Omituista

Nelikko tulee tänään isälomaltaan kotiin. Lasku lomalta arkeen alkoi meillä kuitenkin jo aikaisin aamulla, kun huomasin ensimmäistä kertaa olevani kotona koiran kanssa aivan kahdestaan. Edellisestä kerrasta onkin kulunut jo lähes yhdeksän kuukautta. Meillähän on aina joku muukin kotona ja ulko-ovesta käy väkeä sisään ja ulos tiheämpää tahtia kuin rautatieasemalla ruuhka-aikaan. Mikäpä siinä, nyt saa ihan rauhassa siivoilla tai lukea tai olla vaan, johan se on huomenna ihan erinäköistä.

Kaksi pienintä palaa huomenna lomaltaan päiväkotiin loppukuuksi, ja eskarin alkaessa on eskarilaisella edessä päiväkodin vaihto lähemmäs ja puolipäiväiseen ryhmään. Vielä on reppu ja jotain varustetta hänelle hankittava... josko vaikka löydettäisiin sellainen reppu, joka kelpaisi kouluunkin ensi syksynä. Eskarin alkaessa taapero jää päiväkodista kokonaan kotiin, eikä päiväkotimatkoihin enää tarvitakaan autoa.

Koululaiset puolestaan lopettavat lomansa ensi tiistaina koulun alkaessa. Kun lisätään uuden arjen rytmeihin vielä vauva, voidaan todeta, että melkoinen hulinasyksy on luvassa. Ja oikeasti odotan sitä jo innolla.

Uudelleensynnyttäjät käyvät täällä neuvolassa raskauden loppuun saakka vain joka toinen viikko. Minun kohdallani tekivät kuitenkin poikkeuksen ja saan ajan joka viikolle. Loistohomma. Verenpaineiden tiheästi seurannasta kuitenkin luovuttiin jo, ei näillä paineilla mitään myrkytyksiä ole, unettomuutta ja stressiä kylläkin. Vaikka kuinka vihjailisi viimeiselle "tulisit jo", ei sitä vain kuulu.

Neuvolasta hätäilevät jo lastenhoitojärjestelyjä synnytyksen ajaksi, eikä meinannut vastaukseksi kelvata, että sehän riippuu ihan päivästä ja kellonajasta. Arkena virka-aikaan on yhdennäköiset järjestelyt, muulloin muunlaiset. Eiköhän tätä sukua ja ystäviä löydy niin, että jotakin lapsille aina keksitään.

Sairaalaan ehtimisestäkin huolehtivat... sanoisin, että turhaan. Sinne nimittäin joko ehtii tai sitten ei, eikä siihen juuri voi itse vaikuttaa. Vesien mennessä soitetaan lanssi ja ensimmäisestä ihka oikeasta supistuksesta lapsenvahti. Ja jos vahdin saamisessa kestää, niin soitetaan taksi tai lanssi, todennäköisemmin lanssi. Että näin tänään.

Muistoja vaan

Yö: Muistoja

Vuosilta 2008-2011

Kun pitkä mustan jälkeen kohtaa valon ja alkaa nähdä maailman väreissä, tietää vihdoin elävänsä. Minun tarinani huutaa tulla kuulluksi, kuten minäkin huusin vuosia, jotta tulisin nähdyksi. Ei jää vaihtoehtoja. On kirjoitettava tarina pimeästä ja valosta. Siitä hetkestä jolloin ne kohtaavat.

”Pimeydestä minä huudan Sinua, Herra!” Ja Sinä kuulit. Sinä lähetit enkelisi varjelemaan minua, vaikkei aina tuntunutkaan siltä. Ja lopulta annoit minun nähdä jokaisen värin.

Jotta voisi kertoa elämästä, on ensin kerrottava kuolemasta. On nähtävä yön musta loppumaton pimeys, jota sävyttää vain kivun punainen usva. Vasta silloin voi oppia rakastamaan elämää, jota ei väritä toivottomuus.

