Pää pöytälaatikkoon

Ihan tavallinen katastrofikaaos aamu meillä, sellainen päivä taas, jolloin mikään ei mene suunnitellusti. Mut hei, ei se mitään. Tehdään suunnitelma D ja toivotaan, että hommat etenee edes suunnitelman H mukaan...

Sattumalta silmiini osui kiinteistövälittäjän ilmoitus siitä, kuinka talo, jossa asuin kymmenvuotiaana vuoden verran, on nyt myynnissä. Tungin pääni pöytälaatikkoon ja tämä tarttui mukaan:

Sinä aamuna Susan herätyskello soi puoli seitsemältä niin kuin jokaisena päivänä, jolloin koulu alkoi kahdeksalta. Sängyn vierestä tuolilta hän kiskoi päällensä edellispäiväiset farkut ja villapaidan. Aamupalaksi kaksi paahtoleivän palaa, lasiin kaakaota ja nopeasti olohuoneeseen katsomaan Huomenta Suomen aamupiirrettyjä, joiden piti alkaa viittä vaille seitsemän.

Susa laittoi television päälle ja kurkisti ulos odottaessaan piirrettyjä. Satoi räntää. Televisiossa pyörivät uutiset, ruudussa vilkkui teksti ”Ylimääräinen uutislähetys”. Susa vilkaisi kelloa. Se oli jo vartin yli. Piirrettyjen olisi pitänyt tulla jo. ”Mitä niin ihmeellistä on uponneessa laivassa, että mun piirretyt piti siksi peruuttaa?” Susa ihmetteli. No, enää ei voinut odottaa, reppu piti vielä tarkastaa ennen kouluun lähtöä.

”Oletteko kuulleet uutiset?” Opettaja kysyi heti ensimmäisen tunnin aluksi. Osa oppilaista pudisteli päätään, osa nyökytteli. ”Mennään katsomaan yhdeksältä tulevat uutiset. Vitoskutoset tulevat myös.”

Hieman ennen yhdeksää oppilaat kerääntyivät yläkerran aulaan, Susa muiden mukana. Johtava opettaja astui television eteen. ”Katsomme nyt poikkeuksellisesti uutiset ja toivon, että niistä keskustellaan vasta opettajan johdolla omissa luokissa.” Sitten hän napsautti television päälle. Uutisselostaja kertoi Estonian uponneen toistaiseksi tuntemattomasta syystä. ”Eloonjääneitä etsitään merestä edelleen.” Ruudulla näkyi kuvaa helikoptereista ja kalastusaluksista. ”Ai siksi mun piirretyt jäi näkemättä”, Susa mutisi hiljaa.

---

Tuuli huutaa; ei sanoja, ei mitään, mistä saisi selvää. Vain huutaa. Yht'äkkiä huuto loppuu. On kuolemanhiljaista. Susa havahtuu hiljaisuuteen. Hän on vasta kymmenen. Hän nousee salin nojatuolista ja nakkaa tuolille keskeneräisen Viisikon, kävelee eteisen ovelle, avaa sen ja kurkistaa varovasti eteiseen. Eteinen on kylmä ja hämärä, mutta tyhjä. Vintille vievissä portaissakaan ei näy ketään. Susa jatkaa matkaansa eteisestä katetulle kuistille, johon tulvii valoa ikkunoista. Auringon valaisema ja lämmittämä kuisti muodostaa rankan vastakohdan eteiselle, josta Susa tulee, ja Susalta meneekin hetki tottua valoon eteisen hämäryyden jälkeen. Lopulta Susa työntää auki raskaan umpipuisen ulko-oven. Hätäännys alkaa iskeä; mistä se huuto tuli? Miksi se loppui?

