Aivopuuro... eiku puuroaivo?

Meinasin laittaa kuvan kymppisynttärikakusta ja Viimeisestä myös, mutten tietenkään löydä piuhaa mistään. Aikomus oli myös onnitella kummityttöä synttäreistään, mutten viitsinyt kesken koulupäivän häiritä, ja sitten en enää muistanut... Kuvia laitetaan siis joskus tulevaisuudessa, jos piuhaan törmään jossain.

Tämä viikko on muutenkin alkanut sellaisen sumun keskellä, ettei uskoisikaan. Maanantaina esikoisen kanssa perheneuvolassa (jossa eropyykkiä siis pestään) tuumasinkin, että aivoni on sellaista puuroa nyt, ettei niistä varmaan yhtään täysjärkistä ajatusta saa ulos.

Tiistaina teki mieli huitaista neuvolatätiä, joka vain erehtyi kysymään: "Onko ollut mielialan vaihteluita?" Että onko edes? Kai noille terveydenhoitajille maksetaan vaarallisen työn lisää? (Ja kai vaarallisentyönlisä kirjoitetaan yhteen?) Tiistaina iltapäivällä kyllästyin kaukalon kiinnittämiseen auton turvavöillä. Fiksuna tyttönä  kannoin siis telakan autoon, ja osasin jopa asentaa sen heti, vaikka oli kiire. Vaan entäpä kaukalon kiinnitys telakkaan?!

Sehän ei mennyt kiinni ensimmäisellä yrityksellä, tai toisella eikä vielä kymmenennelläkään. Vauva irti kaukalosta ja kuskinpenkille poikittain, kaukalonhan voi nuijia telakkaan vaikka väkisin. Tässä vaiheessa esikoinen kipittää pikapikaa pelkääjän paikalta takaisin sisään hakemaan miestä avuksi. Äiti on vissiin seonnut. Mies ottaa kaukalon, laittaa sen ekalla yrityksellä telakkaan. Ja minä yritän lopettaa ulinan autoa vasten.

Juu, ei meillä mitään mielialan vaihteluita ole, mitä ne sellaiset on?!

Viimeinen on tänään harrastanut rättipainia sitterissään. Ensin on ihan käsittämätön huiskinta, sitten on rätti naamalla ja sen jälkeen hirveä huuto, koska rätti hyökkää täysin viattoman Viimeisen naamalle. Eikä huuto lakkaa, vaikka kuinka selittäisi, että rätit ei hyökkää kimppuun, jos niitä ei kiusaa.

Hmm. Ja muutoin imetetyltä Viimeiseltä saa saunarauhan tuttipullolla ja korvikkeella. Luojalle kiitos näistä keksinnöistä, viiden minuutin hiljaisuus on musiikkia "Äitiäitiäitiäitiäääääää!"-huudon jälkeen.

Okei, myönnetään. Äiti on vähän väsy. Ja lähtee nyt nukkumaan.

Pari sanaa päivähoidosta

Silmiini osui jo pari viikkoa sitten Hesarin sivuilta juttu Laadukasta perhepäivähoitoa pitää vaalia (HS 13.8.12). Omia kokemuksiani aioin kirjoittaa jo silloin, mutta tässä pyörityksessä se jäi.

Meidän perheeseen on viimeisen yhdeksän vuoden aikana kertynyt kokemusta neljän kunnan päivähoitojärjestelyistä, kotiin itse etsitystä hoitajasta päiväkotiin saakka. Joihinkin järjestelyihin olen ollut tyytyväisempi kuin toisiin. Itse etsimästämme hoitajasta en kerro sen enempää, kuntien järjestelyihinhän se ei liity.

Perhepäivähoitajia meillä on ollut kaksi, joista ensimmäiselle lisäksi kaksi varahoitajaa (toisen varahoito oli järjestetty ryhmäperhepäivähoitoon). Ensimmäinen kokemus jäi siihen sarjaan, joka vei luottamuksen kokonaan. Hoitajan omat alaikäiset lapset vastasivat hoitolapsista hoitajan hoidellessa asioitaan kaupungilla. Kaupungin mielestä tässä ei ollut ongelmaa, eikä silloin 1,5v tyttärelleni suostuttu osoittamaan toista hoitopaikkaa. Ehkäpä syynä oli se, että olin itsekin vain hädin tuskin täysi-ikäinen? Päiväunia lapset nukkuivat matkasängyissä kylpyhuoneessa, tavarat piti aina kantaa edes takaisin, aamulla sinne ja illalla kotiin. Eikä siinä vielä kaikki, tietenkään. Arvostamani avoimuus ja luottamus puuttuivat tuosta hoitosuhteesta täysin.