Vihdoinkin minä elän. Enää en vajoa pohjattomaan pimeyteen tai kiepu punaisessa hunnussa sulkiessani silmäni. Odota maailma, minä tulen. Vihdoin minulla on rohkeutta kohdata itseni ja elää elämää, jonka tiedän olevan minulle varattu.

Tämä on matka menneeseen viimeistä kertaa. Tulevasta ei kukaan tiedä, mutta nyt olen vahva. Isä, Sinä annoit minulle uskon ja toivon siitä, että aurinko nousee huomennakin. Vielä pyydän, että viet saman toivon muillekin ikuiseen pimeyteen eksyneille. Anna heidänkin nähdä väläys kirkkaudesta ennen uutta syöksyä alas.

Pohjalta on vain yksi tie ylös. Se on pitkä ja kivinen, yksinäinen ja lohduton. Tässä on minun tieni; tie, totuus ja elämä.

Milloin voi rehellisesti sanoa, ettei jaksa enää jatkaa yhtään pidemmälle? Milloin kaikki ympärillä ovat valmiit näkemään sen? Kun nyt on niin, etten enää jaksa. En jaksa siirtyä mihinkään. En eteen tai taakse tai sivulle, en minnekään. Oikeastaan haluaisin lopettaa koko tämän leikin nyt. Kerran vain kalliota päin tai sillalta alas. Siinä se olisi. Kerrankin joku muu saisi siivota jäljet ja selittää asiat lapsille. Eivät ehkä ikinä antaisi anteeksi, mutta minä en olisi sitä näkemässä. Häpeä ja syyllisyys eivät enää kuuluisi minulle.

Väkisinkin jää vain miettimään, mitä muutoksesta itse hyötyy. Tiedän ja ymmärrän, että voin muuttaa vain itseäni. En kuitenkaan näe siinä mitään järkeä, jos toinen ei muutu siinä samalla vaan jatkaa kohteluani samoin kuin ennenkin. Minä tarvitsen rinnalleni jonkun, joka kestää ailahteluni. Tai vielä parempaa; jonkun, joka näkisi luomani kovan kuoren sisään, ennen kuin kätketty tulee näkyviin.

Hautakivessä teksti: ”Hän tappoi itsensä, koska mies ei tiskannut.” Jälkikäteen on hyvä nauraa tiskipöydältä kuiskineille veitsille. Kuinka hölmöltä se vaikuttikaan. Silti se ei silloin naurattanut, tuska oli todellista ja käsin kosketeltavaa. Siitäkin huolimatta, että kyse ei ollut mistään isosta. Vain minun elämästäni, ei sen kummemmasta. On pelottavaa, miten mitätön asia lopulta saa minut murtumaan. Yleensä nautin siitä, että saan toimia aivan osaamiseni ja jaksamiseni äärirajoilla. Ehkä se sitten pitää paikkansa, ettei kenellekään tee hyvää olla äärirajoilla koko ajan. On osattava antaa periksi ja luovuttaa, kun elo käy liian vaikeaksi.

Minä olen kameli. Kameli on kuormajuhta. Se jaksaa kantaa suuria kuormia, ja sen täytyy pysähtyä juomaan ja lepäämään vain harvoin. Kameli on kestävä, sitkeä, sinnikäs ja hankalasti käsiteltävä. Kamelia on miltei mahdotonta ujuttaa neulansilmän läpi, mutta se kuuluisa viimeinen korsi riittää katkaisemaan kamelinkin selän. Minä kannan mukanani suurta ja kallista kuormaa. Vähän väliä selkääni lastataan lisää lastia. Jatkan vaellustani vailla tietoa määränpäästäni. En pysähtele lepotauoille. Minä en lepää. Minä uuvun, mutta jatkan vaellustani. Ja kun vihdoin selkäni murtuu, kukaan ei kuule huutoani. Minun hätäni on muille näkymätön. Olen vain kuormajuhta ja minut voi aina korvata uudella. Minun työlläni ei ole merkitystä niin kauan, kun se tulee tehdyksi. Työni arvo tajutaan vasta, kun minä en sitä enää tee ja kukin joutuukin itse kantamaan oman viimeisen kortensa. Mutta silloin on jo liian myöhäistä.