Susa luo nopean silmäyksen pihapiiriin; omenapuissa on jo raakileita, mutta puiden luona ei näy ketään. Aitan edustakin on tyhjillään. Susa kuuntelee hiljaisuutta, jokin on varmasti vialla. Äkkiä alkava koirien haukku havahduttaa tytön. ”Talli!” Susa juoksee tallia kohti. Puolessa välissä pihaa hän jo näkee Tuulin makaavan tallin ovenpieltä vasten. ”Äiti!” Tuulin kasvot ovat harmaan kalpeat, huulet sinertävät. ”Äiti! Nouse ylös!” ”Hae isä...pian.” Vain vaivoin Susa saa selvää Tuulin hiljaisesta kuiskauksesta.

Susa juoksee nopeammin kuin koskaan, tuuli vain viheltää korvissa. Hän tempaisee ulko-oven auki ja huutaa Mikkoa jo kuistilta. Mikko ei vastaa. Susa harppoo portaat ylös vintille ja löytää Mikon keskittyneenä keittiönkomeroiden piirustuksiin. Mikko nostaa katseensa, näkee Susan silmät, tiputtaa paperinsa ja kaataa tuolin noustessaan ylös. ”Missä?” Ennen kuin Susa ehtii vastata, Mikko on jo tönäissyt hänet sivuun ja rynnännyt portaisiin. Susa jää tuijottamaan ikkunasta Mikon juoksua tallille. Päässä soi rytmissä ”Entä Jos Entä Jos” Kyynel karkaa väkisin, Susa ryömii pöydän alle ja käpertyy sinne, turvaan, yksin.

---

Susa istui salissa pikkusiskojensa kanssa. Nojatuoli oli kovin ahdas kolmen istuttavaksi, mutta silti tyttöjen oli pakko tunkea itsensä siihen. Ikkunasta näkyi pensasaita täydessä kukassaan. Tuuli ja Mikko olivat järjestelemässä tulevaa muuttoa pääkaupunkiseudulle ja tytöt olivat kolmisin kotona.

Äsken niin pilvettömänä loistanut taivas alkoi peittyä mustista pilvistä. Susa nousi tuolista ja asteli salin poikki kirjahyllyn luo. Hän tutki kirjojen selkämyksiä ja juoksutti samalla etusormeaan kirjalta toiselle. Lopulta sormi pysähtyi Anni Swanin kirjalle ”Sara ja Sarri”. Susa nappasi kirjan hyllystä ja kääntyi tyttöjä kohden. ”Jos mä lukisin teille tätä?”

Kirjan kanssa Susa asettui lattialle tyttöjen eteen. Vaikka lukeminen oli vaikeaa hämärässä, joka syveni pilvien pimentäessä taivaan, kukaan ei uskaltanut sytyttää valoja. Hetkessä sade alkoi hakata talon kattoa. Peltikatto rytisi ja Susa kohotti katseensa kirjasta. Hanna ja Meri tarrasivat toisiinsa. Oman pelkonsa piilottaen Susa jatkoi lukemista.

Ukkosen jyrinä kuului jo uhkaavana. Ensimmäiset salamat löivät maahan. Talo tärähti ja Meri puhkesi itkuun. ”Tule tänne”, Susa sanoi Merille ja odotti, kun Meri liukui tuolilta Susan syliin. ”Isiiii!” Meri ulvahti salaman iskiessä uudelleen. Lukeminen ei enää onnistunut, sillä myrsky riehui valtoimenaan. Meri pelkäsi ja itki, Hanna puristi tuolinsa käsinojaa rystyset valkoisina ja tuijotti kauhuissaan eteensä sanomatta mitään. Susa todella toivoi Tuulin ja Mikon tulevan pian kotiin. ”Ne on jo matkalla ja autossa, ne on myrskyltä suojassa autossa. Kohta ne tulee...” Ja samalla Susan mielessä näkyi, kuinka Salama iskisi hänen vanhemmillaan lainassa olleeseen vanhaan siniseen Toyotaan. Sähkö vain rätisisi ja kipinöisi auton korissa jättäen Tuulin ja Mikon vangeiksi ohjaamoon. Kuinka hän voisikaan lohduttaa pientä, itkevää Meriä, kun itsekin pelkäsi niin?

