Säännöllisesti esiin nousee uutisotsikoista ja netin keskusteluista lapsiperheiden köyhyys, yhteiskunnan luokkajako, hyvä- ja huono-osaisuus, työttömyys, velkaantuminen, rahattomuus ja syrjäytyminen. Yksi "uutinen" esittelee hyväosaisen perheen toimintatapoja lastenkasvatuksen osalta verraten niitä huono-osaisiin perheisiin. Toinen kertoo materian puutteen johtavan väistämättä kiusaamiseen. Kolmas taas vakuuttaa rahan puutteen tarkoittavan aina ja ehdottomasti syrjäytymistä.
Tiedän lasten ja nuorten tekevän keskenään vertailuja mm. harrastuksista ja käytössään olevasta elektroniikasta. Toisilla on hienompaa ja kalliimpaa kuin toisilla. Tiedän vertailuja tehtävän muustakin kuin materiasta. Vertaillaan kotiintuloaikoja, kotitöiden määrää, kouluarvosanoja, sitä kuinka helposti luvan saa vaikkapa kaupungilla notkumiseen vapaa-ajalla.
Mun on pakko myöntää, etten pidä nyky-yhteiskunnasta lainkaan. En pidä siitä, että hyväosaisuutta määritellään puhtaasti euromerkillä. Tiedän, että tenavani häviävät monessa materiavertailussa kavereilleen, ja samaan aikaan tiedän, ettei syy häviämiseen ole suinkaan euromerkissä, vaan siitä, että on olemassa tarpeita ja "tarpeita".
Kun puhutaan lasten ja nuorten hyväosaisuudesta, on vähintään kyseenalaista käyttää ainoana määreenä euromerkkiä. Ainakaan minä en osaa pitää hyväosaisena sellaista perhettä, jolla on viimeisintä huutoa olevat pelit ja vehkeet, kalleimmat lomamatkat, kuumimpien trendien mukaan sisustettu koti ja jossa vielä tenavan jokainen toive toteutetaan heti, kun se ääneen esitetään. Jostain syystä media antaa kuitenkin ymmärtää, että juuri sillä se hyväosaisuus määritellään, viimeisellä iPhonen mallilla ekaluokkalaisen kädessä.
Kuinka monta kertaa se onkaan todettu, että onnea ei voi ostaa rahalla. Subjektiivisen köyhyysrajan alapuolelle jääminen, lapsiperheköyhyys, ei ole sama kuin huono-osaisuus. Elämäntaidottomuus ja kaiken määritteleminen puhtailla euroilla on huono-osaisuutta pahimmillaan. Hyväosainen pelaa huonotkin korttinsa paremmin kuin huono-osainen hyvät. Hyväosaisen lapset pärjäävät myös siellä köyhyysrajan alla voittaen monta vertailua kavereidensa keskuudessa. Ne vain ovat niitä vertailuja, joissa näkyy lapsiin tehty todellinen sijoitus, aika, eikä euromerkit.
Viisitoista vuotta sitten ne olivat ne tärkeimmät vertailut. Kenen kotiin oli lupa mennä porukalla, kenen vanhemmat oikeasti välitti. Kenen perheestä välittäminen näkyi, missä oli hyvä olla. Silloin sitä ei määritelty markoilla, eikä sitä nykyään määritellä euroilla. Ja tässä on se todellinen hyväosaisuus, kenellä on kotonaan hyvä olla.
juurikin näin. :)
VastaaPoistaVeit sanat suustani! :)
VastaaPoistaHyvä postaus. :)
VastaaPoistaHyvin kirjoitettu ja tärkeästä aiheesta. Mietin tuossa just, että miksi niille eskari-ikäisille lapsille ostetaan kaikki viimeistä huutoa ja ylipäätään lasten toiveet täytetään hetimmiten, lainkaan kyseenalaistamatta niitä. Onko se ehkä jotain näyttämisen halua vai mitä se on. Ainakaan ne, jotka silmää räpäyttämättä tekee kaiken niin kuin mukula toivoo, ei paljon sitä omaa kullanmuruaan ajattele. Rakastavat materialla, ehkä, mutta aikamoisen yllätyksen lapsukainen jossain vaiheessa elämäänsä joutuu kokemaan kun huomaakin, että kaikkea ei saa rahalla. Mä ainakin haluan, että meidän lapsista tulee onnellisia ja tasapainoisia aikuisia, jotka pystyisivät myös sietämään matkan varrelle sattuvat pettymykset.
VastaaPoistaTuo jokaisen toiveen heti toteuttaminen on kyllä aina ihmetystä aiheuttava asia. Meillä tuo Täystuho on nyt pitkään, pitkään toivonut omaa puhelinta, ja suunnilleen yhtä pitkään on muistutettu, että sen saa, kun menee kouluun (eli kesällä ennen koulun alkua).