Ja hän valitsi viulunsoittajan. Aina uudelleen soitellen sotaan, valmistautumatta pahimpaan. Koskaan hänellä ei ollut esittää varasuunnitelmaa, usein ei edes sitä alkuperäistä.

Emme menneet pariterapiaan enää. Me, kameli ja viulunsoittaja, haimme nyt uutta ratkaisua yhdessä. Kenties jotain luovaa tai ehkä radikaalia. Ehkä terapia olisi voinut vielä pelastaa meidät. Tai ehkä se olisi vain pitkittänyt väistämätöntä. Ehkä, ehkä. Ehkä.

En saa mistään kiinni. Päivät valuvat ohi. Tuska kasvaa taas, se muuttuu jäytäväksi kivuksi polviin ilman lääketieteellistä syytä. Se asuu suurena möykkynä rinnassa. Siellä se puristaa ja tykyttää, pakottaa liikkumaan. Tekisi taas mieli karata, jonnekin, pois. Kivulta ei ole pakotietä. Ei löydy keinoa tuskasta ulos. Ja taas se pitäisi kaikki avata. Pitäisi repiä vanhat auki, nostaa pöydälle kaikkien näkyville. Siinä se sitten olisi, elämäni, sydämeni paljaana, vapaasti satutettavissa. Kuinka silloin sattuisikaan, kun kaikki puolustukseni muurit olisin itse hajottanut. En kestäisi sitä. Kerran toisensa jälkeen on luottamukseeni vastattu terävillä sivalluksilla ja satuttavilla sanoilla. On tehty selväksi, etten ole minkään arvoinen tai kelpaa kellekään.

Sama noidankehä tunnista, päivästä, viikosta, vuodesta toiseen. Kerta kerralta on vaikeampi antaa anteeksi. Edellinen myrsky ei ole vielä ohi, kun seuraava jo lyö päälle. Minä rakastan niin, että sieluun sattuu. Hän sanoo haluavansa eron. Tuntuu, kuin joku vetäisi maton alta. Toivoa toki on. Vain keinot on loppu. Olen pelannut kaikki kortit kädestäni. Ei ole mitään enempää. Ei mitään. Olen vedonnut järkeen, olen näyttänyt tunteeni, etsinyt toimintamallia... En pysty tähän, en jaksa. Minun koko elämäni. Tämänkö vuoksi olen taistellut liittoni puolesta?

Jos minä en muutu, niin tämä on tässä. Hän ei aio muuttua. Mitenkä minä muuttuisin? Kovettaisinko sydämeni ja lakkaisin välittämästä toisen temppuilusta? Tarvitsisin ihmisen, joka näkee minutkin. Pitäisi minua tärkeänä ja myös näyttäisi sen.

Mitä sitten, kun kaikki on menettänyt merkityksensä? Kun viimeinenkin unelma on poljettu lattianrakoon eikä uusia vielä ole? Mitä minä teen? En pääse tuskaa pakoon. Sitä ei voi hukuttaa. Itseään ei voi paeta. Minä, joka olin valmis antamaan kaikkeni... En enää tiedä, mistä vielä voin luopua. Sattuisiko kuitenkin vähemmän, jos vain lähtisin ennen kuin minut heitetään ulos? Pakkaisin tavarani ja vain lähtisin?

Ja minä halusin pelastaa, mitä pelastettavissa on, ei paljoa. Voin pelastaa vain itseni. Senkin pakenemalla, juoksemalla henkeni edestä. Minne vain menisinkin, minut löydettäisiin. Tuskani seuraisi minua kaikkialle. Joutuisin jättämään kaiken sen, mikä on kannatellut minua viimeiset vuodet. Lapseni. Kuinka heidän kävisi? Heitä en saa pelastettua elämän armottomuudelta. Aina läsnä, näkevät kuulevat kaiken. Sama kirous jatkuu sukupolvesta toiseen. Kuinka yritinkään antaa heille mahdollisuuden parempaan.

