Mulla on ikävä sua

Vaikkei tämä blogi enää päivity, on täällä silti kumman paljon liikennettä. Koska alunperin aloitin tämän blogin siksi, että saisin jonkun julkaisualustan teksteilleni, huomaan olevani tässä taas. En edelleenkään lupaa blogin uudelleen aktivoitumista. Meidän kuulumisia voi edelleen seurata Facebookista. Nyt kuitenkin päässä pyörii Facebook-päivitykseen sopimatonta tekstiä. Sopimaton on hyvä sana monimerkityksellisyytensä vuoksi.

------------

Mulla on ikävä sua

Auto oli jo tavaroista täyteen pakattu, takapenkillä enää tyhjää tilaa juuri kolmen lapsen istuttavaksi. "Hei, hei! Kirjoitellaan kirjeitä, onhan sulla mun osoite? Ja kyllä me tavataan vielä, ei kannata surra!" Vilkutin parhaalle kaverilleni takapenkiltä pelkääjän puolelta. Aikuiset supisivat jotain sen suuntaista, ettei lapset millään ymmärrä tämänkään tilanteen lopullisuutta. Ei niitä uusia tapaamisia enää tule. 

Vuosien mittaan muutamia kirjeitä, pari puhelua. Kävin lapsuuteni parhaan kaverin ylioppilasjuhlissa toteamassa, että muistan ympäristön vielä niin kuin kaikki se silloin kymmenen vuoden takainen olisi tapahtunut vasta eilen. Paras kaverini kävi meillä vastavierailulla muutaman vuoden myöhemmin ja sen jälkeen ei olla vaihdettu sanaakaan millään viestintävälineellä vaikka ollaan aikusia ja nykymaailma viestimiä täynnä. Mulla on ikävä sua. Ikävä sitä, kuinka välitunnilla syötiin mustikoita eikä muistettu mennä takaisin kouluun ja open piti meidät metsästä hakea.

Sinä kesänä vietimme pikkusiskojeni kaksi viikkoa mummolassa suuressa paritalonpuolikkaassa keskellä Helsinkiä. Juostiin ympäri lähialuetta ja kiipeiltiin koivuihin. Vain muutaman vuoden vanhempi setäni antoi meidän pelata tietokoneellaan. Naapurin tyttö kävi hakemassa mummon koiraa lenkille ja soitti olohuoneessa pianolla kissanpolkkaa. Kahden viikon jälkeen meidän oli aika lähteä uuteen kotiimme, tuo tyttö jäi sinne, alueelle, jonne lapset eivät kai kuuluisi ensinkään. Vaihdettiin osoitteita, luvattiin kirjoitella ja huudeltiin, että tavataan taas. Sanottiin näkemiin eikä hyvästi.

Vuosien kuluessa kirjoiteltiin paljon ja pitkiä kirjeitä. Tavattiinkin muutaman kerran. Kirjeiden kirjoittelu loppui, kun kirjeenvaihto oli kuulemma liian kallis harrastus. Aikuiselle. Postimerkit maksoivat liikaa. Nykyään vaihdetaan somessa satunnaisesti muutama sana. Mutta silti. Mulla on ikävä sua. Ikävä sitä, kuinka poikkeuksellisista olosuhteista voi nousta jotain vuosienkin jälkeen kantavaa. Ikävä sitä, kuinka avasit mun silmät ja toit mut pois suojatusta kuplasta, opetit puhumaan ihmisten kieltä pohjoispohjanmaan murteen sijaan.

Rippikoulussa istuin tunturin rinteellä pojan kainalossa kuuntelemassa iltahartautta. Alhaalla näkyvien kuusien latvoissa leikki aurinko, jolla ei ollut aikomustakaan laskea ja maisema oli kuin sadussa. Rippikoulun jälkeen seurusteltiin kymmenen kuukautta ja opittiin toisistamme aika tavalla. Eihän siitä toki mitään elinikäistä suhdetta tullut, mutta monta hetkeä muistan vieläkin kuin eilisen. Talon pohjapiirrustuksen. Huoneen sisustuksen. Puhelinlaskut. Ankka-pehmolelun ja nallen muotoisen saippuan.

Soitit kerran juuri ennen naimisiin menoani. Et tainnut uskoa, kun kerroin olevani raskaana. Mulla on ikävä sua ja kaikkea sitä. Ja olen kiitollinen siitä, että opetit mut tuntemaan tämän kaupungin kuin omat taskuni. Olen yrittänyt etsiä sua, mutten enää löydä. Toivottavasti sun elämä järjestyi hyvin.

Viimeinen halaus, jonka jokainen murtosekunti on mieleen syöpynyt ja lopullisuuden tunne, joka siitä jäi. Vuoristorata. 

