Fiksuja muksuja ja muita lasten kavereita

Pääsääntöisesti meillä pyörivät lasten kaverit ovat fiksuja muksuja. Tervehtivät ovesta tullessaan, touhuavat lasten kesken, ottavat huomioon sen, että täällä on muitakin kuin vain he. Pyytävät, jos tarvitsevat jotain (tyyliin vettä), mutta ennen kaikkea: uskovat puhetta.

Eipä meillä ole lapsille kavereita koskien kuin ihan muutama perussääntö, jotka tekevät olemisen kaikille helpommaksi.

Alle kouluikäisten leikkimiset sovitaan aina aikuisten kesken (pihalla reuhatkoon toki yhdessä vaikka koko taloyhtiön lapset, mutta sisälle ei, jos aikuisten kesken ei ole sovittu).

Kavereita ei lähtökohtaisesti saa tuoda kotiin, jos kotona ei ole aikuista. (En halua joutua lopettamaan hyvää koiraa, jos joku lapsi ei osaakaan toimia, eikä koira välttämättä edes päästäisi sisään.) Esikoinen on tosin saanut jo luvan kavereittensa kanssa olla meillä aikuisten läsnäolosta riippumatta. Toisen kavereista osa voi olla ja osa ei. Kirpun kaverit tarvitsevat aikuisen.

Meiltä pitää iltaisin lähteä ennen kuin pienet menevät nukkumaan. Isot eivät saa lähteä pienten nukkumaanmenon jälkeen enää kavereiden kanssa minnekään (paitsi etukäteen erikseen sovittuna ja oman lapseni ihan itse pyytäen).

Muuten säännöt ovat samat koko täällä olevalle jengille. Lapset voivat ihan itse opastaa kavereitansa, tietävät mihin tarvii luvan ja mihin ei, voivat tarjota kavereille välipalaa samalla kuin ottavat itse ja niin edelleen.

Olenko tiukkis? Natsimutsi? Ehkä. Mutta hei, täällä asuu aika monta ihmistä ja homma pelaa, kun kaikki pelataan samoilla säännöillä.

Hyvin harvoin meillä on ollut kavereiden kanssa mitään meillä olemiseen liittyvää ongelmaa. Ihan totta, on paljon fiksuja muksuja.

Mutta viikonloppuna meni hermot. Jos lapsellani on kotiintuloaika, se tarkoittaa, että lapsi tulee kotiin, kaveri ei. Jos lapseni tahtoo jatkoaikaa, pyytää hän sitä ihan itse. Joko saa tai sitten ei. Perustelen ein lapselleni, en kaverille. Sillä, että kaveri vänkyttää vastaan ja kieltäytyy poistumasta, rimputtaa ovikelloa kymmenettä kertaa ja soittaa vielä vähintään yhtä monta kertaa iltaysin jälkeen, että etkö sä nyt kuitenkin vois olla, ei varmasti saa läpi tahtoaan.

Jäin miettimään, pitäisikö vanhempiin ottaa yhteyttä. Ylireagoinko ärsyyntyessäni (tälle kaverillehan en muuta tehnyt kuin totesin lopulta: "Nyt ei vain käy, heippa!")? Just nyt en tahdo kyseistä lasta meille enää ikinä. Leikkikööt pihalla tai hänen kotonaan, mutta meidän ovelle ei tarvitse tulla urputtamaan ja vänkyttämään.

Luojan kiitos, viikonloppuun mahtui niitä fiksuja muksujakin. Ihan vain muistutukseksi, että suurin osa lapsista kuitenkin on sellaisia. Ja sellaisille meillä on avoimet ovet.