Psykologin luona puhuttiin paniikkioireista. Niiden syistä ja seurauksista ja siitä kuinka kohtaus muodostuu. Nuoret ihmiset ovat kuulemma siitä kummia, että faktat kuultuaan he eivät enää saa kohtauksia. Minä en ymmärtänyt. Olin selvittänyt kaikki faktat jo vuosia aikaisemmin. Tutkinut niitä ja uskonut ymmärtäneeni ne. Ja silti minä sain kohtauksia. Laukaisevat tekijät ovat kohdallani jotenkin outoja. Osaa niistä ei voi ymmärtää, kun on kuullut vain valittuja pätkiä elämästäni. Minä olen edelleenkin sitä mieltä, että kukaan muu ei voi tietää sitä, mitä minä en kerro. Enkä minä halua kertoa. Käytän sanaa miekkana ja sivallan täydellä voimalla, ennen kuin vastustaja ehtii lamaannuttaa minut. En osaa erottaa samalla puolella olijaa vastustajasta. Tämä taistelu on minä vastaan koko maailma.

Minä tiedän, että paniikkikohtaukseni ovat pakokeino todellisuudelle, jota en voi hallita. Tyypillisin kohtaus syntyy nimenomaa minun fyysisen tilani loukkauksesta, oli se sitten teoilla tai vain sanoilla. Myös ajatus siitä, että joku voisi loukata minun tilaani, riittää laukaisemaan kohtauksen. Mikä milloinkin on minun tilaani on toinen asia. Joskus se olen ihan vain minä, joskus metrin säteellä ympäriltäni, joskus minun pihani, joka on punaisilla maanmittauslaitoksen laittamilla rajatolpilla ympäröity. Minun on minun, miksi se on niin vaikea käsittää? Äläkä vahingossakaan kosketa kaulaani, älä edes ajattele, sano tai katso. Minä kuristun, lakkaan hengittämästä, kuolen. Älä tee sitä minulle. Sen ymmärtää lapsikin. Edes pienin ei enää kosketa kaulaani. Saattaa kyllä todeta, että äidin kaulaa ei saa silittää, mutta mun kaulaa saa. Ja kuinka äidin sydämeen sattuu, kun tietää asioiden olevan kehnolla tolalla, kun kauhistuu lapsen viattomasta hellyydenosoituksesta. Ei asioiden näin pitänyt mennä, mutta minä en voi sille mitään, en edes lasteni vuoksi.

Minä tulin raskaaksi ennen vanhojentanssejani. Minusta ja paristani otetussa kuvassa säihkyy kihlasormukseni yhä. Olin silloin kolmannella kuulla raskaana. Se oli minun pakoni pois pahasta maailmasta. Parini ei tiennyt raskaudestani. Hyvä niin, koska muuten hän ei olisi tanssinut kanssani. Sulhaseni sen sijaan tiesi. Kaikista näistä vuosista huolimatta hän ei ole antanut anteeksi sitä, etten tanssinut hänen kanssaan. Kuinka olisinkaan voinut? Hänenhän piti olla omassa koulussaan ja tanssia jonkun muun kanssa. Mistä minä olisin voinut tietää, että hän olisi valmis luopumaan mistä vain saadakseen tanssia kanssani. Hän jätti lukion kesken. 

Minusta tuntui, että elämäni hajosi tuhansiksi pirstaleiksi kerran toisensa jälkeen. Melkein kymmenen vuotta sitten olin verrannut elämääni palapeliin, jonka kannet puuttuvat ja osa paloista oli kateissa. Sellaisesta pelistä kun on niin kovin vaikeaa saada yhtenäistä ja selvää kuvaa. Kerran toisensa jälkeen minun elämäni peli oli heitetty lattialle juuri silloin, kun kuvasta olisi voinut vain yhden tai kahden lisäpalan jälkeen saada selvää.

