tiistai 17. marraskuuta 2015

Tabut rikki, lapsen sukupuoleen saa pettyä

Pitkin syksyä on silmiini osunut erilaisia uutisia odottavien vanhempien sukupuolitoiveista ja niiden näkymisestä esimerkiksi pettymyksen osoittamisena rakenneultrassa. Moni isä ja äiti pettyy, jos tulevan vauvan sukupuoli on "väärä" (Yle, 27.10.15).

Ultrassa on mulle suostuttu kertomaan tulokkaan sukupuoli vasta neljännen kohdalla. Ensimmäisen "tiesin" tytöksi, toisen pojaksi ja kolmannen taas tytöksi kertomattakin. Kolmannen kohdalla kävimme niskapoimu-ultrassa yksityisellä, koska silloinen asuinkaupunkimme ei sitä julkisena palveluna tarjonnut laisinkaan, lakimuutos raskauksien seulonnoista ja niiden maksuttomuudesta tuli joskus kolmannen ja neljännen välissä. Yksityisellä olisivat sukupuolen kertoneet, muttei se tietenkään niin varhaisilla viikoilla (rv n. 12) näy.

Tunnustan, että lokakuun lopun uutinen Ylessä meni ihon alle. Loukkaannuin siitä, että kätilö kehtaa kertoa julkisuuteen pettymyksen näkyvän. Pettymys sukupuoleen on tabu, kaikkinensa ei sovelias keskustelunaihe. Vanhemmat (tai ainakin minä) varmasti yrittävät peittää sukupuoleen liittyvät "kielletyt" tuntemuksensa ultrassa. Eikö peitettyjen tunteiden, niin näkyviä kuin ovatkin, jättäminen jakamatta koko maailmalle uutisen muodossa olisi hienotunteista?

Ja tunnustan sittemmin lukeneeni uutisen uudelleen. Uutisessa ei missään kohdassa ole edes rivien välistä luettavissa tuomitsemista pettymyksestä, vaikka minä sen sieltä omine ennakkoluuloineni ensimmäiseltä istumalta muka luinkin. On vain todettu, että pettymys näkyy.

Mutta saako sikiön sukupuoleen olla pettynyt? Muistan kolmannen kohdalla miettineeni ennakkoon, että "tietämyksestäni" huolimatta on ihan sama, kumpi tulee. Kun nyt olisi edes jompikumpi. Kolmatta odottaessani pyöri telkkarissa dokumenttia toisensa jälkeen intersukupuolisuudesta, siitä ettei tiedetä jo syntyneestä lapsesta anatomian perusteella, kummasta on kyse. Jompikumpi tuntui hyvältä toiveelta. Tervettä lasta en sen sijaan muista erityisesti ääneen toivoneeni.

Kun Yle eilen (16.11.15) julkaisi keskustelupalstaltaan kerätyistä kommenteista tehdyn uutisen, ärsyynnyin otsikosta. "Halusin pojan, sain vain tytön". Vain tytön?! Olisi onnellinen tuo moisen lausahduksen heittäjä. Tuossa jutussa kuitenkin psykiatri ottaa kantaa myös, ja kertoo, että pettymys ns. väärään sukupuoleen on ihan tavallista ja hyväksyttävää, ja tieto "väärästä" sukupuolesta jo raskausaikana mahdollistaa pettymyksen käsittelyn jo ennen lapsen syntymää. Haluaisin kuitenkin tavata sen, joka kehtaa tunnustaa käsitelleensä pettymystä ammattilaisten kanssa. Mahtaa olla rohkea tyyppi.

Näissä viimeisissä raskauksissa olen saanut kyllästymiseeni saakka kuunnella kysymystä siitä, kumpaa odotan. Neljännestä toivoin "salaa" tyttöä, ja pettymyksen käsittely rakenneultran jälkeen oli rankka paikka. Yksin. Me emme silloin kysyneet sukupuolta, koska oletimme ettei sitä kerrottaisi, vaikka kysyisimme. Kun ei oltu aiemminkaan suostuttu kertomaan. Kätilö kysyi silloin ultratessaan, haluammeko tietää.