Ja silti mulla on ikävä sua, vaikken todellakaan haluaisi elää hetkeäkään siitä uudelleen ja vaikka toivon, ettei niitä hetkiä olisi koskaan kohdalle osunut. On asioita, jotka silti jättävät ikävän ja hetkiä, joita kenenkään muun kanssa ei ole mahdollista saada.

Tuntikausien puheluita ja tapaamisia salassa. Potkimista elämässä eteenpäin puolin ja toisin. Varmuus siitä, että elämässä edes joku sellainen ihminen on, joka pysyy. Ei koskaan hyvästejä, ei koskaan näkemiin. Silti saatetaan kadota toistemme elämistä kuukausiksi jopa vuosiksi välillä puhellen vain työstä, uudesta projektista kovin asiallisesti asiasta. Kuin kumpikin pelkäisi ihmistä asian takana.

Mulla on ikävä sua. Sitä ihmistä, jonka tiedän särkyneen ja joka juuri siksi on toista tällaista särkynyttä taluttanut läpi pimeän. Ihmistä, joka hyppää kuoppaan seuraksi ja kertoo, kuinka sieltä pääsee pois.

Kovin tapahtumarikas arki, joka meitä lennättää eri puolille kaupunkia, kokouksesta toiseen, terapiasta seuraavaan, vanhempainillasta kauppaan ja harrastuskuvioihin. Arki, jossa keskustelut pyörivät kauppalistan, tiskin, pyykin, ruuan ja siivouksen ympärillä. Ohimennessä läpsystä vaihto.

Mullakin on ikävä sua. En minä arjen kanssa naimisiin mennyt. Muistan ensimmäisen halauksen, pistelyn iholla ja itkun, jolle ei loppua meinannut tulla millään siksi, että joku välitti niin, että tuli lähelle ja halasi vaatimatta edes sanoja hetkellä, jolloin koko elämä oli hajonnut kliseisesti tuhansiksi sirpaleiksi. Mulla todella on ikävä sua eikä yhtään ratkaisua arjen yli kurottamiseksi.

Me pelattiin se yksi kesä sählyä joka ikinen ilta. Minä mikroshortseissa ja solmuun sidotussa jätti T-paidassa, sinä korvat auki kaikelle sille, mitä sanottiin. Istuit katsomassa yömyöhään meidän kanssa telkkarista mitä ikinä tahdottiinkin katsoa, Sinkkuelämää, Tähtiporttia, saippuasarjaa toisensa jälkeen. 

Viime syksynä havahduin siihen, että lähdit Ikeaan mukaan ja ymmärsin paljon enemmän kuin mitä koskaan on sanottu. Olen enemmän kuin kiitollinen kaikesta siitä, mitä puolestani on tehty, vaikkei koskaan legotaloa yhdessä rakennettukaan. Mullakin on ikävä sua.

Nukkumaanmenoaika ja levottomat lapset. On ainakin satamiljoonaa asiaa, jotka jokaisen tarvitsee saada kertoa. Yksi pyytää peittelemään, toinen halaa tiukasti, kolmas murisee jotain epämääräistä, neljäs kertaa vielä päivää päättymättömällä selityksellään, viides halaa vielä, eikä millään malttaisi mennä, kuudes nukahtaa Lapin äidin kehtolauluun, kuten itse nukahdin yli kolmekymmentä vuotta sitten. Seitsemäs on pitkään hiirenhiljaa ja kuiskaa sitten tuskin kuuluvasti: "Äiti, mulla oli ikävä sua."

Mullakin teitä. Ihan jokaista.

Tämä ei ole blogipäivitys

Eihän mun tänne pitänyt kirjoittaa, eihän? Eikä tää varmasti ole kirjoittamista, eihän? Jollekin halusin vaan kertoa, että vuosi sitten satoi lunta ja vuosi sitten sytytin kynttilän, päästin rakkaimman ystävän savuna taivaalle. Tänään sataa lunta ja sytytin sille rakkaalle kynttilän merkiksi, että muistan ja olen edelleen kiitollinen saadusta ajasta. Ei kai sellainen suru koskaan unohdu, on vaan ollut hurja vuosi eikä lainkaan aikaa surra.

Ei tästä tule tapaa, ei ole luvassa suurta come backiä. Halusin vaan jollekin kertoa, kuinka mä tänä vuonna löysin joululaulun, joka jotenkin just tänä vuonna niin osui ja upposi.

Täällä kaikkiin päiviin tuo ilo taivaallinen.
Lempeyttä, rakkautta silmiin ihmisten.
Sanat, jotka kuulin, ne unohdu ei koskaan,
vaikka mitä tulkoon, niistä aina voimaa saan.