Nyt minusta taas tuntuu siltä. Kuinka sillä Jumalalla, johon minä niin kovasti uskon, voikaan olla niin kovin kiero huumorintaju. Minä olin hakenut töitä viisi kuukautta ja vain viikkoa ennen valmistumistani kolme työnantajaa tarjosi sopimusta. Sain valita sen, josta pidin eniten. Vuoden pitkän yrityksen jälkeen vihdoin raskaana. Varmistui vain päiviä työpaikan jälkeen, viikko sen jälkeen, kun mieheni ilmoitti haluavansa avioeron. Minulla on vain paloja. Ei ole kansikuvaa, ei tietoa siitä montako palaa peliin kuuluu. Minä rukoilin ja sain pyytämäni, mutta olenko valmis maksamaan sen hinnan? Löytäisinkö vihdoin sen onnen, jota niin hartaasti olin koko elämäni etsinyt?

Katselin ympärilleni psykologini huoneessa. Istuin siellä nyt viimeistä kertaa. Enää ei puhuttu mistään uudesta, tai vanhasta, tai yleensäkään merkityksellisestä. Käytiin läpi menneitä kertoja ja tulevaisuuden suunnitelmiani. Oven vieressä seinää vasten oli edelleen se punainen nojatuoli, jossa olin istunut 25 kertaa aikaisemminkin.

Tuolini vieressä huoneen nurkassa pieni neliskulmainen puinen pöytä ja pöydän vieressä toista seinää vasten se toinen punainen nojatuoli, jossa psykologini aina istui. Minua vastapäätä olevalla seinällä oli ikkuna, jossa oli sälekaihtimet. Ikkunan alla oli työpöytä, pöydän alla pahvilaatikko, jossa ne klassiset sanat: heitä tähän. 

Ultraava lääkäri tutkii papereitani. ”Teidän täytyisi kuitenkin tavata psykiatrinen sairaanhoitaja tämän paniikkihäiriö merkinnän vuoksi.” Jo samana iltapäivänä minulle soitti hoitaja ja tarjosi arviointiaikaa itseltään. Otin annetun ajan vastaan, vaikken ollut lainkaan varma minulle koituvasta mahdollisesta hyödystä. Sovittuna aikana sovitussa paikassa istuin odotustilassa ja katselin ympärilleni. Jalkalamppu seisoo tukevasti kirjahyllyn vieressä. Hylly on täytetty kaiken maailman koriste-esineillä, mutta kirjoja siinä ei ole ainuttakaan.

Kesäni uudessa työpaikassa sujui nopeasti ja ennen kuin huomasinkaan oltiin jo elokuun puolivälissä. Onneni oli vähä vähältä murtunut jonnekin ja huomasin jälleen seisovani tyhjän päällä. Raskaana jo näkyvän mahani kanssa, irtisanottuna koeajalla, ilman terapeuttia tai mitään. Tunsin itseni niin eksyneeksi, etten oikeastaan osannut enää edes itkeä alkujärkytyksen jälkeen. Kesän kuluessa olin parhaani mukaan yrittänyt romuttaa avioliittoani toinen toistaan oudommilla tempauksilla. Onneni kadottua minulle ei jäänyt mitään.

Kuinka syvälle voi pudota? Musta kuilu, jonka pohja ei vain tule vastaan. Väittävät, ettei pohjalta pääse kuin ylöspäin. Mutta entä, jos ei olekaan pohjaa, jolle pudota? Kun se on väkisin riistetty pois. Ei kotia, ei mitään. Vain ne sanat, rikkihapov vahvuudella mieleen syövytetyt. ”Mä en tahdo sua enää. Mulla on toinen. Parempi. Vanhempi. Kärsivällisempi.”

Minulla on kyyneleet. Yksin ollessa niitä ei pysäytä mikään. Mun elämällä, rakkaudella, haluilla, toiveilla ja loputtomalla yrittämisellä ei ollutkaan mitään merkitystä. Mies varasti elämäni ja huuhtoi sen viemäristä alas. Minun lohduttomaksi tehtäväkseni jäi vain katsella, kuinka se pyöri imeytyessään putkistoon ja kadotessaan ikuisuuksiksi. Voi miksi, miksi minä?