Myrsky alkoi hellittää ja Susa jatkoi lukemistaan. Kun aurinko jälleen paistoi pilvettömältä taivaalta, kurvasivat Tuuli ja Mikko pihaan. Rankka sade oli hidastanut heidän matkaansa. ”Mitenkäs teillä meni täällä? Ette arvaakaan, mitä kaikkea matkalla meille tapahtui...”

Säätö tai useampi päivässä

Toiset päivät nyt vaan on sellaisia, vähän täydempiä.

Aamu alkoi ihanasti aurinkoisella Seiskalla, kiireessä juodulla kahvilla, Toisen potkimisella sängystä ylös ja pikaisella aamupalalla kaikille pojille. Esikoinen on omilla reissuillaan ja Kirppu sai jäädä sänkyynsä makaamaan.

Vajaaseen tuntiin mahdutettujen aamun pakollisten jälkeen suuntasin Toisen kanssa (pokemonit kourassa, tietty) hammaslääkäriin revityttämään paria sinnikkäämpää maitohammasta. Asemalta junaliput, pari kivaa poksua ja yksi gymille hengaamaan ja sitten junaan, jolla matkaa yhden asemanvälin verran. Toisessa päässä kilometrin kävely (jes, saatiin puuttunut kettu!) ja hammaslääkäri käytti kokonaiset kolme varttia hampaiden poistoon. Mun osaksi jäi kuunnella, että Toiselta puuttuu samat rautahampaiden aihiot kuin Kirpultakin, että harjausta harjausta vaan ja lukea siinä odotellessa ikivanhaa pahoinleikeltyä naistenlehteä. Käynnin päätteeksi ilmoitin kohteliaasti, etä ei, ei todellakaan tulla joulunalusviikolla mihinkään kontrolliin, kun tammikuussa tilat on tunnin matkan sijaan kymmenen minuutin päästä (puhumattakaan nyt joulunalusviikon tuskasta muutenkaan, tsiisus). Saatiin kontrolli tammikuulle. Ja sitten sama matka toisin päin, nokka kohti kotia vähän kivuliaan Toisen kanssa. Onneks matkalla sentään kuoriutui kympin muna, Magmar piristää kokoelmassa helposti tuommoisen pojan päivää.

Kotona se toinen kuppi kahvia, pyykkiä, riehuvia pikkupoikia ja mitä näitä nyt on laskuja lapsilisäpäivänä. Kersat kärryyn, pokemonit matkaan ja kauppaan. Ja eiköhän nuo onnettomat kaupassa keksineet testata kaikua kiljumalla niin kovaa ja korkealta kuin vain pikkumuksut voi. Pitäs vissiin suosiolla ruveta jakelemaan korvatulppia kanssaeläjille.

Yritettiin siinä sulloa ostoskärryllistä tavaraa rattaiden tavarakoriin, kun puhelin soi. Viimeinen käytti luonnollisesti tilannetta hyväkseen ja livahti leikkipaikalle, Täystuho puolestaan änkesi Seiskan päälle rattaisiin. Ai että kuulosti houkuttelevalle tarjous lasten liottamisesta uima-altaassa ja kahvista siinä lasten kiljuessa riemusta. Todellisuudessa Rääpäle veti raivarit siitä, kun pakkaus vaan kestää ja kestää. Ja Rääpäleen väsykiukkuhan jatkui sitten tietysti koko puolentoistakilometrin kotimatkan. Koska raittaisiinhan vaan ei voi nukahtaa, aurinkokin paistaa ja kaikki nyt vaan on tyhmää.