PoistaPyrin kyllä toteuttamaan lasten toiveitakin, kohtuudella, mutta mikään ei täällä tapahdu heti, vaan yleensä joutuvat odottamaan saadakseen haluamansa. Hyvänä esimerkkinä esim. älypuhelin, jonka Esikoinen lopulta sai yläkouluun siirtyessään (ja nyt on menossa jo toinen, kun ensimmäinen hajosi, voi yllätys) tai reiät korviin, joita joutui ensimmäisestä maininnasta odottamaan pari kuukautta... joskus sen odotuttamisen syynä on sekin, että on aikaa varmistaa kersan todella tahtovan just tätä ja ihan itse, eikä siksi, että kaikki muutkin. Ja samalla nuo ovat oppineet arvostamaan saamaansa.
Monesti tietysti kysymys on rahastakin, eipä esikoisenkaan puhelin ole kovin kummoinen, on niitä ihan halvimpia. Mutteipä nuo laitteen käsittelytaidotkaan vakuuta niin, että tekisi mieli tehdä useamman sadan euron sijoitusta "leluun".
On noille muksuille tietysti realiteetitkin kerrottu. Se, että raha riittää kaikkeen siihen, mitä oikeasti tarvitaan, muttei kaikkeen tahtomiseen.
Minä luulen, että periksiantaminen liittyy nimenomaan siihen rahaan. Monia sattuu sieluun niin kovasti se, kun lapselta joutuu kieltämään jotain rahan takia, että kaikki ylimääräinen raha (ja valitettavan usein myös ei-ylimääräinen) käytetään sitten lapsen hemmotteluun kun se vaan on mahdollista. Samaten helposti annetaan periksi ei-materiaalisissa asioissa, ehkä juuri siksi, kun tekee niin pahaa kieltää muissa asiossa.
PoistaJossain naistenlehdessä joskus haastateltiin Sirpa Selännettä ja toimittaja oli sitten nostanut isolla näkyviin Sirpan lausahduksen "rikkaana lastenkasvattaminen on hankalaa". Moni pienituloinen veti tuosta herneen nenään. Minä taas ymmärsin lausahdusta hyvin: itse ainakin hyvin surutta evään lasten toiveita perustelemalla sillä, että ne ovat kalliita, vaikka meillä oikeasti olisi rahaa niihin. En vaan tahdo kotiin ihan jokaista muovihärpäkettä tai elektroniikkalaitetta, joita lapset keksivät toivoa. Siksi minä en tunne syyllisyyttä tai alemmuudentunnetta: päätös jonkun tuotteen hankkimisesta on täysin minun eikä taloustilanteen sanelema juttu, mutta toisin kuin Sirpan minun ei tarvitse käydä kasvatuksellista keskustelua siitä miksi jotain juttua ei hankita. Eivät meidän lapsemme tiedä kuinka varakkaita olemme, sillä emme me nyt kuitenkaan rikkaita ole. Ihan mukavasti toimeentulevia vaan.
Mun on vaikea nähdä omien toimintatapojen muuttuvan, vaikka olisi taloudellisesti löysempääkin (ja on ollut aikoja, että on ollutkin, ei ole tarvinnut miettiä hintoja yhtään).
PoistaIsompien lapsien kanssa kulutuskeskusteluja voi käydä myös arvonäkökulmista (ja käydäänkin), eikä meillä pienemmiltä ole koskaan tähänkään mennessä toiveita evätty kalliilla hinnalla perustelemalla, rahan riittävyys keskustelujakin kun on käyty vasta koululaisten kanssa.
Toki kieltäminen on hankalampaa, jos hyvää syytä toiveiden täyttämiselle ei ole. Raha ei kuitenkaan ole ainut syy :)
Ehkä se on juuri tuo hemmotteleminen, mitä mun on vaikea ymmärtää. On ihan ok muistaa lasta (kuten vaikka puolisoa tai ystävääkin) joskus jollain pyytämättä tulevalla ilahduttavalla extralla, muttei sen tarvitse tavaraa olla. Eikä puolisoa tai ystävääkään hemmotella koko aikaa, vaan välissä on arkea kaikkine takkuineen.
Mun on tietysti helppo sanoa, kun en koskaan ole materiaa sellaisenaan pitänyt oikeastaan missään arvossa.
Puhut totta ja täyttä asiaa :) Loppujen lopuksi,joskus tuntuu,ett hyväosaisilta kuitenki puuttuu jotakin...Sitä materiaalista rikkautta kyllä riittää,loputtomiin,mutta...henkinen pahoinvointi voi olla jotain toista luokkaa. Puuttuu se empatia-kyky ym..Elämän kriisejä voi olla vaikea kohdata jne..
