Kanta

Aamulla vähän ennen kymmentä sain neuvolasta puhelun ja käskyn kipaista apteekista hakemaan sinne sähköisellä reseptillä laitettu antibioottikuuri. Vanha tuttu lääke taas ja haenhan mä, vaikken kipeä tiennyt olevanikaan kun jälleen kerran näitä tulehduksia oireettomana sairastan.

Vaan vielä mitä. Sehän päätti sitten mennä nurin koko ihana Kanta-systeemimme. Fiksuna tyttönä tämän tajuttuani soittelin päivystykseen, että josko sieltä reseptini uudelleen kirjoittaisivat joko ihan paperille (tarjouduin hakemaankin, vaikka päivystyksemme on paikallisissa mittasuhteissa hevonkuusessa) tai soittaisivat apteekkiin. Ja päivystys hoiti reseptin ihan mallikelpoisesti kuntoon soittamalla.

Apteekissa tuskastunut farmaseutti kysyi heti ensimmäiseksi, että ei kai sähköinen resepti. No joo, kyllä ja ei, ja oli se sitten otettu, kun kerroin, että pyysin reseptiä puhelimitse. Sain lääkkeeni. Aika moni muu ei, vaikka järjestelmä oli jo hetkenverran toiminut ja heti uudelleen mennyt nurin.

Jäin miettimään kantaani Kantaan. Musta on todella pelottavaa, että kaikki meidän terveystiedot pyörivät tuolla jossain verkossa. Niin pitävää tietoturvaa ei olekaan, että ne siellä turvassa olisivat. Puhumattakaan nyt järjestelmän heikkoudesta, kun se on nurin, ei niihin kukaan pääse käsiksi. Että voiko sitä ihmisten terveyden laskea pelkästään sähköisen järjestelmän varaan? Mun mielestä ei voi.

---

Posti toi tuollaisen tänään, eli kaikki alkuraskauden labratulokset on nyt läjässä ja mitään virtsatietulehdusta ihmeellisempää ei löytynyt. Näillä mennään taas.

Anna turvasana

Lueskelin tuossa jokin tovi sitten taas Iltasanomien perheaiheisia uutisia. Ajatus jäi pyörimään yhden artikkelin ympärille ja päätin, että palaan aiheeseen heti ultran jälkeen. Tässä ollaan siis, Uusi ilmiö leviää - Tarvitaanko synnytyksessä turvasanaa? (IS, 25.7.15)

Lähtökohtaisesti sanon, että mikätahansa, mikä tuo synnyttäjälle turvaa ja herättää vaikeassa tilanteessa luottamusta, on hyvä juttu. Turvasana voi olla joillekin juuri se pelastus ja positiivisen kokemuksen luoja. Silti en osaa itse nähdä tilannetta näin. Kaikkien synnytysteni jälkeenkin joudun pohtimaan, mitä ihmeen hyötyä siitä olisi, että tukihenkilöni kanssa sopisin turvasanan, josta tukihenkilö tietäisi mun olevan puudutuksia vailla?

Mun kokemuksella kätilöt aika tehokkaasti talsii tuolla saleissa niin synnyttäjän kuin tukihenkilönkin yli. On poikkeuksia ja voi olla että käy hyväkin tuuri (ja on mulla sellainenkin käynyt), mutta taas joudun lähtemään oletuksesta, että seuraavakin kerta menee niin, että tukihenkilön (saati sitten synnyttäjän) sanomisilla ei ole mitään merkitystä. Mitä hyötyä on turvasanasta, jos oletus on, ettei sitä kunnioiteta? Jos sen sanomista vaaditaan?

Mä olen siis niitä urpoja, jotka lähtee kerran toisensa jälkeen synnyttämään ajatuksella, että selkäytimeen laitettavia puudutteita ei muhun laiteta. Ilokaasunaamarin tahdon ja sillä pärjään. Esikoiselta mut aikanaan ympäripuhuttiin epiduraaliin ja Täystuholta minispinaaliin, Rääpäleeltä testasin paracervikaalin (en kyllä osaa kirjoittaa), mistä ei kyllä hyötyä ollut.

Ja mä antaisin mitä vaan sellaisesta sanasta, jolla synnärillä henkilökunta uskoisi, kun sanon pärjääväni ilman. Yhdestäkään neulalla laitettavasta puudutteesta mulla ei ole positiivisia muistoja, osa vie kivut, mutta aiheuttaa sellaisen vuodon, että oksat pois ja osa ei toimi edes kipuihin. Mieluummin kipu ja ilokaasun tuoma sekavuus kuin puudutteiden seuraukset.

Ja vielä, jos sitä oksitosiinia ei pistettäisi tippumaan ihan vaan siksi, että niin on tapana, niin puudutteiden laittamisen tarpeetkin tipahtaisi huomattavasti. Selvitettävänä vielä on laitettiinko Rääpäleeltä sellainen tippa mulle (mielikuva on, että laitettiin), ja sekin että miksi. Siksikö, että saataisiin sali nopeammin vapaaksi seuraavalle? Olisivat laskeneet sängystä irti ja kävelemään...

nimim. Kyllä ahistaa, taas

Viis senttiä

Käytiin tänään vähän vakoilemassa Seiskaa. Se on nyt sellainen viissenttinen tirppana, jolla näytti olevan kaikki niin kuin näillä 12+ viikoilla pitääkin.