Varahoitajista toinen sentään oli asiansa osaava ja muutenkin aivan ihana. Ja toinen taas... ilmeisesti samassa taloudessa asui alkoholisti, tai ainakin asunto lemusi rappukäytävään saakka. Toista kertaa en sinne vienyt, vaan jäin sitten itse kotiin.

Toisessa kunnassa taas hoitaja asui pienessä kaksiossa eikä silloin 4,5v esikoiselleni muista lapsista leikkikaveria löytynyt. Kaksi muista hoidokeista oli pieniä ja kolmas turhan kovakourainen. Varsinaista valittamista ei siis toki ole, mutta laadukkaaksi en sitäkään hoitoa kutsuisi. Varahoito tytölle sentään järjestyi samasta ryhmiksestä, jossa pienemmät (silloin n. 3v ja n. 1v) olivat. Samaan hoitopaikkaan ei kunta kyennyt kolmea lasta sijoittamaan edes neljän kuukauden varoitusajalla.

Ryhmäperhepäivähoidosta meillä on niin ikään kaksi kokemusta (saman kunnan alueelta). Toisesta tykkäsin, toisesta en. Ensimmäisessä paikassa esikoinen oli n. 2,5v ja toinen 1v vanhoja. Varsinaista vikaa ei paikassa ollut, mutta turhan uteliaat ja juoruilua rakastavat hoitajat tekivät elämästä välillä hieman haasteellista, etenkin kun elimme silloin keskellä kriisiä, jonka leviämistä juoruilla pienessä kunnassa yritettiin välttää.

Toisessa paikassa toinen oli siis noin 3v ja kolmas n. 1v, ja ensimmäistä kertaa olin täysin tyytyväinen lasten hoitoon. Voi olla, että ilman tätä hyvää kokemusta olisinkin tässä kohden luopunut toivosta, jättänyt opinnot kesken ja jäänyt kotiäidiksi.

Lisäksi lapseni ovat olleet hoidossa kolmessa (tai oikeastaan neljässä) eri päiväkodissa kolmen eri kunnan alueella ja näihin liittyen "varahoidossa" kolmessa päiväkodissa loma-aikoina. Kokemusta löytyy siis kuudesta (seitsemästä) päiväkodista.

Ensimmäinen pk oli suuren päiväkodin sisarusryhmä syrjäkylässä. 21 lasta, iältään 10kk-6v. Kaikki kolme lasta pääsivät samaan hoitopaikkaan ja vielä samaan ryhmään, ehdoton plussa. Toisaalta silloin eskarissa ollut esikoinen joutui kävelemään yksin päiväkodilta koululle eskariin ja taas takaisin päiväkotiin. Kaupunki ei tässä ongelmaa nähnyt. Samoin lapset käytännössä itse vastasivat siitä, että ulkona oli päällä riittävästi vaatetta ja kuravaatteet. Hoitajia asia ei kiinnostanut lainkaan, joten jos lapsia ei asiasta muistuttanut, sai kotiin pahasti paleltuneita lapsia. Ikää lapsilla siis n. 6v, 4,5v ja 2,5v ja hoito tuolla päättyi kolmannen ollessa n. 4v.

Varahoito loma-aikoina toimi paremmin, mutta vanhemmille ei tiedotettu päivämääriä milloin varahoitoon pitäisi viedä ja milloin sieltä jälleen palata omaan yksikköön.

Toinen pk toisessa kunnassa, koko päiväkodissa noin 100 lasta, omistani hoidossa neljäs 10kk ja kolmas 4,5v (lisäksi toinen eskarissa toisen päiväkodin alla toimineessa ryhmässä esikoisen koululla). Kolmas ja neljäs eri ryhmissä, molemmissa ryhmissä ihanat asiansa osaavat aikuiset. Ei tarvinnut huolehtia lasten vaatteista, ei mistään. Kolmas sai päiväkodista kaiken tarvitsemansa tuen sopeutuakseen eron jälkeen uuteen elämään. Meistä välitettiin. Ja samaa voin sanoa toisen eskariryhmästä. Ja varahoito oli samaa tasoa samoilla hoitajilla. Voitte kuvitella, että päiväkodin vaihtaminen harmitti todella, mutta muutto toiseen kaupunkiin pakotti vaihtoon.

