Mitä tarkoittaa lapsivihamielinen?

Voisiko joku määritellä mulle, mitä tämä "lapsivihamielinen maa" tarkoittaa? En ymmärrä. Enkä ole missään täällä liikkuessani (sen enempää maalla, kaupungissa kuin metsissäkään) törmännyt mihinkään sellaiseen, mikä oikeuttaisi minua puhumaan lapsivihamielisestä maasta.

Uskokaa tai älkää. Minä en pidä lapsista. Omiani rakastan, mutta lapsista yleensä en pidä yhtään. En pidä aikuisistakaan. Poikkeuksia kyllä löytyy yksilötasolla, pidän monestakin ihmisestä, lapsista ja aikuisista, mutten siksi että ovat lapsia tai aikuisia.

Aina sanotaan, että Suomi on lapsivihamielinen maa, koska junassa vieruskaveri ärsyyntyy saadessaan lapsen viereensä. En ole huomannut vieruskaverini ärsyyntyneen kertaakaan noustessani junaan lapsien, yhden tai useamman, kanssa. Meille on aina tarjottu apua, ruuhkajunassa istumapaikkaa, hermostuneelle lapselle on juteltu ystävällisesti ja monesti kiukku on jäänyt siihen. Vastineeksi minun lapseni eivät potki edessä olevien penkkien selkämyksiä, keskustele huutaen (paitsi kotona, mutta se lienee eri asia), juokse junan käytäviä edestakaisin, pidä kenkiään penkillä ja mitä noita nyt on junailun kirjoittamattomia sääntöjä. Eivät tee noita asioita, koska en anna. Ohjaan huutamatta, ja kersat tietävät, että toteltava on.

Tunnustan, olen monta kertaa vaihtanut vaunua junassa, kun samaan osastoon on kanssani osunut joku penkinpotkija ja käytäviä kiljuen juokseva. Vaihdan vaunua myös, jos viereeni istuu joku eiliseltä kaljalta haiseva. Aion vaihtaa paikkaa jatkossakin, sillä Suomessa ei ole lupa ojentaa toisen lasta edes ystävällisesti. Eikä lasten kanssa liikkuvat valitettavasti huonoa käytöstä huutamatta saa korjattua. Anteeksi, mutta päähän (ja selkään) sattuu moinen meno yhtälailla kuin eilisen kaljan hajusta tulee huono olo.

Aina sanotaan, että Suomi on lapsivihamielinen maa, koska kaupassa toiset asiakkaat tuhahtelee kun lapsi itkee. Onhan siinä nyt ihmiset hyvät pikkuinen ero, itkeekö sulla pikkuvauva pienen tovin vaikko huutaako se suoraa huutoa koko pari tuntisen shoppailureissun. Puhumattakaan niistä tenavista, jotka kiljuen juoksee ympäri kauppaa, törmäilee toisiin asiakkaisiin ja saavat hillittömät itkupotkuraivarit, sellaiset vartissa taittumattomattomat, joiden kanssa jumitetaan leluhyllyllä sitten...

En ole huomannut kanssa asiakkaiden tuskastuvan kertaakaan, kun käyn lasten kanssa kaupassa. Voihan se olla, että mulla on siinä niin kädet täynnä työtä, etten mitään huomaa... Mutta silti meidät on monesti pysäytetty, että mummot ja papat (erityisesti papat) pääsee lirkuttelemaan vauvalle tai suksia kantavalle taaperolle. Kassajonossa takana olevat ovat monet kerrat jutelleet ostoskärryissä oleville lapsille. Ja monet kerrat olen huomannut tekeväni samaa. Jos mun mukulat juoksevat ja kiljuvat kaupassa, ne löytää itsensä kotoa hyvin nopeasti, ja minä itseni kaupasta ilman lapsia (hetkisen yh-aikana käytin välillä jopa lapsenvahtiapua saadakseni ruokaostokset tehtyä, kun ei vain sujunut).

Emme toki ole testanneet ravintolapalveluita tms, joten en voi lapsivihamielisyydestä oikeastaan mitään sanoa niissä, mutta tiedän muutaman loistavan ravintolan (no okei, eivät varmasti tähtikisassa pärjää, mutta ruoka on todella hyvää), jonne kyllä voi mennä koko perheellä ja saada silti ystävällisen kohtelun.