Istukka on alhaalla takaseinässä ja kohdunsuulla hematoomaa, antaas ajan näyttää, millaista vuotelua tämä nyt meinaa ja kuinka suurta riskiä. Niskaturvotus oli ihan normaalia, verinäytteet kävin antamassa pari viikkoa sitten, joten kromosomiseulan tulokset tulee joskus viikon, parin sisällä.

Huono olo jatkuu aina vain ja pyörrytykset samoin, aamulla ei koskaan osaa sanoa tulevasta päivästä mitään. Nukkua vois kellon ympäri.

Oltiin kyllä varmasti koko äitipolin kauhistus, Täydellä autolla sinne mentiin, mukana Rääpäle, Viimeinen ja Täystuho sekä niille odotustilavahdeiksi Esikoinen ja Pikkusiskoni. Pitkään pohdittiin uskaltaako pojat jättää tyttöjen vahdittaviksi kotiin, ja todettiin sitten, ettei ekalla kertaa uskalla. Vartin vahdinnasta selvisi tytöt hyvin, vaan voi olla, että liki kolmen tunnin keikka (matkoineen kaikkineen) olisi ollut vähän liikaa.

Neuvolalääkäriin olis pari viikkoa. Jotenkin ei ole koko homma vieläkään mennyt tajuntaan.

Pellossa kasvaa meidän lapset

Valmiiksi poimitun mansikan kilohinta tuntui kaupassa kovalta, ja aikani hinnan käytöstä seurattuani tulin siihen tulokseen, ettei tässä nyt itku markkinoilla auta yhtään. Puolihuolimattomasti heitin kolmelle isoimmalle eilen, että mitäs jos mentäisiinkin poimimaan mansikkamme ihan itse, että lähtisittekös mukaan. Ja nuohan syttyi heti ja kiljuivat kilpaa lähtevänsä mukaan.

Niinpä pakkasin tänä aamuna autoon Esikoisen, Toisen, Kirpun ja pari kymmenen litran ämpäriä. Suunnaksi otettiin lähin mahdollinen itsepoimintatila vajaan kymmenen kilometrin päästä. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa... paitsi sen tovin, kun nostin käteistä ja nappulat pistivät autossa odottaessaan tappelun pystyyn (se joka aikoo sanoa jotain lasten autoon jättämisestä, jos isot koululaiset eivät osaa auton ovea avata läkähtyessään sinne kolmen minuutin käteisen noston aikana, niin joutavat kyllä kärsiäkin vähän).

Viereiseen riviin sattui vielä mukava mies, joka tuntui mielellään kertovan lapsille mansikan kasvattamisesta. Että tuli vielä opettavainen kokemus niille ja viihdyinpä itsekin miehen tarinointia kuunnellessani.

Mieheltäni tuli vielä tekstari reissun loppupuolella. Käski ottaa kuvia pellossa kasvavista lapsista. Ja käskyähän tottelin mielelläni, niin kuin arvata saattaa.

Ja saatiin me ämpärit täyteen.

Reilut 9 kg kerättiin, 3,5 €/kg, joten paljon, paljon halvempaa kuin kaupassa. Eikä matkoineen päivineen mennyt aikaa kuin pari tuntia, joten tehokkaita poimijoita nuo lapset. Esikoinen jäi miettimään, että huolisiko mikään mansikkatila sitä poimijaksi parin vuoden päästä, kun ikäkin riittäisi. Saas nähdä vieläkö sillä silloin on intoa ja näinkö ne suomalaisia enää poimimaan huoliikaan, kun laiskoiksi mielletään meidän teinit.

Joskus yllättyy iloisesti

Mun äitiysvaateongelmat ratkesi ihan ihmeellisellä tavalla, ja kuvia on luvassa kunhan vielä vähän saadaan mahaa kasvatettua.

Alkuviikosta posti toi lukijaltani uskomattoman paketin, nyt on farkkuja ja puseroa, joissa kehtaa syksyllä ja talvella kulkea. Kiitos! Ja minä, joka en ikinä voita missään arvonnassa mitään voitin Mama's Diaryn arvonnasta vapaavalintaisen vaatteen 9kk-verkkokaupasta. Postissa odottaisi vielä yhden koon villatakki noutajaansa. Enää puuttuu juhlamekko, ja sitäkin olen jo kovasti katsellut, alkukuusta siitä on varmasti tilaus laitettava. Valintakin on jo melkein selvä :)

---

Vein tänään tätini kanssa neljä pienintä katselemaan kanoja ja pupuja. Puput taisivat olla Kirpun, Täystuhon ja Viimeisen mielestä ihan parhaita, mutta Rääpäle rakastui kanoihin. Ja kyllä kaakatti. Rääpäle nimittäin, niille kanoille. Puput ei kiinnostaneet yhtään, kanoja kohti se paineli, kun sen maahan laski ja kaakatti mennessään. Harmi, että kamera jäi kotiin.

Pientila eläimineen on muksuille melkoinen elämys kerran toisensa jälkeen. Osaan olla kiitollinen siitä, että tenavillani on mahdollisuuksia päästä näkemään ja kokemaan maaseutua toisella tavalla kuin useimmilla kaupunkilaislapsilla. Niistä heinäntuoksuisista hetkistä pupujen ja kanojen (ja muiden eläinten) kanssa jää varmasti lapsuuden parhaimmat muistot.