sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Sen pituinen se.

Suunnilleen vuosi sitten tämä blogi meni ihan jumiin. Yht'äkkiä oikea elämä tuli ja tempaisi meidät mukaansa jollain käsittämättömällä syöksyvirtauksella, sellaisella voimalla, ettei siinä käynyt vastaan haraaminen. Mä huomaan yhä useammin kirjoittavani mieluummin päiväkirjaan kuin blogiin, aina enemmän itselleni, entistä enemmän omien ajatusten selkeyttämiseksi. Vaikka sitähän tää blogi joskus oli. Mun päiväkirja.

Meidän jutut jatkuu edelleen facebookissa. Eksyy niitä tännekin joskus, jos tuntuu, että sanottavaa on enemmän kuin fb-postaukseen järjellisesti sopii. Tosi harvoin enää.

Eletäänhän meillä jänniä aikoja, teini-ikää, viimeistä vauvavuotta. Työnhakua. Lähestyviä kuntavaaleja. Syksyä. Entistä useammin tekee mieli pitää ne pienet hetket itsellään. Lautapeli-ilta koululaisten kanssa, tv-sarja miehen kainalossa, hampaita huutavan vauvan öiset vaunulenkit. Villasukat, kumisaappaat ja vesilätäköt.

Kuusi vuotta sitten en uskonut, että mulle on enää tilaa missään. En uskonut kenenkään välittävän. Hautasin kaikki omat unelmani ja kiljuin maailmalle, että mä en ole yksinhuoltaja, meillä on yhteishuoltajuus. Kuluneina vuosina ovi on käynyt tiuhaan. Ensin siitä oli liikenne lähinnä ulos, toiset lähtivät itse, toiset tulivat heitetyiksi. Harva jäi. Vielä harvempaan luotin. Mulla oli kuulemma motivaatio-ongelma. Ehkä oli. Tai ehkä se ongelma oli siinä, että kun sulta viedään kaikki, ei sulle jää sitä motivaatiotakaan. Kun ei ole mistä motivoitua.

Sittemmin ovesta on ollut liikennettä toiseenkin suuntaan. Tyhjästä kolmiosta, väärästä sohvasta ja väärille seinille sijoitetuista rumista työpöydistä on päästy siihen, että on kodin näköinen koti rumine vanhoine kalusteineen (joilla jokaisella on oma tarinansa) kaupungissa, joka meidät on osakseen huolinut.

Mä istuin tänään yllätyskokouksessa ja mietin, että jos vaan olisinkin tiennyt kuusi vuotta sitten, mikä mua odottaa, en olisi pelännyt niin paljon. Koska tässä maailmassa on sittenkin mulle ihan oma paikka.

Kiitos teille tästä matkasta. Ehkä me tavataan vielä seuraavassa seikkailussa.

4 kommenttia :

  1. Haikeat ne on fiilikset itselläkin. Blogin fb kuitenkin vielä on aktiivikäytössä, että ehkä tavataan siellä :)

    VastaaPoista
  2. <3 On ollut kiva olla matkalla, vaikka blog(ger)in seuraaminen onkin viimeisen vuoden ajan hunningolla. Kaikkea hyvää jatkossakin! ^_^

    VastaaPoista
  3. Minäkin olen tykännyt seurata teidän elämää. Arkea yksin lasten kanssa, uusperhekuvioita ym ovat olleet yhdistävä juttu vaikka toisaalta ihan erilaista elämää olemme eläneet. Mutta kaikella on aina aikansa. Hyvää jatkoa teidän perheen elämään ja Facebookissa tavataan.

    VastaaPoista
  4. Aikansa kutakin, vaikka mielelläni olisin tätä blogia seurannut pidempäänkin😊

    VastaaPoista