Facebookissa jatkuu. Nähdään siellä.

Sen pituinen se.

Suunnilleen vuosi sitten tämä blogi meni ihan jumiin. Yht'äkkiä oikea elämä tuli ja tempaisi meidät mukaansa jollain käsittämättömällä syöksyvirtauksella, sellaisella voimalla, ettei siinä käynyt vastaan haraaminen. Mä huomaan yhä useammin kirjoittavani mieluummin päiväkirjaan kuin blogiin, aina enemmän itselleni, entistä enemmän omien ajatusten selkeyttämiseksi. Vaikka sitähän tää blogi joskus oli. Mun päiväkirja.

Meidän jutut jatkuu edelleen facebookissa. Eksyy niitä tännekin joskus, jos tuntuu, että sanottavaa on enemmän kuin fb-postaukseen järjellisesti sopii. Tosi harvoin enää.

Eletäänhän meillä jänniä aikoja, teini-ikää, viimeistä vauvavuotta. Työnhakua. Lähestyviä kuntavaaleja. Syksyä. Entistä useammin tekee mieli pitää ne pienet hetket itsellään. Lautapeli-ilta koululaisten kanssa, tv-sarja miehen kainalossa, hampaita huutavan vauvan öiset vaunulenkit. Villasukat, kumisaappaat ja vesilätäköt.

Kuusi vuotta sitten en uskonut, että mulle on enää tilaa missään. En uskonut kenenkään välittävän. Hautasin kaikki omat unelmani ja kiljuin maailmalle, että mä en ole yksinhuoltaja, meillä on yhteishuoltajuus. Kuluneina vuosina ovi on käynyt tiuhaan. Ensin siitä oli liikenne lähinnä ulos, toiset lähtivät itse, toiset tulivat heitetyiksi. Harva jäi. Vielä harvempaan luotin. Mulla oli kuulemma motivaatio-ongelma. Ehkä oli. Tai ehkä se ongelma oli siinä, että kun sulta viedään kaikki, ei sulle jää sitä motivaatiotakaan. Kun ei ole mistä motivoitua.

Sittemmin ovesta on ollut liikennettä toiseenkin suuntaan. Tyhjästä kolmiosta, väärästä sohvasta ja väärille seinille sijoitetuista rumista työpöydistä on päästy siihen, että on kodin näköinen koti rumine vanhoine kalusteineen (joilla jokaisella on oma tarinansa) kaupungissa, joka meidät on osakseen huolinut.

Mä istuin tänään yllätyskokouksessa ja mietin, että jos vaan olisinkin tiennyt kuusi vuotta sitten, mikä mua odottaa, en olisi pelännyt niin paljon. Koska tässä maailmassa on sittenkin mulle ihan oma paikka.

Kiitos teille tästä matkasta. Ehkä me tavataan vielä seuraavassa seikkailussa.

Mikä mättää julkisessa neuvolapalvelussa?

Yhä useampi ostaa kätilön apua, uutisoi Taloussanomat tänään 22.9.16. Yksityisten neuvolapalveluiden käyttö on yleistynyt valtavasti, eikä käyttäjät löydy suinkaan vain ylimmistä tuloluokista, vaan jopa sieltä ihan tavallisesta keskiluokasta. Jopa minä yllätin itseni viidettä odottaessa pohtimasta, josko ostaisin neuvolapalvelut rehellisesti rahalla sen sijaan, että käyttäisin julkisin varoin ylläpidettyä asiakkaalleen ns. ilmaista neuvolaa. Päädyin silloin kuitenkin julkiselle puolen pitkälti siksi, että yksityisen maksut yksinkertaisesti olivat meidän taloudelle liian suuret (ja kyllä kaduin ratkaisuani pitkään ja hartaasti, tonni äidin mielenterveydestä ei ole yhtään liian iso raha).

Näiden suunnilleen viidentoistavuoden aikana olen saanut ihmetellä äitiyshuollon kehitystä. Yhtäältä ns. pakollisia sikilöseulontoja on tullut monta lisää (pakollistahan toki mikään ei ole, mutta auta armias, jos jätät menemättä johonkin näistä. Sille syyllistämiselle ei ole loppua.) Vile kahden ensimmäisen aikaan HUS-alueella raskauden seurantaan kuului kaksi ultraa, joista molemmista piti maksaa poliklinikkamaksu. Nykyisen Kouvolan perämetsissä ei vuonna 2005 tarjottu mahdollisuutta kuin keskiraskauden ultraan (siitä luonnollisesti veloitettiin poliklinikkamaksu). Nykyisin sekä niskapoimu-ultra että tuo keskiraskauden ultra ovat tarjolla kaikkialla eikä niistä peritä maksua. Lisäksi on tullut veriseulat alkuraskauteen.