Kolmas pk kolmannessa kunnassa, neljäs 1,5v-2,5v ja kolmas 5,5v-6+v. Perusjutut toimi molempien lasten ryhmissä, pienemmän ryhmässä vielä lapsen tarpeiden huomioiminenkin oli ihan kiitettävää, samoin tiedonkulku puoleen jos toiseenkin. Isompi oli ryhmässään "heitteillä" henkisesti, piti olla iso ja pärjätä itse. Vieraassa kaupungissa, vieraiden ihmisten keskellä, isän ikävässä, arkana. Päiväkodissa ei ensimmäisen 9kk aikana ollut kertaakaan kivaa, "eikä kukaan leiki mun kaa". Loma-ajan varahoitokin oli vähän niin ja näin.

Niinpä olen tyytyväinen nyt, kun sain lapset tuolta kotiin, ja kolmannen puolipäiväiseksi eskariin yksityiseen päiväkotiin. Josko siellä vaikka asiat taas lähtisivät sujumaan.

Näillä kokemuksilla sanon, että lapseni ovat jatkossakin hoidossa päiväkodissa, mutta yksiselitteisesti hyvää tai huonoa hoitomallia ei ole. Jos työssäkäyville aikuisille suunnatut palvelut järjestettäisiin yhtä vaihtelevalla laadulla, nousisi pian melkoinen meteli. Päivähoidon osalta pienituloisilla vanhemmilla on kaksi vaihtoehtoa: hyväksyä kunnan osoittama paikka (olipa sitä laatua tai ei) tai sitten jäädä itse kotiin hoitamaan. Keskituloiset ja rikkaathan voivat ostaa lapselleen laadukkaan hoidon yksityisiltä markkinoilta samalla rahalla, jolla saisivat kunnallisen hoidon. Tasan ei käy onnenlahjat, sanon minä.

Ensimmäinen viikko

Pitkät on sormet pienellä...

Kohta on ensimmäinen viikko viisikon kanssa takana ja hengissä ollaan vielä kaikki. Jos meno olisi ollut samanlaista ja tehtävää yhtä paljon neljännen synnyttyä, olisin varmasti päätynyt sillon takaisin osastolle alta aika yksikön. Tosin silloin menikin lähes kaksi viikkoa ennen kuin jaksoin edes puhelinta nostaa, puhumattakaan sen käyttämisestä...

Sunnuntai-iltana aloitin hoitohenkilökunnan hulluksi tekemisen Hyvinkäällä. "Kai me voidaan huomenna lähteä kotiin?" Ja sama kysymys ihan jokaiselle huoneessa käyneelle kätilölle ja hoitajalle aina siihen saakka, että tulivat ilmoittamaan maanantaina puoliltapäivin lääkärin odottavan meitä.

Maanantai aamuna katselin kateellisena huonekaveriani, esikoisen äitiä. Siinä ne saivat lepäillä rauhassa äiti ja vauva... itse soittelin ympäriinsä peruen ja siirtäen nelikon varattuja aikoja, huolehtien koululaisten tavaroista ("Ota nyt vaan se marjakippo ja sadetakki!") ja muutenkin murehtien niiden pärjäämistä kotona. Hengissähän nuo näytti olevan kaikki, kun kotiin päästiin. Joskin poika oli pakannut oman sadetakkinsa sijaan reppuunsa siskonsa takin, minkä seurauksena esikoisen repussa ei tietenkään sadetakkia ollut... Mitenhän tuon pojan saisi omat tavaransa tunnistamaan?

Ruuanlaitosta lusmuttiin, pitsaahan saa kotiin kannettunakin. Tilausta vastaanottanutta nauratti, kun kerroin osoitteen. Ei, en vaan jaksanut raahautua kahdensadan metrin päähän hakemaan, maksoin mieluummin muutaman euron lisää ja otin laatikot kotiovelle. Lapsiakin nauratti: "Ruoka on valmis sitten kun ovikello soi!"