Ehkä kyse ei kuitenkaan ole varsinaisesta lapsivihamielisyydestä vaan yksinkertaisesti alentuneesta kynnyksestä sietää päätöntä riekkumista ja turhautumisesta siihen, että vanhemmat eivät enää edes yritä ohjata lapsiaan ottamaan toisia huomioon? Että saisitteko tekin hymyjä (niin kuin me yleensä saadaan), jos vaikkapa pyytäisitte lapsianne kaupassa väistämään, että vierestä sopii toinen asiakas ostoskärryillään ohi?

Kenen oikeus?

Julkinen keskustelu tuntuu aina pyörivän eroperheiden vanhempien oikeuksissa ja erityisesti etävanhemman oikeuksien kasvattamisessa. Mä todella, todella toivon, että jonain päivänä vielä keskusteltaisiin mieluummin eroperheiden vanhempien velvollisuuksista ja velvollisuuksien laiminlyönnin sanktioinnista. Toivon, että jonain päivänä mentäisiin näihin keskusteluihin lapsen oikeudet edellä. Lapsen oikeus on aina vanhemman velvollisuus. Kummankin vanhemman.

Vuosia sitten sain seurakunnalta kouraani Lapsen kymmenen käskyä vanhemmille. Paperiversiota ei tietenkään ole tallella enää, mutta Positiivareilta löysin nämä onneksi helposti.

1. Minä olen vasta lapsi,
ja olen olemassa sinun kauttasi,
älä hylkää minua, sillä minulla ei ole muita vanhempia.

2. Älä turhaan moiti minua,
sillä mitä enemmän minua moitit,
sitä vähemmän sanasi minulle merkitsevät.

3. Muista pyhittää aikaa myös minulle,
sillä miten käytät aikasi, niin jaat sydämeni,
jollet sinä rakasta minua, minusta ei tule ihmistä.

4. Kunnioita poikaasi ja tytärtäsi,
jotta oppisin kunnioittamaan elämää,
sekä itsessäni, että muissa olennoissa.

5. Älä tapa tunteitani,
ajatuksiani tai yrityksiäni, vähättelemällä,
olemalla välinpitämätön, uhkailemalla
tai pilkkaamalla,
sillä minun pienet asiani ovat minulle suuria,
etkä sinäkään osannut lapsena kaikkea.

6. Älä tee aviorikosta, sillä minä kärsin siitä.

7. Älä varasta elämääni
asettamalla kannettavaksi sinun
täyttymättömiä toiveitasi,
kaunojasi tai pettymyksiäsi,
sillä minun on tehtävä omat erehdykseni.

8. Älä anna väärää todistusta
todellisuudesta tyrkyttämällä minulle
omaa katsomustasi,
sillä minun tulee saada uskoa,
vaikka sinä et uskoisi ja toivoa,
vaikka sinä et toivoisi.
Varsin pian minä tulen huomaamaan,
että sinä et ole kaikkitietävä,
eikä se vähennä sinun arvoasi,
jos olet antanut minulle mahdollisuuden.

9. Älä himoitse asioita,
jotka eivät ole sen arvoisia,
sillä sinun halusi eivät voi olla
vaikuttamatta minun elämääni.

10. Älä anna minulle kaikkea mitä haluan,
sillä vapaamielisyytesi
on usein välinpitämättömyyttä,
anteliaisuutesi huonoa omaa tuntoa,
suvaitsevaisuutesi ihanteittesi
sortumisesta syntynyttä voimattomuutta,
taipuvaisuutesi mielipiteettömyyttä
sekä joustavuutesi periaatteettomuutta
ja mukavuudenhalua.

Kyllä näiltä pohjin voi vanhemmuuttaan miettiä jokainen vanhempi riippumatta siitä, missä lapset asuvat. Loppujen lopuksi loputtoman pitkältä tuntuvat lapsuusvuodet menevät kovin nopeasti, ja lapsen muisti on pitkä.

Kuuluisa oma napa edellä testasin, josko olisin saanut yksinhuoltajuuden arkiasioiden hoitamisen helpottamiseksi. Juristin yksinkertainen ohje kuului: pidä pankkitilit jatkossa(kin) omalla nimelläsi, kunnes ovat niin vanhoja, että pankki suostuu antamaan tilin, johon huoltajille ei liitetä käyttöoikeutta, käske koulun (ja muiden viranomaistahojen) huolehtia toinen allekirjoitus ihan itse (ja ilmoittaa kirjallisesti, mikäli eivät sitä saa). Minimissään huoltajan ei todellakaan tarvitse tehdä yhtään mitään. On vain oikeuksia, ei yhtään velvollisuutta.