Rääpäleen päikkärit kärryissä jollain toisella reissulla

Kotona purettiin niin ostokset kuin raivoavat lapsetkin rattaista ja syöttämällä niitä vähän sai niistä melkein ihmisiä. Uima-allas kävi jo mielessä, vaan edessä olikin jo fillarinperäkärryn hakureissu, johon siihenkin oli kolmen ihmisen aikatauluja soviteltu. Päädyttiin sitten vain siirtämään kaverin autolla peräkärryn pyörään kiinni tuleva liitäntäpala osoitteesta ja pyörästä toiseen. Se kärry pitäis vielä käydä polkien hakemassa... Kotona kaverini kiinnitti liitäntä palan tulevaan vetopyöräämme ja ruvettiin sitten tutkailemaan muita pihan fillarinraatoja. Irrotettiin yhdestä renkaat, että kävis kumien vaihtaminen seuraavalla kerralla vähän sutjakkaammin. Pojat livahti fillarioperaation aikana mäkeen, ja niiden sisäänkalastamiseen tarvittiin jo jätskinverran lahjontaa.

Eiköhän vaan fb ollut viestiä toisensa jälkeen tukkeessa, joku tahtoo tehdä politiikkaa justnytheti, toinen kyselee onko vaatteille tarvetta ja nelikon isä pyyteli lapsiaan yökylään huomenna. On kai ne olleet siellä yökylässä joskus alkuvuodesta. Helmikuussa? Maaliskuussa? Voi aikataulusäätämiset ja muut kalentereiden kiroukset, me kun on tässä jo viikkotolkulla järjestetty just tän viikon(lopun) ohjelmaa ja kuviota toimivaksi paletiksi. Siinähän se ilta meni mukavasti koko kuviota uudelleen piirrellessä, pyykissä, ruuassa, koiran lenkissä, unihommissa ja mitä näitä nyt on.

Tai ehkä tää nyt oli vaan ihan tavallinen päivä. Pyykki kuivuu ulkona, pienet nukkuu jo ja Toinen vei Miehen gymille, kun ei me aikuiset vaan osata näitä pokemon-taisteluja. Hävitään aina.

Toinen ja Viimeinen ja koko perheen pokemon

Mä nyt istun tässä näpyttelemässä tätä ja pähkäilemässä, että jos nelikon kolme yökyläilemään lähtevää ei torstaina kotiudu annettuun aamuaikaisen aikaan mennessä, mun koko vuoden odottama viikonloppu menee ihan mönkään. Ja kyllä tiedän sitten ihan justiinsa, kenen syy se sitten on. Nimittäin mun, kun taas jossain älynväläyksessä suostuin tällaiseen kaikki suunnitelmat sotkevaan extempore tapaamiseen... Ollapa elämä ennalta-arvattavaa edes kalenterin osalta.

Suomalainen ei hymyile.

Sori, et mul ei nyt oo yhtään kivaa kuvaa. Meillä on nimittäin todettu, että koko taloudessa on tasan yksi laite, jolla voidaan olla in. Ja me ollaan kaikki nenä siinä laitteessa kiinni sitten. Vuorotellen kannetaan mukana.

Eilen illalla juoksin ihan yksin ulkona. Mä näin ketun ja halusin saada sen kiinni. En saanut kettua, mutta bongasin matkalta läjäpäin sydämiä ja unohdin, että oli kettu pyydystettävänä. Kävelin kotiinpäin jonkun teiniporukan perässä, ne jäi pihalle hengaamaan ja loivat lisää sydämiä, mä hiivin sisään takaovesta ja kuinka ollakaan, mun perässä sisään hiipi kissa. Se on kyllä tosi söpö ja me aiotaan pitää se.

Asematunnelissa täyty kyllä eilen väistellä rottia. Se ei ollut erityisen hauskaa, ja puluja on yhtäkkiä tullut kaupunkiin valtava määrä. Jonkun hämärästi karhua muistuttavan asian näin kurkistelevan aseman nurkan takaa. Kova tyyppi, kun uskaltaa näin liki ihmisasutusta.

Esikoinen on innostunut salilla käymisestä. Se yrittää treenata ihan tosissaan. Nyt tapellaan siitä, kuka saa lähteä lenkille, kun ennen taisteltiin siitä, vieläkö saa istua koneella.