Virallisesti eronnut. Heitinkö minä yksitoista vuotta hukkaan? En. Rakastinko todella? Kyllä. Kadunko? En. Ja silti rakastan edelleenkin. On niin vaikea käsittää, että ”Anteeksi” ei voi tätä enää korjata.Vaikea hyväksyä, että vaikka rakastan, en edes tahdo korjata. Oppivuoteni ovat ohitse. Ei enää kynnysmattona. Ei ikinä.

Miten paljon opinkaan onnesta noina onnettomina vuosina. Terveestä itsekkyydestä eläessäni vain muita varten. Ystävien merkityksestä kadotessani yksinäisyyden kätköihin. Rakkaudesta mustelmia peitellessäni.

Minä lennän. Siipeni kantavat vihdoinkin. Nautin kosketuksesta kaulallani vaikka vieläkin pelkään. Luotan itseeni. Terapiani jatkuu edelleen. Tarvitsen ulkopuoliset maksetut korvat, jottei pimeys nielisi minua uudelleen. Ääneen sanotut sanat eivät olekaan niin pelottavia. Taistelen edelleen paniikkia vastaan. Yhä harvemmin se kuitenkaan saa minusta otetta. Ehkä tämänkin taistelun voi voittaa, kuka tietää.

Jääkarhu (ja hieman blogista)

Tätä blogia voi nykyään kommentoida kuka vain, joskin kommentin jättäjältä vaaditaan hieman kärsivällisyyttä. Kaikki kommentit tulevat kyllä luettua, mutta ne tulevat minulle tarkastettavaksi ennen julkaisua. Toistaiseksi ei ole tarvinnut jättää mitään julkaisematta, ja julkaisen toki kritiikitkin =)

Mikään kiiltokuvablogi tämä ei ole, kuten lukijatkin ovat varmasti huomanneet, aiheet ovat jotain muuta kuin lastenvaatteet kuvineen ja auringonpaiste. Kirjoitan elämästäni, joka on edelleen yhtä ruusuilla tanssimista piikkeineen ja terälehtineen. Kirjoitan harmaista pilvistä ja niiden hopeareunuksista (mikä on koomista, koska en voi hopeaan koskeakaan...) ja siitä risukasasta, jonne aurinko satunnaisesti osuu. Ei ole niin huonoa, ettei siinä olisi jotain hyvääkin.

Jääkarhuni on jälleen yllättänyt meidät ja kerännyt kehuja. Esikoinen on kesän aikana oppinut tuota taluttamaan ja muutenkin vihdoinkin ruvennut luomaan tuohon suhdetta. Juuri ennen isällensä lähtöä tyttö kehui, kuinka on saanut koiran oppimaan uuden tempun. Katsoin vuoroin tyttöä ja vuoroin koiraa. "Istumaahan-istumaahan!" Koira totteli ja näytti nauravan tytölle. Tyttöä kiellettiin kiusaamasta koiraa. "Taitaa olla niin, että sä et opettanut temppua koiralle vaan koira sulle."

Eilen veimme jääkarhun katsomaan pientä ja mustaa. Pieni musta pelkäsi, peruutti sohvan alle ja murisi sieltä. Jääkarhu katsoi pientä ja peruutti selkäni taa turvaan. Loppujen lopuksi oli vaikea sanoa, kumpi koirista pelkäsi enemmän. Voihan olla, että omani ei vain tiennyt, mitä sen pitäisi pienen, mustan ja murisevan kanssa tehdä, ehkäpä se väisti siksi. Hymyilytti se silti. Ensin tuo pieni musta säikytti lapset ja sitten koiran.

Edelleenkään en ymmärrä, miten koirien keskellä kasvaneet lapseni voivat pelätä koiria. Mutta niin ne vain pelkäävät, taaperoa lukuunottamatta.