Ultran jälkeen käytiin ostoksilla, ja ensimmäistä kertaa katselin poikavauvojen vaatteita sillä silmällä. Kun sitten löysin ihanat ruskeat henkselivelourhousut ja pari kivannäköistä Nalle Puh-bodya alkoi tuska vähän helpottaa. Että pojillekin on olemassa muutakin kuin vaaleansinistä ja hirviöitä.

Viidennestä sain kumpikumpi-kysymyksiä niin järkyttävän määrän, että suututti. Niitä "onko kaikki hyvin"-kysymyksiä ei tainnut tulla yhtään odotusaikana. Lopulta Mies käski ohjata kaikki kumpi-kysymykset hänelle, ja niin tein. Mä olisin halunnut tytön.

Kuudennesta tehtiin periaate-päätös, että yhdellekään sukupuolta raskausaikana kysyvälle ei kerrota. Ihmiset odottivat meidän odottavan tyttöä, minä halusin tytön ja hölmöyksissäni olin sen joskus alkuraskaudessa sanonut. Mutta odotimme poikaa. Vain nelikon mummolle vastasin kumpi-kysymykseen, läheisistä kerroimme niille, jotka eivät kysyneet. Blogissa ilmoitin, ettei "dinon" sukupuolesta puhuta ennen syntymää.

Kun kuudes syntyi ja mittojen mukana lähti tieto sukupuolesta, tuntui kaikki sekoavan, onnitteluja pojasta tulvi. Mutta niiltä, jotka eivät olleet saaneet kumpi-kysymyksiinsä vastausta ei edelleenkään tullut sitä "kaikki ok?"-kysymystä. Emmekä me vastanneet kysymättömään kysymykseen. Jälkikäteen vastaamattomuudesta on toki syyllistetty, mutten jaksanut (enkä jaksa edelleenkään) siitä syyllistyä.

Niin. Me odotamme taas poikaa. Toivoin edelleen tyttöä, mutta "tiesin" jo ennen ultraa, etten saa toivomaani.

Ja kaikki nuo pojat ovat rakkaita, enkä vaihtaisi niitä yhteenkään tyttöön maailmassa. Ja silti suren sitä, etten enää saa sukeltaa pikkutytön maailmaan kotona, en saa tilaisuutta tehdä toisin tyttöjen kanssa, vaikka poikien kanssa olen saanut kasvaa äitinä.

Ps. Keskustelua aiheesta käydään myös blogin fb-sivulla.

9 kommenttia :

  1. Mä en saanut sinne pikkutytön maailmaan sukeltaa ikinä. Ehkä mä sit vaan sovin paremmin vauhdikkaan poikatrion äidiksi :D

    VastaaPoista
  2. Tiedän tuon tunteen. Mun pojat on niiiiin rakkaita, mutta samalla olen harmitellut, että vielä yksi tyttö prinsessajuttuineen ja mekkoineen jäi saamatta.

    VastaaPoista
  3. Mä en osaa oikein tarttua aiheeseen, koska en ole koskaan ajatellut asiaa sukupuolen kannalta. siksi pettymyksen tunne juurikin sukupuolisyystä on itselleni vieras, mutta olen kyllä nähnyt dokumentteja jne ulkomailta siitä, kuinka on olemassa mm Espanjassa klinikoita joissa sukupuolen voi jollakin tavalla valita, jopa. Hiukan mietin tota "tyttöjen kans toisin tekemistä" , että eihän koskaan ole myöhäistä, kuitenkaan. Vaikka ne tytöt olisivat jo minkä ikäisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo "toisin tekeminen" on sellainen hankalasti selitettävä juttu, tokikin näiden jo "isojen" tyttöjen kohdalla toimii kummankin kanssa tavalla, jota kulloinenkin tilanne vaatii, mutta menneitä ei muuttamaan pääse. Jotenkin ne kaikki mekkojen ostot yms. pikkulapselle olisi ollut niin ihana päästä kokemaan itsekin. Käytännön syistä multa on jäänyt väliin kaikki pienten tyttöjen jutut, ja se tosissaan tuntuu pöhköltä. Onneksi nuo meidän ihana pojat leikkii nukeilla ja pikkuponeilla, ettei ihan ole hirviöitä täynnä koko tupa.