Onhan tuolla liikenteessä viime aikoina näkynyt vähän kyseenalaisia juttuja. Yks pakettiauton kuljettaja meinas tässä meidän nurkilla ajaa puuta päin, kun tuijotti meitä niin kovasti, vaikka ihan kiltisti istuttiin nurmikolla kaukana autotiestä. Joku nuorisoporukka katsoi meitä vähän pitkään kans, mut mä luulen sen johtuneen siitä, että tuli niin kiire lähteä tarkistamaan, miks puskien lehdet heiluu, että unohdin kengät kotiin.

Oikeesti kummallisin, ja varmasti vaarallisin, mitä oon viime päivinä nähnyt, on hymy. Se on ollut melkein jokaisen kasvoilla. Ja se onneton tarttuu. Mitä sekin nyt on, että suomalaiset hymyilee, ei niin saa tehdä!

Että terve vaan, Pokemon Go, yksi tabletti, kahdeksan pelaajaa, ja puheenaihe, joka kerrankin kiinnostaa koko meidän perhettä. Se nyt vaan on niin ihanaa, kun on joku yhdistävä tekijä.

Sun syytäs, Scarlett!

Jo muutaman kuukauden viikon olen kaikille vähänkään kuuntelemaan suostuneille hehkuttanut tulossa olevaa Ropeconia. Olen pohtinut mekkoa ja intoillut tanssimisesta niin, että kaikki lähellä olijat ovat varmasti jo vallan korviaan myöten täynnä. Lapsille ja koiralle on etsitty sijoitus- ja osasijoituspaikat...

Historialliset tanssit on mulle tässä se juttu. Koko tarina oikeastaan alkoi siitä, kun pikkutyttö näki Tuulen Viemää -elokuvan. Paitsi, että Scarlett asenteineen on ihan mun idoli, vahva nainen, joka tekee mitä tahtoo ja tippuu aina lopulta jaloilleen, rakastuin ajan pukuihin ja tansseihin. Niinpä olikin päivän selvää, että osallistun vanhojentansseihin.

Kuinka katkeraa olikaan todeta, että kaikki tanssit todellakin opeteltiin vain paria esitystä varten, eikä niille koskaan enää olisi sillä tavoin käyttöä. Tavallinen paritanssi yksilötansseista puhumattakaan ei koskaan ole vedonnut sillä tavoin (paitsi ehkä salsa, mutta sitä en ole ihan perusteita lukuunottamatta ehtinyt opettelemaan, vielä)

Muutamaa vuotta myöhemmin löysin itseni Ropeconista tanssimasta ja sittemmin olen sinne mennyt tanssimaan aina tilaisuuden saadessani. Kerta vuodessa on silti kovin harvoin. Viime conin jälkeen löysin tanssiryhmän, joka tanssii tuon ihanan aikakauden tansseja (todellisia ja keksittyjä) kerran viikossa reilun tunnin matkan (julkisilla) päässä. Kokonaisen vuoden pyörittelin ajatusta ja keräsin rohkeutta.

Perjantaina minä, mun kaksi vasenta jalkaa, Esikoinen, Rääpäle ja Seiska suunnattiin kaatosateessa treeneihin (Esikoinen oli "palkattuna" apuna hoitamassa pienempiä).

Punastelin, änkytin, enkä varmasti saanut yhtään järjellistä sanaa suustani noille ihmisille, jotka osaavat jo tanssia mun rakastamia tansseja. Mies toisensa jälkeen vei, ohjasi, neuvoi ja muistutti, ettei ole mitään syytä hermostua. Mä tanssin pääni pyörryksiin. Ja taidan kiltisti maksaa jäsenmaksun ja tanssia jatkossakin.

Koska eihän se käy, että jotain itselleen iloa tuottavaa (liikuntaa) voi harrastaa vain kerran vuodessa.

Muut ei meillä innostustani jaa, tämä on mun sisäisen pikkunörtin juttu ja kuulemma kovin noloa.