Maanantai-tiistai välinen yö valvottiin. Ensin huusi viimeinen ja sitten huusi taapero. Aina niin, että toinen heräsi huutoon... ja sängyssä oli ruuhkaa. Ei, parisänkyä ei ole tarkoitettu neljälle. Kuten nimestäkin voi päätellä... mutta kenetkä heittäisin sieltä pois? Vai siirtyisikö itse suosiolla sohvalle, tai taaperon sänkyyn niin kuin monena yönä aiemminkin?

Tiistaina purin kertynyttä pyykkivuorta, etsin kadonnutta keittiötä, lenkkeilin jo koiran kanssa vain todetakseni keskiviikkona, ettei se välttämättä ollutkaan niin hyvä idea. Eilen käytiin vihdoin ja viimein tutustumassa esikouluun ja tekemässä siitä sopimukset, eskarihan alkaa maanantaina. Kaupungin kodinhoitaja onneksi tuli pelastamaan kolmen pienen pyörityksessä väsyneen äidin ja selvittämään koko keittiön vallanneen tiskivuoren. Kevyt lasku arkeen siis.

Tänään on taapero ja tuleva eskari viimeistä päivää hoidossa vanhassa päiväkodissa, maanantaina eskari on puolipäiväisenä paljon lähempänä ja taapero kotona huolehtimassa siitä, että touhua riittää. Kauppaan kun vielä tänään menisi ja esikoisen saapuneet uudet silmälasit hakisi, niin olisi hyvä. Viikonloppuna juhlitaan esikoisen 10v synttärit.

Juu, se on totta. Tämä on hullun hommaa. Onneksi kukaan ei ole koskaan minua ihan täysin järjissään olevaksi väittänytkään.

40+0, meinas tulla kiire

Oikeasti olisin halunnut kirjoittaa törpöistä liikenteessä, ja kysyä, että mihin tarvitaan kevyenliikenteenväylää autotien vieressä taajamassa, kun kaikki liikenne on kumminkin autotiellä ja yleensä väärällä kaistalla. Mutta lukijoita kiinnostanee joku ihan muu...

Viime perjantaina nelikko lähti siis sovitusti isänsä luo. Lauantai aamuna olisi kerrankin saanut nukkua pitkään, mutta vielä mitä. Mähän olin iloisesti pystyssä jo kauan ennen seitsemää. Kahdeksan aikaan kävin miehelle vihjaisemassa, että voi olla, että ehkä tänään, että saatat haluta herätä. Mutta voi olla, että ehkä ei, että ei ole kiire, mut jos kumminkin kaveriksi, että siellä on kerrankin sitä kahvia.

Mikäs niitä välejä laskiessa, sellainen kymmenen minuuttia, suuntaan jos toiseen heittäen. Hyvinhän siinä joi kahvia, luki kirjaa ja kutoi sukkaa. Koiraa päädyttiin käyttämään vähän kymmenen jälkeen, yhdessä toki. "Ei nää vielä niin kipeitä ja niin usein, mut pysähdytkö, kun en pääse noin kovaa ja mun täytyy nyt pysähtyä." Äidille piti toki soittaa, josko jääkarhukin pääsisi hoitoon, jos siis tarvii lähteä. "Ihan vaan täksi päivää ja muutamaksi tunniksi... ja voihan olla ettei tarvikaan." Tosin asia jo melkein unohtui puhuessa, kun päädyttiin pohtimaan, miten yhdellä ja samalla koululla voi olla sama ongelma yhä ja edelleen, oli 40v sitten, oli 20v sitten ja on edelleen.

Puolilta päivin lähdettiin viemään jääkarhua. Ja jäätiin juomaan kahvia. Eihän meillä ollut mikään kiire. Yritettiin saada pientä mustaa lopettamaan murinansa ja jääkarhua olemaan pelkäämättä. Pieni musta on edelleen pelottava. Jääkarhun häntä tosin kelpaisi leluksi. Kahden aikaan päätettiin lähteä kumminkin liikkeelle. "Tullaan sit hakemaan jääkarhu, kun käskevät takas."

Kokista piti hakea matkalla ja Marianne-karkkeja. Samalla soitettiin Hyvinkäälle. "Kai te olette tulossa jo?!" Öööö. Kai se tarkoitti sitä, että sinne piti mennä. Hyvinkäällä vielä pysähdyttiin tankkaamaan. Siinä kohtaa kävi ekan kerran mielessä, että voihan se tosiaan olla, ettei ilman vauvaa kotiin enää lähdetäkään. Sairaalan pihassa piti autolta sisään kävellessä pysähtyä jo.