VastaaPoistaVeit sanat minunkin suustani. Minä koen, että me olemme "hyväosaisia", vaikka meillä ei rahaa olekaan. Minusta se, että pystymme asumaan omakotitalossa, pitämään kahta (ei tosin tuliterää, päinvastoin) autoa, kahta koiraa ja ruokkimaan koko porukan, tekee meistä hyvin onnekkaita. :)
VastaaPoistaIhana kommentti, vielä kun kaikki osaisivat arvostaa sitä, mitä heillä on. Sellainen niukkuusajattelu, jossa keskitytään vain siihen, mitä puuttuu ja mihin ei ole varaa, on aika ankeaa.
PoistaToisaalta pakko sanoa, että vaikka en tiedä, mikä on tarkka hyvä- ja huono-osaisuuden määritelmä Suomessa, itse ymmärrän ja oletan niin, että ihmiset, joilla on kohtuullisen kokoinen (ei välttämättä iso) asunto ja varaa autoon ja perusvaatetukseen ja ruokaan, ovat lähtkökohtaisesti hyväosaisia. (Eivät siis mitenkään välttämättä rikkaita. Mutta hyväosaisia. Siis rahallisesti.)
Itse olen kasvanut perheessä, jossa asunto oli liian pieni, (toki siis vain nykyaikaan verrattuna, joskus ennenhän sitä on asuttu ties kuinka tiiviisti), autoa ei ollut varaa ylläpitää, vaikka ei asuttu lähellä keskustaa ja kouluja, loppukuusta ruuan kanssa oli tiukkaa ja ateriat oli vähän mitä oli. (Kouluruokailut on hyvä juttu.) Oli ahdistavaa, kun ainoat farkut meni rikki, koska tiesi, että uusiin ei oikeasti ollut varaa.
Suomessa tuntuu olevan aika yleistä sanoa, että "meillä ei ole rahaa", kun tarkoitetaan, että kaikki raha mitä on, menee peruselämän ylläpitoon. Mutta jos on varaaa peruselämään, silloin on rahaa. Ja jos on varaa autoihin, minkälaisiin hyvänvä, ja omistusasuntoon, (olettaen että lainaa maksaa enemmän kuin maksaisi vuokraa), tai isohkoon asuntoon, silloin on jopa ihan hyvästi sitä rahaa. Samoin myös lemmikit ovat ylimääräisiä, kuten myös kaikki harrastukset. Jos kaikki raha menee näihin asioihin, voi toki sanoa, että ei jää enää niiden jälkeen ylimääräistä, mutta väite että ei ole rahaa, ei oikeasti pidä paikkansa. Suomessa vain tuo on niin yleinen tilanne ja varsinainen köyhyys vähän piilossa, että yleisesti helposti kuvitellaan, että se on sitä vähällä rahalla elämistä.
Eli luonnollisesti olen sitä mieltä, että missään mielessä ihmisillä, joilla nuo tarpeet täyttyvät (vaikka vähän tiukastikin), ei ole syytä kutsua itseään huono-osaisiksi.
Mutta olen itse asiassa samaa mieltä, että tuo on ylipäänsä huono termi, kuten tässä blogipostauksessa pohditaan. En koe, että olen ollut huono-osainen, mutta köyhä kylläkin. Eli sillä eurolla kun mitataan, köyhä tai rikas voi olla, tai jotain siltä väliltä, mutta huono-osaisuus koostuu kyllä pitkälti ihan muista asioista, kuten vaikka turvattomasta ympäristöstä.
Ehkä tämän termin käyttö sitten liittyy jotenkin siihen, että on pitänyt keksiä kiertoilmaus sanalle köyhä, koska joku on keksinyt pitää sitä loukkavana. Mutta minusta huono-osainen on paljon loukkaavampi sana, koska toisin kuin köyhyys, joka kuvaa tasan yhtä asiaa (rahan puutetta), huono-osaisuus kuulostaa aika kokonaisvaltaiselta.
Loppujen lopuksi se ei ole ne suuret tulot, vaan pienet menot. Jopa Suomen toimeentulotuella tavallinen perhe (pari aikuista, pari lasta, lemmikit, auto taikka kaksi) elää ihan mukavasti, vaikkakin senttejä laskien. Kunhan takana ei ole huonolla tuurilla tai omalla typeryydellä tehtyjä tolkuttomia velkoja. On nähty ja koettu sekin. Mäkin muistan ajan jolloin oli kaksi paria sukkia... ja rahan puutteesta huolimatta on omilla tenavillani perustarpeet täytettynä, vaikkakaan ei ns. merkkitavaralla.
PoistaSosiaaliturva on Suomessa kuitenkin noussut 90-luvun tasosta niin, että sillä elää ilman, että tarvitsee tuntea itseään köyhäksi. Jos vain on tahtoa, osaamista ja vähän mielikuvitusta. Ehkäpä huono-osaisuus sitten on sitä, kun nuo tarvitut ominaisuudet yhdistettynä pitkäjänteisyyteen puuttuvat.
Hyvä puheenvuoro. Asioiden arvo on eri kuin eurot.
VastaaPoista