Yksitoista

Sitä mä vaan, että mihin aika on hävinnyt?

Ylin kuva on Kirpun ristiäispäivältä, keskimmäinen alkusyksystä 2010, hetkeä ennen kuin maailma hajosi ja viimeinen viime syksyltä. Kuinka se onkaan kasvanut.

Ei mennyt niin kuin Strömssössä

Selvästi meillä on käsitetty jotain pikkujuttuja väärin.

Mä oon kuullut juttuja, että olisi jotenkin hirveän in kaikki itujen syönnit ja sellaiset. Ja vielä parempi, jos kasvattaa itunsa ihan itse. Veikkaan kuitenkin, ettei sillä ihan tätä meinattu?

Hupsis, kuis noi nyt noin villiintyi?

Ja samaan syssyyn voi toki laittaa sanonnatkin ihan uusiksi.

Hyvin syöty on puoliksi luettu. Meillä tosiaan nauttii kirjallisuudesta kaikki. Ja kaikin aistein.

Opetusryhmien pienentäminen vain opettajien etu?

Huomasin tämän aamun kunniaksi juuttuneeni mihinkään johtamattomaan inttämiseen peruskoulun luokkakokojen kasvattamisen järkevyydestä (tai järjettömyydestä) sekä siitä, mikä on oppilaan ja mikä taas opettajan edun mukaista. En aio referoida teille keskustelua itsessään (eikä perustelemattoman inttämisen referoinnissa mitään järkeä olisikaan), mutta haluan teidät mukaan ensin keskustelun alkulähteille ja sieltä omaan näkökulmaani.

Helsingin Sanomat nosti aiheen esiin näin: Professori: Oppilaiden siirrot erityisluokille lähinnä töiden pallottelua luukulta toiselle (HS 4.3.15, Pääkirjoitus, erityispedagogiikan professori Timo Saloviita)

Timo Saloviita nosti esiin epäkohdan, jossa opettajat itse pääsevät säätämään itseään koskevia lakeja, 35 prosentilla sivistyslautakunnan jäsenistä on opettajatausta ja sivistyslautakunnan suhteet OAJ:hin eli opettajien ammattijärjestöön ovat poikkeuksellisen hyvät.

Esimerkiksi opettajien haitallisesta oman edunvalvonnasta Saloviita nosti esiin opetusryhmien pienentämisen. Opettajat ovat Saloviidan mukaan antaneet perusteettomasti ymmärtää pienempien ryhmäkokojen edistävän oppimista. Ja juttu jatkuu samalla tasolla, käykääpä itse lukemassa.

Käymääni keskusteluun linkitettiin toki luokkakokoihin liittyen myös vanhempi uutinen, Hesarista sekin: Suomalaiskoulujen suuret luokkakoot paljastuivat myytiksi (HS 9.9.14)

Suomalaisessa alakoulun luokassa on keskimäärin 19 oppilasta. Keskimäärin 19 oppilasta ja yksi opettaja. Nythän voidaan hyvin inttää, ettei mitään tarvetta luokkakokojen pienentämiselle ole, eikö niin? (Vertailukohdaksi meidän kaupungin ekaluokkien oppilasmääräjakauma parilta viime vuodelta 12-25, yksi opettaja, jakotunteja vähennetty, koulunkäyntiavustajia vähennetty, erityisopettajia vähennetty)

Ymmärrän toki, että joillakin hyvin hatarilla perusteluilla saadaan ehkä luokkakokojen kutistaminen (eli jakauman supistaminen lähemmäksi keskiarvoa) näyttämään vain opettajan edulta. Tunnustan kuitenkin, että seurattuani useamman ekaluokan toimintaa niin vanhempana, sijaisopena (epäpätevänä sellaisena, kun vielä luulin tahtovani opeksi), opettajan tyttärenä ja ystävänä sekä vanhempainyhdistyksen jäsenenä mielessäni on ihan tavallisen ekaluokkalaisen etu ja oikeus oppia kauan ennen sitä faktaa, mikä opettajan työn helpoimmaksi tekisi.