Toisaalta taas äitiys- ja lastenneuvolat on yhdistetty niin, että neuvolan työntekijät ovat lähes kaikki koulutukseltaan terveydenhoitajia. Kätilöt ovat kadonneet neuvoloista tyystin. Neuvolan vastuulle on kaadettu valtavasti lisää asioita (mm. pienten lasten mediakasvatuksen ohjeistus ja seuranta), mutta käyntejä on harvennettu ja lyhennetty. Puhelinaika on lähinnä hyvä vitsi.

Julkisen neuvolan aukioloaikoja on ainakin täällä meillä kavennettu, vielä muutama vuosi sitten aamun ensimmäinen aika oli 7.30. Nykyisin se on 8.30. Paitsi, jos käsittämättömällä tuurilla saa ajan neuvoteltua jo kahdeksaksi. Neuvolan ohjeistuksissa kotikäyntien määrää on lisätty. Käytännössä neuvoloissa ei kotikäyntejä tehdä esimerkiksi kesäaikana ollenkaan (koska ei ole resursseja) ja muulloinkin ollaan kiitollisia, jos asiakas kuitenkin tulee neuvolaan.

Työntekijöiden vaihtuvuus julkisella puolella on mieletöntä (ottaen huomioon, että äitiys- ja lastenneuvolan yhdistämisen tarkoituksena oli hoitosuhteen jatkuvuus). Ja jos vaihtuvuutta ei työntekijöihin muuten saada, piirrellään kunnan sisällä neuvolapiirit uusiksi kerran vuodessa, että varmasti saataisiin koko pakka sekaisin. Meillä näihin viiteentoista vuoteen on mahtunut kymmeniä terveydenhoitajia ja kätilöitä pelkästään neuvolassa.

Oma lukunsa on vielä julkisen puolen kadoksissa oleva työntekijöiden perehdytys ja ammattitaito noin yleensä ottaenkin. Ei ole itsestään selvää, että vastaanottava terveydenhoitaja osaisi edes käyttää pituusmittaa. Sitäkin useammin on tilannetaju hukassa ja sosiaaliset taidot kiven alla. On ihan vihoviimeistä, kun terveydenhoitajan ainut käsitys lapsista on oppikirjan esimerkkikappale.

Lähinnä on ihme, että julkiselle puolen enää ylipäätään riittää asiakkaita.

Hetken rauha

Mun olkalaukussa on kiinni pinssi tekstillä "Kamalat Äidit". Sain sen rippikoulun vanhempainillasta mukaani, ja sillä mainostetaan seurakunnassamme loppusyksystä starttaavaa murrosikäisten nuorten äitien vertaisryhmää.

Meillä on ollut (taas) aika hirviöviikko ja huumorintajuni vetelee ihan viimeisiään. Puolitoista vuotta sitten alkanut jäätävä väsymys (joka alkuvuodesta tarkoitti, että nukuin 20 h vuorokaudesta) on täällä taas. Seiska tekee hampaitansa, Rääpäle herättelee edelleen ja Viimeinen tunkee useampana yönä viikossa meidän sänkyyn. Se sentään tuo jo tullessaan oman tyynynsä ja peittonsa...

Koulut on lähteneet täydellä tehollansa, eskari samoin. Oikomishoitoja, fysio-, puhe- ja toimintaterapioita sovitellaan kalenteriin. Vanhempainiltoja ja -vartteja, harrastuksia, neuvoloita, tavan hammastarkastuksia ja mitä noita on. Ja aina osuu väliin joku kalenterisäätäjä, jonka puolesta sanasta pitäisi ajatukset arvata.

Seiska ei istu, mutta se seisoo tukea vasten. Ja kävelee tukea vasten. Meillä on niittäin iso kassillinen kumisaappaita, ja se on aivan loistava tuki niin ylösnousuun kuin kävelemiseen.

Mä tulin perjantai-iltana auringonlaskun aikaan omasta tanssistani kotiin ja kerrankin vilkaisin ympärilleni sen sijaan, että olisin vain kiirehtinyt eteenpäin. Meinasin jämähtää just niille sijoilleni. Vikat auringon säteet puidenlatvojen punaisista lehdistä, kerrostalojen seinistä ja ennen kaikkea taivaanrannasta, jota vasten piirtyivät pysähtyneet nostokurjet... Katsoin sitä pysähtynyttä hetkeä ja sellainen hetken rauha kävi kuitenkin kylässä. Just näinhän näiden asioiden kuuluu olla.

Juu ei. Ei selväjärkistä ajatusta tänäänkään. Sori.