37+5

Terveydenhoitajien sijaisia ja opiskelijoita tuntuu neuvolassa riittävän. Mikäpä siinä, mukaviahan nuo. Hieman tosin tökkäsi, kun eivät kysyneet, sopiiko opiskelijan läsnäolo (sopihan se, mutta kai sitä sentään kysyä pitäisi?)

Neuvolakortti on mystisesti hukassa. Verenpaineet pilvissä. Sairaala vaihdettu Kätilöopistosta Hyvinkääksi. Kun ei uskalla, niin ei uskalla. Verenpainemittari pitää lainata ja isoa kasaa oireita seurata. Äiti on vähän väsy. Sokerit sentään oli ok ja hemoglobiini samoin. Aina on jotain.

Täällä kuulemma uudelleensynnyttäjät käyvät loppuunasti neuvolassa vain joka toinen viikko. Sain kuitenkin uuden ajan jo ensi viikolle, kun näitä murheita näyttää joka kerran löytyvän jotain uutta. Seurataan tarkasti, juoksutetaan edes takaisin. Eikä sittenkään tiedetä saatika tehdä mitään. Odottavan aika on pitkä (ja siitä pitää luonnollisesti valittaa kovaa ja kaikille...) Yritä siinä sitten vakuuttaa itsesi, ettei mene enää kauaa.

Saako syyttää pallomahaa?

Kuluneena aikana eron jälkeen uuden ajanlaskun alusta olen keräillyt hyllyni täyteen Teho-osaston tuotantokausia, suomeksi tekstitettyinä. Kaudet 1-6 ovat tänä aikana kaupoista löytyneet, seiskan julkaisua odottelen kuola valuen. Englanniksihan nuo toki jo saisi vaikka kaikki 15 kautta, mutta tässä härdellissä ei enää jaksa kielitaitoaan venyttää, vaikka se kuinka todistetusti riittää tämänkaltaisten saippuasarjojen katsomiseen.

Olen kasvanut teho-osastoa katsellen. Ensimmäisen jakson näin 1995 koulun kesälomalla (tai ainakin silloin oli ulkona lämmin, aurinko paistoi, ja kello oli ohi nukkumaanmenoajan, kaveria kotiin saattaessa tuli hoilattua "sä oot mun Romeo, mä oon sun Julia..."). Koukutuin jo silloin, vaikka äiti kerran toisensa jälkeen sanoi, ettei se ole lastenohjelma. Loppujen lopuksi äidin kanssa yhdessä katsottiin melkoisen monta jaksoa.

Viimeistä tuotantokautta lähetettiin vain vähän aikaa ennen eroa. Kaipasin noita vanhoja kausia dvd-boksina jo silloin. Joka torstai-ilta MTV3 klo 21 ja seurana pullo halpaa valkoviiniä, kahdelle jaettavaksi. Joka perjantai-aamu töissä kysymys: "Pakkoko se on torstaisin?" Oli se. Ensinnäkin tietäisittepä millaista oli töissä silloin ja toiseksi, enhän minä lähetysaikaan voinut vaikuttaa!

Miksikö kerron? Koska lojuin eilen sohvalla kutoskausi kaverinani. Ja itkin. Ensin orvoksi jääneitä lapsia, joiden vanhemmat kuolivat auto-onnettomuudessa ja sitten syöpään kuollutta äitiä, tai pikemminkin tämän äidin miehen kommentointia. Koskaan enää ei voi tulla vastaan ihmistä, jota rakastaisin samalla tavalla kuin häntä.

Milläpä selität miehelle kyyneleet, jotka eivät vain lopu. Paras vastaus on: "Raskaana olevat naiset nyt vain ovat vähän hölmöjä." Se on vaan niin epäreilua, rakkaus on vain kerran niin sokeaa, toisella kertaa silmät ovat jo auki ja varoitusvalot välkkyy, ei se ole enää samanlaista. Voi olla parempaa, voi olla enemmän, muttei enää samaa.