"Vieläkö voit olla niin, että otetaan käyrät tässä vastaanotossa?" Juu, ilman muuta, mikäs hätä mulla. Vaan eipä sitten otettukaan käyriä siinä. "7-8cm auki, mennäänkin suoraan saliin, ettei synny tähän." Siis mitä. Ei voi olla. Jos supistelee 10min välein, eikä edes niin kamalan kipeästi, siis miten voi olla kiire?

Saliin käyrille siis. Ja sain mun turvanaamarin. Enkä siitä enää irti päästänyt. Muista en tiedä, mutta itse olen mieluummin "pienessä sievässä" siinä hetkessä ja kerron huonoja vitsejä itselleni. Sen verran kehnoja, että alkuhuvituksen jälkeen ne jo itkettää. Jälkeenpäinkin. Ääneen niitä ei voi kertoa.

Täyden kympin poika syntyi kahden "Ai saatanan" jälkeen 17.05. Pituutta 52cm, painoa 3870g, pipo 38cm. Viimeisestä tuli näin ensimmäinen kalenterin tuntenut ja vieläpä melkoinen ajoituksen mestari.

Suhteista

Ihmissuhteista etenkin parisuhteet ovat niitä haasteellisimpia. Olen ehtinyt useammankin parisuhdeterapeutin kanssa pohtimaan riittääkö pelkkä rakkaus suhteen säilyttämiseksi. Riittääkö se, että hoidetaan taloutta yksikkönä ja osataan kyllä puhua käytännön asioista, kauppalistoista ja lasten koulusta, muttei omista tarpeista? Riittääkö, että sanon rakastan, ja hoen sitä kyllästymiseen saakka? Voiko sana kokea inflaation?

Olen varmasti väärä ihminen neuvomaan suhteissa. Silti jo teininä olin suhteissani tosissani, tiesin tahtovani naimisiin ja monta lasta nuorena. Ensimmäisen kerran seurustelin neljäntoista vanhana, se kesti kuukauden ja toinen toki lennosta vaihtaen, kesti noin 10kk. Ja siihen heti perään kolmas... joka kesti 10 vuotta (viralliseen eroon hieman kauemmin). Enpä siis voi väittää ymmärtäväni miehiä noin yleisellä tasolla. Omista virheistäni olen kyllä jotain oppinut.

En enää hoe "me sitä ja tätä" koko ajan. Enkä vakuuta rakastavani sataa kertaa päivässä. Ja silti olen tässä, koska rakastan. Ihan alussa vasta, kai meistä molemmat opettelee vielä tuntemaan itsensä lisäksi toista. Kunnioittamaan toisen tarpeita ja toiveita. Pyytämään apua. Itselleni nimenomaa avun pyytämisen ja vastaanottamisen vaikeus tuli yllätyksenä. Ja vielä suurempi järkytys oli huomata, että tässä suhteessa apua saa pyytämättäkin.

Vielä, kun oppisi myöntämään olevansa väärässä... Silloin olisi lista hallussa.

muoks. 27.10.12, poistettu toimimaton kuva

39+4 ja koulun alku

Laskettu aika lähenee ja hermo kiristyy jokaisella jo univelkojen vuoksi. Esikoisen kanssa riipaistiin eilen kävelylenkki keskustaan ja takaisin asioita hoitamaan, matkaahan meiltä tulee pari kilometriä suuntaansa. Takaisin kun oltiin lähdössä varmisti tyttö vielä, että jaksaako äiti varmasti kävellä vai otetaanko kuitenkin taksi. "Totta kai mä jaksan kävellä!"

No niinpä. Neljännes selvittiin matkasta takaisin kunnialla, ja loppumatkan tuo kannusti: "Äiti, ei oo enää pitkä matka!" ja "Äiti, tuntuu se mustakin rankalta sillon kun kannan kirjaston kirjoja. Muttei me silti tähän voida jäädä." Ai ei voida vai? Olisin kyllä hyvinkin voinut, sellaiset supistukset sai ihan vain kävelemällä aikaiseksi. Päästiin kuitenkin kävellen kotiin, noloahan se olisi ollut soittaa taksi viimeistä viittäsataa metriä varten.

