Kummalla puolen?

"Tosi hyvä, että pääsit pois", sanottiin minulle eilen. "Näytät niin eläväiseltä nyt." Enkä oikeastaan voi kuin allekirjoittaa tämän.

Jotkut asiat ovat sellaisia, että ne on opittava ihan itse. Kantapään kautta tai vieläkin vaikeammin. Itsensä määritteleminen on sellainen juttu. Puhutaan aikuiseksi kasvamisesta.

Omalla kokemuksellani (en millään tutkimusaineistoilla) väitän, että lapsi on olemassa vanhempiensa kautta. Lapsi määrittelee itsensä ja maailmansa vanhempiensa kautta. Nuori on olemassa ystäviensä kautta. Ensirakkautensa, ihmissuhteidensa kautta. Kuinka moni äiti määrittelee itsensä lapsillaan, kuinka moni isä työllään... Toiset meistä kasvavat vain isoiksi, eivät aikuisiksi. Aikuinen on sitten, kun määrittelee itsensä itsensä kautta.

Näytän niin eläväiseltä nyt. Miksi?

Koska elän nyt. En enää ole vain olemassa muiden toiveiden toteutumiseksi, muiden tarpeiden täyttämiseksi. Olen olemassa ensiksi omille tarpeilleni, toiveilleni ja unelmilleni. Vasta sitten muille. Ensin happinaamari omalle naamalle, sitten vasta autetaan muita.

Kun lasten kanssa yksin jäätyäni hain lapset isi-viikonlopulta kotiin, sanoin hakevani elämäni takaisin. Nykyään haen vain lapset takaisin. Lapset ovat osa elämääni, eivät elämäni.

En minäkään ole aina aikuinen, vieläkin määrittelen itseni toisten hyväksynnän kautta. Mutta en enää tee asioita saadakseni hyväksyntää, ostaakseni rakkautta. Aika moni on muutoksen myötä kävellyt elämästäni ulos. Ovet ovat siksi, niistä pääsee sisään ja ulos.

Suojamuurit, piikkilanka-aidat on pystytetty, vallihaudat kaivettu uuden minän suojaksi. Kummalle puolen jäit?