Jostain syystä noloa ei kuitenkaan ole juosta nenä tabletissa kiinni pokemonien perässä, sillä sitä nuo eilen tekivät. Taitaa niissäkin asua pikkunörtti, joka pyrkii toisella tavalla pinnalle.

Äiti, anna rahaa!

Kesä, kärpäset ja lasten rahankäyttö. Mikä loistava yhdistelmä! Lasten kesälomasuunnitelmat (eritoten Esikoisen) sai eurot vilisemään silmissä. Onhan se myönnettävä, että teinin menot ovat paljon suuremmat kuin kotihoidossa olevan alle kouluikäisen. Olen pohtinut lasten rahankäyttöä aiemmin täällä ja tänään tätä pohtiessani huomasin monen asian tavallaan muuttuneen.

Meillä on sittemmin luovuttu kuukausirahasta kokonaan, rahaa saa pyytäen ja perustellen. On menoja (esim. junaliput), joista huikkaan perään, että loput takas, jotta on seuraavallekin pyytäjälle käteistä, ja sitten on niitä shoppailu/mäkki/mitälie rahoja, joista jääneet saa pistää omaan taskuunsa. Edelleen maksan lapsille ilman eripyyntöä koko peruselämisen ruuasta terveydenhoitoon ja hygieniaan, koulusta harrastuksiin ja vapaa-aikaan. Johonkin raja on kuitenkin vedettävä.

Lukemattomat kerrat olen kuunnellut kaikentietävien ihmisten viisastelua elatusavusta- ja tuesta, lapsilisistä ja yhtä monesti lukenut katkerien etävanhempien tilitystä siitä, ettei kyllä huvita maksaa lapsista, joita ei juuri koskaan tapaa. Aina sitä jää yhtä sanattomaksi. Ja aina jään miettimään, että tietääköhän huutelijat mahdollisesti, mitä lapsen ihan perusperusylläpito maksaa. Ei tunnu tietävän.

Laskeskelin tässä jälleen kerran, että mihin se raha oikein valuu ja totesin, että valuuhan se. Lapsi maksaa osansa vuokrassa ja sähkössä. Se näkyy ruoka- ja hygieniakuluissa. Vaatteisiin voi laittaa niin paljon kuin pussista löytyy (tutkin kuluneiden vuosien vaatemenoja. ja totesin, että keskimäärin per lapsi meillä menee vaatteisiin kymppi kuussa, isompiin paljon enemmän ja pienempiin vähemmän). Lasten puhelimet maksaa. Niiden liittymät maksaa. Niiden hävittämät avaimet, nekö vasta maksaakin. Tapaamiset etävanhemman kanssa maksaa. Maksuton perusopetus on kovinkin maksullista, toista-astetta kauhunsekaisin tuntein odotellen, kun tarvitaan läppärin lisäksi uudet kirjat ja välineet viidesti vuodessa. Harrastukset maksaa, leirit maksaa. Ja se äiti, anna rahaa, sekö vasta maksaakin. Vakuutukset maksaa, lääkkeet maksaa, yhä useammin lääkäritkin maksaa ja sinne pääseminen, sepä vasta maksaakin...

Enpä mä sillä, itsepä olen osani valinnut. Laskeskelin yhteen ja ennen tuota kammottavaa toista astetta pääsin suunnilleen neljään sataan per lapsi per kuukausi. Huhhuh.

Mitä nainen haluaa?

"It was so great

You woke up next to the player once again

And heard the same false cheesy lines from him

It was so nice

Thought you found something but you will keep on looking

For the fullfillment for what is missing"

(Sunrise Avenue: Somebody will find you someday)

Jokin aika sitten multa kysyttiin, mikä se on se jokin, mitä naiset miehestä hakee. Miksi tavallinen kunnollinen ja tunnollinen omillaan toimeentuleva, fiksu, viehättävä, hyväkäytöksinen mies ei saa naista jäämään. Miksi aina tulee se sä oot just mitä hain, mut se joku puuttuu -kommentti?