Iloisesti kului ilta supistellen enemmän ja vähemmän kipeästi. Kuumasta suihkusta ei ollut apua sen enempää kuin panadoleistakaan. Päädyttiin kuitenkin yrittämään nukkumista yhdentoista aikaan ja luopumaan aikeista kahdentoista aikaan. Puoli kaksi oltiinkin jo yöllä Hyvinkäällä ihmettelemässä käyriä ja lapsivesinäytteitä. No ei ollut vettä se. Supistuksissa väsynyt mies kannustaa iloisesti vieressä: "Taas sä rikoit ennätyksen, nyt se meni rikki viidellä!"

Juu, no ei ollut kerran vettä, eikä supistuksiinkaan lääkkeet vielä kelvanneet. Johan näiden kanssa on kiduttu neljä viikkoa, siinä enää yksi yö missään tunnu. Kuuma kaurasäkki selkään ja yrittämään nukkumista tarkkailuhuoneeseen. Parin tunnin pätkissä nukuttujen unien jälkeen uudet käppyrät ja uusi tilanne katsaus. "Ei tää ole kunnolla käynnissä, mutta voitte jäädä tänne seuraamaan tilannetta." Juu, kiitos, me tultiin kotiin. Juuri sopivasti näkemään kuinka koululaiset lähtivät kouluun, poika onnellisena rikkinäisissä college-housuissa ja taaperon tuulitakki repussaan... Omansa se oli jättänyt naulakkoon.

Huolimatta siitä, että esikoisen mukaan joutuivat kouluun, vaikutti molemmat lapset iloisilta takaisin tullessaan. Repuissa oli taas ohjeistusta jos vaikka minkälaista ja pojalla vielä matikan kirjakin päällystettäväksi. Esikoisen kirjat tulevat kuulemma kotona käymään huomenna.

Koulun alun kunniaksi uunista leviää nyt sokerikakkupohjaan tehdyn viinimarja"piirakan" tuoksu. Edelleen supistelee. Minkäs teet.

(Liki kahden vuoden väännön jälkeen ositus olisi vihdoin vain allekirjoituksia vaille!)

"Minä menen kouluun!"

Siinä, missä esikoinen heti isälomaltaan kotiuduttuaan kyseli "Milloin me joudutaan kouluun?", olisi taapero mielellään sinne menossa. Reppu on eskariin lähtijältä luvatta lainattu ja kengät samoin. Iso mieshän tuo pieni jo. Kouluhan näillä isoilla alkaa tiistaina.

Oikeastaan tarkoitus oli kyllä esitellä villasukkaprojektin etenemistä. Vihdoin on yhdet sukat valmiina kaikille neljälle, ja vain kahdelle isoimmalle tarvitsee niitä lisää tehdä. Yksilläkin tietysti päästään alkuun. Tällaiset näistä tuli, perussukat, lankana raidalliset 7 veljestä.

Kuvien laatu on toki jokseensakin surkea, kehno kuvaaja ja kännykkäkamera, pahoittelen. Kehuttava itseään kuitenkin sen verran, että minä ihan itse otin kuvat, siirsin ne kännykästä koneelle, lisäsin nimimerkkini ja vielä osasin liittää tänne. Alku se on sekin, eikö.

Kasvatusalan ammattilaisia?

Maanantainen kirjoitus Helsingin Sanomien nettisivuilla herätti kiukkuni. Näin nykyvanhemmat piinaavat kasvatusalan ammattilaisia (HS, 6.8.12). Paikkansa pitää toki kiistämättä se, että nykyvanhemmat piinaavat kasvatualan ammattilaisia, mutta mistä aloitetaan? Aloitetaanko siitä, että kätilö ei ole kasvatusalan ammattilainen? Käsittääkseni kätilöt yhä edelleen työskentelevät terveydenhuollon saralla ja ovat ammattilaisia siellä, vastuinaan raskaudet, synnytykset ja niiden jälkihoito. Vai olenko taas pahasti hakoteillä? Enpä kyllä laske neuvolan terveydenhoitajaakaan kasvatusalan ammattilaiseksi, samoilla perusteilla.

No, sepä itsessään ei toki ollut suututtava tekijä. Luottamukseni kätilöihin romahti jälleen. Nyt en tietysti voi tietää, paljonko on toimittajan muokkaamaa ja väärinkäsittämää ja paljonko tämän 35v kätilön omaa ajattelua. Ammattitaitoista kuvaa tästä kätilöstä ei tämän jutun pohjalta saa. Vai saako joku?