Mennään vähän syvemmälle siihen keskivertoluokkaan, jossa on ne yhdeksäntoista oppilasta. Lasketaan vähän.

Näistä yhdeksästätoista keskimäärin:
- 4-6% ADHD-diagnoosi (lähde: Lääkärilehti) eli n. 0,05*19=1
- 5% oppimishäiriö, lukihäiriö tms. (lähde: Terveyskirjasto) eli n. 0,05*19=1
- 7% kärsii jonkin asteisesta SLI:stä, tunnettiin ennen dysfasiana (lähde: Terveyskirjasto) eli n. 0,07*19=1
- 30% tulee kodista, jossa puhutaan äidinkielenä muuta kuin suomea, Helsingissä vaihteluväli 0-63% (lähde: Monikulttuurisuus ei mene tasan Helsingin kouluissa, HS 29.9.14) eli n. 0,3*19=6

Näin meille jäi tuosta keskiverto yhdeksäntoista oppilaan ekaluokasta kymmenen ns. keskivertolasta, joista osalle varmasti keksittäisiin vielä joku psyykkinen dg, fyysinen dg taikka ihan vain asennevamma. Osa näistä lapsista lukee jo sujuvasti kouluun tullessaan ja laskee myös, osa ei muista koskaan mistään kirjaimista tai numeroista kuullensakaan. Käytöstapoja ei tunneta, liima käytetään vieruskaverin kirjan sivuihin ja saksilla leikataan edessä istuvan letit poikki. Kengissä on nauhat, muttei niitä osata sitoa ja vessasta kuuluu vielä se iänikuinen: "Pyyhkimään!"

Mä nyt vaan, että saattaa olla, että se luokkakokojen pienentäminen saattaisi kuitenkin olla myös lasten etu... Niinku ehkä. Ja että niitä jakotunteja, avustajia ja erityisopeja ihan oikeasti tarvittais. Niinku oikeesti. En edes uskalla kertoa, millä tasolla ylöspäin eriyttäminen on kuvailemassani keskivertoryhmässä, jonka ainut vaihtoehto on edetä hitaimman vauhtia...

Ainekirjoitus 2015: Valkoinen Unelma

Tällä kertaa ainekirjoituksen aiheen pääsi valitsemaan Milla Mammalaiffii-blogista.

---

Voisin kertoa teille iltaretkestä talvisen kaupungin puistossa, yksi lapsi kantorinkassa ja muutama jalan tai pulkassa istuen, iltana jolloin kaikki muut olivat lumimyrskyn vuoksi jääneet kotiin.

Tai voisin kertoa siitä satiini-pitsi-mekosta, huntuineen kaikkineen ja riisisateesta, siitä päivästä ja kaikesta siitä, mikä jäi vain unelmaksi. Jätän kuitenkin mekon edelleen kellastumaan kaappiin, en avaa valokuva-albumia.

Minun valkoisella unelmallani on neljä jalkaa ja häntä.

Muistan kuin eilisen, miten toimme Jääkarhun kotiin. Meidän piti käydä vain katsomassa pentuja. Meidän piti vain tutustua rotuun. Meidän piti vain, ja silti sylissäni istui koko kotimatkan tärisevä ja pahoinvoiva valkoinen karvapallo.

Hovawarttimme ei ollut järin otettu tuliaisistamme. Ulkona oli jo pimeää, kun koirat esiteltiin toisilleen. Aika tovin sai käyttää vakuuttamalla Howavartille, ettei pieni ollut sille mikään uhka, eikä tosiaankaan paisti.

