Pelkopoli

Joskus jää miettimään, kenellä asenneongelma oikeastaan onkaan. Olen vaativa asiakas, haluan faktaan perustuvia vastauksia, kaipaan virheiden myöntämistä, vihaan "musta tuntuu"-vastauksia...

Keväällä kävin pelkopolilla puhumassa ja kuuntelemassa järkivastauksia. Muutama viikko sitten käytiin tutustumassa tiloihin ja nykyisiin käytäntöihin... ja heti sen jälkeen ahdistus kasvoi uudelleen. Laitoin silloin sähköpostia pelkopolille ja kysyin, ovatko lapsivuodeosaston käytännöt todella sellaiset. Ovat ne. Omatoimisuus ja omahoitajuus. "Mutta uskoisin, että apua saa sielläkin rohkeasti pyytämällä."

Pyydän torstaina neuvolassa sairaalan vaihtoa (mikäli olen vielä yhtenä kappaleena). Synnytyksistä jääneet traumat varmasti hellittivät pelkopolin keskustelulla, mutta lapsivuodeosaston nöyryytys ja töykeys ei ole unohtunut. Pelon käsittelyssä ollaan toki pitkällä, kun synnytyksen sijaan murehdin seuraavia päiviä uudessa tilanteessa, yksin ja ilman apua väsyneiden ja kiireisten hoitajien armoilla.

Vetosihan tuo pelkopolin kätilö viestissään siihen, että onhan minulla kättäriltä yksi hyväkin kokemus tuon ensimmäisen katastrofin lisäksi. Mutta kas, kun tuo hyvä kokemus on Haikaranpesästä, jossa oma tukihenkilö on läsnä 24/7. Ja kas, kun tuon hyvän kokemuksen synnytys oli normaali ja helppo, ja vuodeosastollakaan (eli saman osaston toisella käytävällä) en yrittänyt vuotaa kuiviin, en pyörtyä, en mitään. Kätilöiden ja hoitajien puolesta oltiin Haikaranpesän vuodeosastolla vielä enemmän heitteillä kuin normi osastolla... mutta sillä ei ollut merkitystä, koska erityiselle avullekaan ei ollut tarvetta.

Miten se voi olla niin kummallinen toive, että tulisi tuoreena äitinäkin kohdelluksi ihmisenä? Miksi äidin fyysinen (ja ennen kaikkea psyykkinen) hyvinvointi on hoitohenkilökunnalle yhden tekevää heti, kun lapsi on saatu ulos?! Kunhan kysyn.

Viimeinen lapsivapaa?

Viimeinen ei pidä automatkailusta. Kosto on suloinen viimeistään puoli tuntia liikkeelle lähdön jälkeen, on lähinnä ihme, että potkuista ei tule mustelmia, ja supistukset laittaa huutamaan hoosiannaa. Viimeinen ei pidä ukkosestakaan. Seuraus on sama kuin automatkailussa. Samapa tuo sinällään, viimeistään kuuden viikon päästä meillä on vauva.

Nelikolle löytyi viime viikolla kaupasta lajitelma vesipyssyjä, ja johan niillä saatiin helteeseen helpotusta. Kaikki viisi leikkijää olivat puristuskunnossa sisään tullessaan ja minä sain kerrankin pilkkoa juurekset keittoon ilman, että taaperon sormet olivat leikkuulaudalla.

Nyt nelikko viettää aikaa isänsä luona oikeastaan ensimmäistä kertaa koko kesänä. Viimeksi ovat nähneet koulujen loppuessa. Keskustelua lasten ja isänsä tapaamisista käydään nyt lakimiesten välityksellä, toistuvasti peruuntuvat tapaamiset ja alati muuttuvat vaatimukset isänsä taholta eivät enää voi elämää sotkea. Saattaapi tulla pitkä prosessi, mutta jos sillä saavutettaisiin edes lasten palautus ennalta sovittuun paikkaan ja ennalta sovittuun aikaan, oltaisiin pitkällä. On mahdoton ajatus, että vuodesta toiseen olisin valmis lähtemään hakemaan lapsia isänsä luota heti, kun puhelin soi, että nyt on tultava. Myös minulla on elämää silloin, kun nelikko ei ole kotona.

Koulunalkushoppailut

Eilen shoppailtiin esikoisen kanssa osa yksi ja tänään toisen kanssa osa kaksi. Yksi osa on vielä luvassa joskus elokuussa, kun kolmannen esikoulu alkaa elokuun lopulla ja sitä vartenkin tarvitaan reppua ja vaatetta.

Esikoisen kanssa löydettiin Prismasta puolet tarpeellisesta romppeesta, repusta verkkareihin ja Anttilasta haettiin sitten kynät ja kumit sekä muut oleelliset repun täytteet. Todettua tuli, että tyttölapsen elämä voi olla vaikeaa, ja vaatteiden valinta perin hankalaa ("En varmaan huoli pinkkiä!").