      Poista
    2. Joo no munkin nuorin tytär on jo 16-vuotias, mutta onneksi on tyttärentytär :D (kyllä, olen se mummo joka näkee vaaleanpunaista vaikka ei omiaan niin siihen hukuttanutkaan hehheh)!

      Poista
  4. Minä surin jokusen viikon kolmatta poikaa odottaessani, kun ultra paljasti tämänkin tulokkaan pojaksi. Pojan synnyttyä tunsinkin jo suunnatonta ärtymystä, kun aika moni latisti onnittelunsa toteamalla, että "voi kun nyt edes yhden tytön olisit saanut" tai jotain vastaavaa.

    Se neljäs olikin sitten tyttö. Taas tuntui vähän lattealta, kun ihmiset hyvää tarkoittaen hehkuttivat pientä prinsessaa, miten hienoa, että vihdoin sain sen tyttären. Pojat olivat jo sen verran isoja, että ymmärsivät taatusti asian niin, että tuo sisko oli nyt jotenkin heitä arvokkaampi.

    Hankala asia, eihän kukaan varmasti rakasta lastaan vähemmän, oli sukupuoli mikä hyvänsä. Mutta kyllä minun mielestäni saa pettyä, kunhan käsittelee pettymyksensä eikä sitten siirrä sitä lapseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Eihän se noiden poikien vika ole, että ovat poikia :) Ehkä ärsyttävintä tosiaan onkin se kaikkien muiden uteliaisuus sukupuolesta, niin kuin sillä loppuviimeksi olisi oikeasti mitään merkitystä. (muuta kuin se, että pinkit mekot jää nyt kaupanhyllylle odottamaan jotakuta toista ostajaa).

      Poista
  5. Tiedän että ajatellaan näistä sukupuolijutuista eri tavoin. minusta on kumminkin hyvä että kirjoitat ja kerrot rehellisesti sen miltä tuntuu. :) Silti vaikka komppaan tässä kohdin kuplaa enkä osaa sukupuolijuttuja noin ajatella.

    Ja toki jos teillä ei muillakaan pippelilapsilla ole sitä vaaleanpunaista mekkoa ollut tuntuu sen pukeminen varmasti isolta jutulta.

    Osoitetta minulla ei ole. Silti haluaisin ommella ja lähettää teille yhden vaaleanpunaisen vauvan mekon (meillä niitä on ollut kaikilla lapsilla vaikka inhoan vaalenpunaista ja mekkoja). Mutta toki vain jos se on sulle ok. Jos yhtään tuntuu että se vain koskee syvälle sydämeen ja pettymykseen enemmän, en sellaista tietenkään lähetä.

    Oikein hyvää uutta vuotta, voimia, terveyttä, rohkeutta ja viisautta ottaa vastaan tuleva vuosi haaateineen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen ehkä hiljalleen sinut sen kanssa, ettei näille omille enää mekkoja vauvakoossa tule. Tyttöjen pienimmäiset olen kyllä pessyt yhdessä muun vauvapyykin kanssa ja viikannut kaappiin "varuiksi". Jahka saadaan nyytti syliin, päätynevät kirpparille nuo vähät mekot...

      Haettiin varastosta tavaraa selvitettäväksi ja sieltä löytyi tyttöjen vanha prinsessanaamiaispuku. Täällä oli hetken aikaa ihan hiljaista, kun pojat sovittivat mekkoa (omatoimisesti) päällensä ja olivat niin hienoa prinsessaa että :D

      Poista