Erossa koirat laitettiin kahtia, Jääkarhu lähti mukaani. Se seisoo vankkumatta minun (tai lasten) ja potentiaalisen uhkan välissä. Se turvaa minuun yhtä varauksetta kohdassaan itselleen uutta ja arveluttavaa, niin kuin vaikkapa onkivavan vastaantulevalla vaeltajalla. Kukaan ei kurkista meidän vaunuihin, jos Jääkarhu on läsnä, eikä vieraat nosta lapsia syliin ennen kuin ovat koiran vakuuttaneet (tai minä olen vakuuttanut) hyvistä aikeistaan.

Jääkarhun perässä on menty paikkoihin, joihin en olisi ikinä muuten päässyt (niin kuin vaikka eksytty Repovedellä, kun se suunnisti nenällänsä ja me perässä...) ja sen turkkiin on itketty niin monet kerrat.

Vaikka olen kasvanut koirien keskellä, en edes tiennyt, että ihmisen ja koiran välille voi muodostua tällainen suhde, vankkumaton luottamus molemmin puolin. Tiedän Jääkarhuni rajat ja kunnioitan niitä, ja se on läsnä heti, kun sitä tarvitsen.

Television voi hyvällä omalla tunnolla sulkea, kun parempaa viihdettä meille järjestää Jääkarhu lumihangessa tai oman köytensä (tarvittaessa jopa häntänsä) kanssa.

Ison ja itsenäisen koiran kouluttaminen ei toki ollut helpoin homma, kun vielä miellyttämisen halukin uupuu. Pahempiakin luupäitä on kuitenkin tullut vastaan. Lopputulos palkitsee. Luotettavuudessa ei yksikään ihminen tätä päihitä, uskollisempaa ystävää ei löydy.

Meidät (tai ainakin minut) on vallannut paitsi lapinhulluus, polttava tarve päästä kauas pois, myös vauvakuume. Koiravauvakuume. Joku järki tässä kuitenkin on, mikä tahansa ei vain käy. Mutta toisen tällaisen, toisen tällaisen valkoisen unelman huolin koska vain.

Jälkilisäys:
Niinhän siinä kävi, että toinenkin näitä mielettömiä otuksia löysi meille. Kun on oman koirarotunsa löytänyt, ei siitä enää irti pääse.

Synttäreitä

Täystuho tosiaan täytti viisi viime kuun puolivälissä. Toinen täyttää yksitoista nyt alkukuusta. Tänäkin vuonna pistettiin poikien aikuissynttärit (kummit&mummit) yhteen ihan vain elämän helpottamiseksi.

Toisen koristelema

Tarjoiluistakin luistin jälleen kerran sieltä, mistä aita on matalin. Yli sentään, ei tullut ihan riman alitusta. Kummallekin pojalle täytin ja kuorrutin oman täytekakun (kaupan valmispohjiin, oujee), ja pojat sai koristella itse.

Täystuhon koristelema

Isoon kulhoon mies kaatoi keksejä ja karkkilaatikosta avasin kannen. Kaupan raakapakaste cocktail-piirakat valmistui uunissa helposti, vähän limpparia, sopivasti teetä ja monta pannullista kahvia. Helppoa. Ei suurta stressiä.

Toisen kakku ylhäältä

Jatkoa ajatellen tarvii kyllä miettiä tuota "aikuissynttärit" nimitystä... Jos paikalla on yksitoista lasta (0-14v, joista seitsemän alle kouluikäisiä) niin onko ne enää aikuissynttärit?

Täystuhon kakku ylhäältä

Lapsilla kuitenkin tuntui olevan ihan älyttömän hauskaa. Koululaiset sulkeutui Kirpun ja Toisen huoneeseen, suurin osa pienistä Täystuhon ja Viimeisen huoneeseen ja vain kaksi nuorimmaista pyöri aikuisten seurana.

Ja mustakin oli ihanaa nähdä ihmisiä, joita harvemmin näkee, kun jokainen elää omaa kiirettään. Ihan niin kuin minäkin. Viikon päästä sitten 11v kaveriversio, saas nähdä kuinka selviän hengissä tusinasta lapsia, omista ja vieraista.