Toisen kanssa tänään yllätyin pojan värivalinnasta repun suhteen. Reppu on punainen. Kynät ja kumit vihaisia lintuja... ja paidat. Niiden pitää olla punaisia. Arvatkaa vain, löytyykö mistään pojalle punaisia paitoja?! Vakiovarustus tuolla päällä on punainen trikoopaita ja verkkarit. Ja ne on päällä ihan aina. Siksipä niitä pitäisi saada lisää, että saataisiin päällä olevat edes joskus pyykkiin.

Kolmannelle metsästetään sitten reppua, joka kävisi sekä eskarin että ekaluokan. Jos pysyisi ehjänä. Ja jotain vaatetta uutta, mitä nyt hyllystä siinä kohtaa näyttää puuttuvan, todennäköisesti jotain siistimpää housua, verkkarit ja ehkäpä joku hame... Ehkä hälle vielä löytyy mieleistä vaatetta helposti, kun on vielä pieni ja prinsessa.

Synnytystapa-arvio & postia

Eilen siis ryömin unettoman yön jälkeen Kätilöopistolle lääkäriä tapaamaan. Ajoissa olin, ja lääkäri myös, joten lähtemäänkin pääsin ennen kuin "varattu aika" ehti edes koittaa.

Sama oli tilanne kuin viime perjantaina, nämä häirikkö-supistukset eivät ole tehneet muuta kuin vieneet hermot. Ihan oikein kölli viimeinen raivotarjonnassa, ja kaikki varpaat sain kuvasta laskettua. Henkilötietolomakkeeni oli virheitä täynnä, niitä tosiaan oli kerätty sinne koko sarja, täytynee oikaista ne sitten synnyttämään mennessä.

Tulin siihen lopputulokseen, että äitiysneuvoloilla on puutteelliset ohjeet, ja toimintatavat vaihtelevat radikaalisti jopa HUS-alueella. Sen sijaan ainakin pelkopolilla kättärillä on hyvinkin yhtenäinen tapa suhtautua asiakkaisiin. Lääkäri pahoitteli, että sektiolle ei ole yhtään lääketieteellistä perustetta. Minä puolestani keräsin leukaani lattialta. En ole missään vaiheessa pyytänyt sektiota, en edes miettinyt sen mahdollisuutta. Miten ihmeessä pärjäisin ison leikkauksen jälkeen haavan, vauvan ja taaperon kanssa kotona itse? No en mitenkään.

Siispä viimeinen tulee, kun tulee. Käynnistystä sentään kysyin, mutta sitä ei saa sillä perusteella, että äiti on vähän väsy. Ainakaan vielä.
___________

Reilu viikko sitten sain omituisen puhelun. Kysyttiin, minkä kokoisia lapseni ovat, ja mitä he tarvitsisivat syksyksi. Posti toi meille eilen paketin, jonka sisällöstä olen enemmän kuin kiitollinen. Kaikille neljälle ulkovaatteet syksyyn, oikean kokoisia, ihanan värisiä (ja lapsetkin tykkäsivät, taapero juoksi koko illan puku päällä sisällä ja hoki: "Mennään ulos!")... Minä ymmärrän paketin arvon, mutta minulle se on vieläkin arvokkaampi. Meistä välitetään.

Toisinaan mikään kiitos ei ole riittävä, vaikka lahjasta toki kiitettiin. Heti. Mutta millään kiitoksella ei korvata sitä, että meidän ei tarvitsekaan pärjätä ihan itse ja yksin, vaikka siihen luuloon aina tipahdan uudestaan. Paras lahja, jonka olen ikinä saanut, on muistutus: "Ollaan täällä, jos tarvitset meitä."

Palkinto & Haaste

Tällaisen sain Nialalta kera nipun sääntöjä ja kysymyksiä:
Tunnustukseen kuuluu kolme tehtävää:
1. Kerro linkin kera blogissasi, keneltä tunnustuksen sait.
2. Kerro itsestäsi seitsemän faktaa.
3. Lahjoita tunnustus eteenpäin 15 blogille/bloggaajalle


Aloitetaan vaikka siitä, etten lue kovinkaan montaa blogia, ja joudun jättämään eteenpäin laittamisen myöhemmäksi. 


Faktat vaikka tässä:
1. Valvoin jälleen koko yön, enkä ole saanut mun päiväunia.
2. Työn alla on jotain, joka joskus muuttuu oikeaksi kirjaksi.
3. Luen paljon, mutta lähinnä roskaa.
4. Kotiäidin rooli ei sovi minulle.
5. Lisää kahvia! Eli sokeria kahvilla ja maidolla, kiitos.
6. Käytän tietokonetta myös pelaamiseen.
7.Aion vaihtaa "hienon" puhelimen sellaiseen, jota osaan käyttää.


Tänään 36+3 ja synnytystapa-arvio, mutta koska siis tosiaan valvoin koko viime yön, enkä ole nukkunut päiväunia ja kahvikin on pannusta loppu, kirjoittelen siitä paremmalla ajalla. Jos muistan. Pahoittelen. Iski kärtty.