Parasta terapiaa

Meillä on juhlat toisensa jälkeen ollut sellainen tapa, että tehdään yhdessä. Ristiäisiä, rippijuhlia, valmistujaisia, kihlajaisia, häitä, näitä kaikkia on laitettu kasaan äiti ja me tytöt yhdistelmällä. Niin tehtiin eilisiäkin juhlia.

Jätin kirkko-osuuden eilen väliin logististen ongelmien ja avun pyynnön vuoksi. Kasailin Esikoisen kanssa kahvipöytää kirkosta tulijoille ja soitin pianoa. Soittelut kun on kotona kovin vähissä, Lyyli mutusteli sähköisestä soittimestani johdon poikki jo kuukausia sitten enkä vieläkään ole saanut hankittua uutta.

Tunnustan, pianoa on ollut ikävä. Ilkimys-Esikoinen ikuisti tietysti niin nuottien pläräämiset kuin soittamisetkin, eikä vain valokuvin vaan myös videoin... Harmillisesti juurikin niitä ensimmäisiä soittojani kuukausien tauon jälkeen. Ja sen myös videolta kuulee. Että enpäs jaakaan.

Niin kuin aikanaan Kallion lukion hakemukseen kirjoitin, soitan omaksi iloksi, toisten suruksi. Voi sitä tunnetta, kun sormet liikkuu koskettimilla, eikä kukaan tunge syliin. Se on parasta terapiaa.

Pikkusisko katso maailmaa

Alkuperäisen kappaleen pääset katsomaan tästä (youtube-video).

Siskoistani nuorimmainen pääsi ripille. Esikoisen kanssa askartelin kortin, melkein A3-kokoisen sellaisen. Keskelle Esikoinen liimasi kiiltokuva ruusun ja ruusun ympärille kirjoitin laulun sanat:

Nyt lähtee auto käyntiin
katso isä ajaa näin,
hän viheltää ja vaihtaa vaihteitaan.
Ja tuolla näet variksen, 
no katsos tuonne päin.
Vaan nenää ei saa laittaa ikkunaan.

Kun sua ei vielä ollut,
isä heilui innoissaan:
"Et arvaa, mitä kohta tapahtuu!"
Hän pään löi lamppuun, veikkasin,
nyt kuhmu kohoaa vaan isä sanoi:
"Äiti pulskistuu."

Kun neljätoista vuotta sitten
äiti kantoi kassissaan
meille sinut pienen ruipelon,
niin sanoi äiti: "Tulkaas pikkusiskoo moikkaamaan!"
Mä hiljaa katsoin, tässä se nyt on.

Pikkusisko katso maailmaa,
Pikkusisko katso!
Pikkusisko katso maailmaa,
siellä mekin kohta seikkaillaan.
Ilman sua elämä ois tylsää tiedäthän,
(ja mulla tuhat hiusta enemmän).

Siskoni on vain puolitoista vuotta Esikoista vanhempi, ja ollut mun ensimmäinen vauva, harjoituskappaleeni. Jos mä oon näin nyyhkyfiiliksillä pikkusiskon konfirmaatiosta, niin tarvittanee ihme, ettei meikit levähdä, kun kahden vuoden päästä on Esikoisen vuoro.

Aika kulkee niin käsittämättömän nopeaan.

Pakollinen päivän asu

Aika moni tapahtumakutsu kuuluu yleensä, että asu on vapaa, mutta pakollinen. Pakollinen se on myös koiraa lenkittäessä ja kaupassa käydessä, halusi sitten päällensä pukea mitään tai ei.

Tiedän, että oikeasti mulla on jotain tyylitajua. Pääsääntöisesti se kuitenkaan ei ole käytössä... Riittäähän se, jos pakollisiin "herrakokouksiin" tekee itsestään ihmisen näköisen eikö.

Suorat housut on taas tungettu kaapin perälle, seuraavaan tärkeämpään palaveriin jälleen hyvän verran matkaa.

Kyllä puin muka kivasti päälle. Ja sitten tajusin, että jonkun on mentävä koirien kanssa lenkille ja kauppaan. Ja että ulkona on kylmä ja sataa vettä. Kaatamalla. Että heippa tyylitaju, mä vedän mieluummin jalkaan lantsarit kuin tallustelen märin lenkkarein.

Vinkatkaas nyt joku hei, mistä löytyy isommalle mahalle halvalla "herrakokouksiin" kelpaavat rääsyt päälle?