisiko kukaan edes tällaista enää väärään paikkaan, saati sitten oikeaan?
Ja entä, entä jos se mun paikka onkin haussa jo nyt? Jos siellä oikeassa paikassa pitäisi aloittaa pian, jos sen saisi? Olisiko se vielä silloin oikea paikka?
Voi miksi, miksi mä en voi olla pullantuoksuinen äiti ja oikeasti nauttia just siitä? Miksi mun pitää saada tehdä jotain älyllisesti haastavampaa ollakseni tyytyväinen? Ja miksi ihmeessä mun piti just nyt nähdä niin ihanaa unta palkkakirjauksista, tallennettavista tositteista ja kaikesta siitä numeroiden takaa? Miksi? Kun arki olisi helpompaa, jos vain tyytyisin olemaan ihan vain äiti.
Meillä on flunssa. Täystuho on ainut, joka sitä vielä ei ole saanut. Mut tää flunssa on ihan just kaatamassa kokonaan, mies alkaa hiljalleen ehkä toipua tai sitten ei. Kolme isointa on jo kunnossa, kahdella pienimmällä tilanne on vielä ihan päällä. Viimeisellä ehkä jo vähän hellittämässä, Rääpäleelle vasta iskemässä täydellä voimallaan.
Annoin flunssan kaataa mut eilen päiväunille. Mä en meinannut uskoa uniani enää itsekään. Näin unta palkkakirjauksista, mapillisesta tallennettavia kirjanpidon tositteita, etätöistä ja numeroista näin yleensäkin. Oli niin hyvä fiilis herätessä, numeroita, että mä tykkään numeroista. Kerroin miehelle, ja se kysyi heti: "Onko sulla jo vähän ikävä töihin?"
Mitä siihen voi vastata? Mulla on kuus lasta ja kaks koiraa, kalenteri sekaisin ja hallinnollisia hommia kotonakin vielä vaikka kuinka. Mä oon siirtynyt tiskaamaan käsin, kun en jaksa pestä tiskikonetta ja käsin tiskaamiseen menee sitä paitsi sama aika kuin koneen tyhjennykseen ja täyttöön. Pyykkivuori on kasvanut ihan uuteen ulottuvuuteen.
Mun pitäis jo hiljalleen päättää, mitä tekisin, kun vanhempainrahakausi päättyy. Tai tarkistaa edes koska se päättyy, kun en muista. Kotihoidontuki ja lisää tiskiä, pyykkiä, lasten asioita, pari hyvää kirjaa ja vähän kirjoittamista, koiran koulutusta ja korpeen karkaamista? Työttömäksi vähän paremmalla korvauksella, suunnilleen samalla kuin nytkin?
Oikeastaan joo. Mulla on ikävä töihin. Kaipaan numeroita, kuumaa kahvia ja lounastunteja. Työyhteisöä. Sitä tunnetta, että mä osaan ja pystyyn ja oikeasti tykkään siitä mitä teen. Niitä numeroita ja kaikkea niiden takaa. Meidän perheen vaatebudjetointi ei vaan anna mulle sitä samaa tyydytystä.
Mitä sitä sitten tekisi? Asennoituisi työttömyyskorvaukseen vanhempainvapaan jälkeen ja hakisi niitä paikkoja vain, joihin oikeasti tahdon? Jättäisi tälläkin kertaa kotihoidontuen käyttämättä? Vaikka saattaisi joutua menemään työkkärin lähettämänä johonkin väärään paikkaan? Huolisiko kukaan edes tällaista enää väärään paikkaan, saati sitten oikeaan?
Ja entä, entä jos se mun paikka onkin haussa jo nyt? Jos siellä oikeassa paikassa pitäisi aloittaa pian, jos sen saisi? Olisiko se vielä silloin oikea paikka?
Voi miksi, miksi mä en voi olla pullantuoksuinen äiti ja oikeasti nauttia just siitä? Miksi mun pitää saada tehdä jotain älyllisesti haastavampaa ollakseni tyytyväinen? Ja miksi ihmeessä mun piti just nyt nähdä niin ihanaa unta palkkakirjauksista, tallennettavista tositteista ja kaikesta siitä numeroiden takaa? Miksi? Kun arki olisi helpompaa, jos vain tyytyisin olemaan ihan vain äiti.
tiistai 17. helmikuuta 2015
Hiihtoloman alku
Suhteellisen vilkas hiihtoloman alku. Meillä on kaikki enempi vähempi kipeitä, Täystuho on ainut, joka ei (vielä) oireile mitenkään.
Onhan tässä silti tehty kaikennäköistä.
Tällä meillä soittaa jokainen, osa enemmän, osa vähemmän, osa nuoteista, osa ulkomuistista ja loput omasta päästä. Pikkuhiljaa on oma taitotaso kasvanut niin, ettei soittimen mitta oikeastaan enää riitä, se kun pari oktaavia vajaa.
Täystuho sai lahjaksi tällaisen, ja siitä on riemua riittänyt.
Rääpäle on kasvattanut kolmannen hampaansa hirmuisella kitinällä ja yllättänyt itsensäkin puremalla omaa varvastaan.
Ja näitten kanssa on nyt touhuttu paljon. Lyyli seuraa mua kuin hai laivaa ja Jääkarhu vieläkin vähän mököttää, mulle.
Onhan tässä silti tehty kaikennäköistä.
Täystuho sai lahjaksi tällaisen, ja siitä on riemua riittänyt.
Rääpäle on kasvattanut kolmannen hampaansa hirmuisella kitinällä ja yllättänyt itsensäkin puremalla omaa varvastaan.
Ja näitten kanssa on nyt touhuttu paljon. Lyyli seuraa mua kuin hai laivaa ja Jääkarhu vieläkin vähän mököttää, mulle.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)