Minä ja mun suhteellisen lyhykäinen treffailuhistoriani ei osattu vastata. Mä haluan mieheltä perhosia vatsaan, haluan, että mulle avataan ovi. Mulle on ihan sama, onko miehen tulot kuusi sataa vai tuhatta kuussa, jos keskustelutaidot löytyy.

Mun mielestä neljänsille tai viidensille treffeille pitäis riittää viinipullo, kompromissileffa ja puhtaat lakanat. Vaan ei kuulemma riitä.

Auttakaa miestä mäessä ja kertokaa rakkaat naiset, mikä se on se jokin, minkä puuttumiseen vedotaan?

Blogissa Se helvetin jokin tuskailee Je Ne Sais Quoi treffailun tuloksettomuutta miesnäkökulmasta.

Mitä hyötyä tiedosta on, jos ei sitä käytetä?

Kesä kuluu, lapset touhuaa kukin omia juttujaan: reissaavat, pelaavat, riehuvat, lukevat, leikkivät vesisotaa, tappelevat, opettelevat uusia taitoja. Yksi hankki itselleen sähköpostikaverin treenatakseen A2-kieltään, toinen on syventynyt pelin hienouksien hallitsemiseen, kolmas on kaivanut esiin puikot ja lankaa, neljäs pähkäilee kirjaimien ulkoasua, viides kerää rohkeutta päästäkseen korkealle kiipeilytelineelle, kuudes kasvattaa äidille harmaita hiuksia keikkumalla siellä, minne viides ei päässyt ja seitsemäs menee matona lattialla ja näykkii ohikulkijoita varpaista melkein kolmella uudella terävällä hampaalla.

Minä puolestaan pähkäilen vanhojen viisauksien parissa. Voi kunpa aina muistaisikin! "Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli, ettei hän tee samoin." Mä oon väsynyt mustavalkoiseen ajattelumalliin ja siihen jäätävään suvaitsemattomuuteen, mihin aikuisten ihmisten kanssa kulkiessaan törmää. Sitä saatetaan suvaita muualta muuttaneet, junan tuomat tai muuten vaan paikalle eksyneet. Suvaitaan kyllä ihan mielellään vielä vaikka viidennetkin sukupuolet ja tasa-arvo näiden välille. Suvaitseminen loppuu sen sijaan justiinsa siihen paikkaan, kun kerrot uskovasi "satuhahmoon".

Mä oon väsynyt pakkokäännytykseen, missä Raamatun sijaan päähän kopautetaan Darwinin evoluutioteorialla. Mä oon väsynyt vääntämään rautalangasta, että tiede ja usko ei sulje toisiaan pois. Väsynyt muistuttamaan, että uskoa käytetään selittämään sitä, mitä tiede ei (vielä) kykene selittämään, vähän niin kuin Aristoteleen aikoihin käytettiin metafysiikkaa.

Mä oon niin väsynyt, etten jaksa enää itse ottaa edes puheeksi, kun kanssakeskustelija kuitenkin sekoittaa keskenään katoliset, ortodoksit, evankelisluterilaiset, anglikaanit ja lisää sekaan vielä mieluusti vähän jehovaa ja helluntaiseurakuntaa, niputtaa kaiken käsitteen kristinusko alle ja syyttää sen jälkeen mua ristiretkistä. Oujee. Mä oon väsynyt vääntämään Uuden ja Vanhan Testamentin merkityksistä, ja siitä kuinka tuomitseminen ei ole ihmisen homma uskonasioissa ensinkään. Väsynyt kuuntelemaan sitä kuinka naurettavaa on uskoa mihinkään armoon.

Mä oon väsynyt siihen, että kristillisdemareiden sanomiset otetaan kuin Jumalan suusta tulleena. Kerrassaan väsynyt toteamaan, että fiksuinta mitä voitais tehdä olis vihkioikeuden ottaminen vain valtion vastuulle.

Mä oon väsynyt kuulemaan, kuinka aivopesen lapsiani. Mä oon vaan niin väsynyt tähän kaikkeen, että pelkään pahoin seisovani pian peilin edessä väittelemässä idiootin kanssa.

Mä oon väsynyt siihen, että muut saa kipata oman maailmankatsomuksensa mun niskaan, mutta minä en saa puhua omastani leimautumatta idiootiksi. Mä oon väsynyt siihen, että mun pitää antaa muiden pitää omansa, mutta mulla ei ole oikeutta omaani.

Etenkin, kun se oma on ainut, mikä on mun elämässä pysynyt. Kaikki muu on vain ohikiitäviä hetkiä ja vierailevia tähtiä.

Mä oon niin väsynyt vääntämään "oikeista asioista". Väsynyt siihen, että aikuiset ihmiset käyttäytyy kuin lapset. Koskaan ei kuunnella, mitä toinen sanoo, puhutaan päälle ja oikeassa on se, joka huutaa kovimpaan.

Mä oon niin väsynyt, että saatan ensimmäistä kertaa vuosiin raahautua sunnuntaina kymmeneksi kirkkoon. Siellä sentään ei tarvitse kuulla olevansa väärässä, vaikkei kuule olevansa oikeassakaan. Saa vaan olla just sellanen kuin on.

Salaa uloslähtemisen kamaluus

Bongasin tänään aamuväsymyksessäni Talouselämän artikkelin, jonka otsikko loi heti mielikuvan sisällöstä: "Kaikki inhoavat salaa ulos menemistä" (Te 4.7.16)

Sieluni silmin näin aikuisen ihmisen hiipivän sukkasillaan kengät kainalossa ulko-ovelle, kiroavan narisevia oven saranoita ja varovasti sulkevan oven perässään mahdollisimman pienellä kolahduksella. Näin, kuinka tuo aikuinen kiskoi kenkiä jalkaan suljetun ulko-oven ulkopuolella ja kumarassa hiippaili ikkunoiden alta autolleen, sekä työnsi autonsa ainakin korttelin päähän kotoaan ennen kuin uskalsi käynnistää sen. Käynnissä olevassa autossa kuskin paikalla istuessaan tuo aikuinen sitten huokasi tuskin kuuluvasti: "Jes, pääsinpäs salaa ulos" ja jatkoi vielä: "Olisipa kiva, kun joskus voisi vain lähteä, eikä tarvitsisi hiipiä salaa."

No niin. Mun piti lukea tuo artikkeli kolmesti, ennen kuin älysin, että kyse ei tosiaankaan ollut salaa ulosmenemisen inhoamisesta.

Ihan asiaa tuo artikkeli tietysti oli, vaikka allekirjoittaneella kestikin luvattoman kauan ymmärtää, että kyse oli salaa inhoamisesta. Ymmärrysvaikeuksista huolimatta nyökyttelin jutulle kovasti. Väärässä seurassa ajan viettäminen on nimittäin tuskaa. Oikeassa seurassa aika tuntuu kuluvan kuin siivillä. Harmillisesti ennen uloslähtöään ei vain aina tiedä, onko seura oikea vai väärä.

Vielä muutaman vuoden saan varmasti hiipiä salaa ulos ja inhota sitä, samoin kuin saanen hamaan tappiin saakka salaa inhota ulos lähtemistä. Löytyykö kohtalotovereita?

Jokainen päivä on kylpypäivä

Aluesairaalan palvelut alkavat pikkuhiljaa tulla turhankin tutuiksi, kuluneella viikolla olen siellä taas aikaa tappanut. Ensi viikollakin on luvassa visiitti sinne.

Kaikkien lekurikeikkojen välillä meillä kuitenkin revitään kesästä kaikki hupi irti. Aina on paras mahdollinen sää ulkotouhuihin.

Täystuho ja telineen valloitus

Aurinkoisella kelillä suunnatan uimarannalle tai vaikka pysähdytään kauppamatkalla leikkipuistoon.

Sadesäällä puolestaan istutaan omalla terassilla ja nautitaan viileämmästä ilmasta.

Jokainen päivä on kylpypäivä, kun on kesä.