"Vau­vaa odot­ta­vil­la pa­reil­la ei ole rea­lis­tis­ta kä­si­tys­tä sii­tä, mil­lais­ta syn­nyt­tä­mi­nen oi­keas­ti on." Miten esikoistaan odottavalla parilla voisikaan olla realistinen käsitys synnytyksen kulusta, kun kaikki oma kokemus vielä puuttuu? Eikä sitä realistista kuvaa vielä varmaan ole viidennessäkään synnytyksessä, ainut mitä ennalta tietää, on se, että todennäköisesti mikään ei mene kuten on suunnitellut. Eikö kätilön pitäisi katsoa peiliin ennen tällaisen kommentin esittämistä? Eikö parien valmennus ja neuvolan työ ole puutteellista, jos kätilö kokee vanhempien realistisen käsityksen puutteellisuuden kasvatusalan ammattilaisten piinaamisena? Ehkäpä kätilön oman koulutuksen ja pätevyyden voi jo siltä pohjalta kyseenalaistaa?

"Ki­pua pi­de­tään asia­na, jo­ka tu­lee hoi­taa pois he­ti kun mah­dol­lis­ta, vaik­ka se on tär­keä osa syn­ny­tys­tä." Jännittävää sinällään, että tämä kätilö kokee äitien ajattelevan näin niin yleisesti, että voi tällaisen väitteen esittää. Kerronko omista kokemuksistani? Siitä ensimmäisestä vaikkapa, jolloin tein hyvin selväksi, että en tahdo epiduraalia missään tapauksessa, koska se voi romahduttaa verenpaineet, jotka muutenkin olivat niin matalat, etten loppuraskaudesta meinannut tajuissani pysyä. Ja kerrotaanko sitten siitä kätilöstä, joka ensin työnsi ilokaasunaamarin ja vaati käyttämään sitä, vaikken tahtonut, koska siitä tuli vain huono olo ja supistusten kanssa pärjäsin loistavasti ilman? Ja joka sitten ympäripuhui mieheni vaatimaan minulta suostumuksen epiduraaliin, jota en halunnut enkä kokenut tarvitsevani? Kerronko siitä samasta kätilöstä, joka ei koskaan vaivautunut selittämään minulle omavaltaisia päätöksiään minun hoitooni liittyen? Vai kerronko toisesta kätilöstä, joka kuultuaan etten tahdo epiduraalia, koska sen kanssa hommat meni pieleen ensimmäisellä kerralla, ympäripuhui miehen vaatimaan minulta suostumuksen spinaalipuudutukseen, jota en myöskään tahtonut? Miksi kätilöt saavat tuputtaa lievitystä, mutta äiti ei halutessaan saa sitä vaatia? Jos äiti haluaa, hän sen puudutteen tarvitsee. Jos äiti ei halua, hän ei tarvitse. Ainakin, jos minulta kysytään.

"Rei­pas ja ter­ve vas­ta­syn­ty­nyt ha­luaa imeä rin­taa. Vau­van kuu­luu elä­män­sä en­sim­mäi­sen vii­kon ai­ka­na viet­tää enem­män ai­kaa rin­nal­la kuin pois sii­tä. Äi­dik­si en­si ker­taa tu­le­vat nai­set ovat täs­tä usein täy­sin tie­tä­mät­tö­miä." Kysytäänpä uudelleen: Miten ensikertalainen äiti voisi ilman muuta tämän tietää? Eikö ole kätilön ammattitaidottomuutta turhautua ensikertalaisen tietämättömyyteen? Eikö lapsivuodeosaston kätilön työhön kuulukaan äitien ohjaus ja neuvonta? Eikö valmennus ja neuvolan toiminta ole taas mennyt metsään, jos äitien tietämättömyys turhauttaa tätä kasvatusalan ammattilaista?

"Jo muu­ta­man päi­vän ikäis­ten vau­vo­jen äi­dit voi­vat ha­lu­ta omaa ai­kaa ja tar­joa­vat vau­vaa vuo­de­osas­ton hoi­ta­jien hoi­det­ta­vak­si." Anteeksi. En ymmärtänyt olevani vaivaksi. Tahdoin vain suihkuun. En minä kotonakaan jätä pientä yksin ensimmäisinä päivinä ja viikkoina. Jos minä käyn suihkussa, joku kuuntelee vauvaa. En minä raaskinut jättää sitä yksin omaan huoneeseeni, toin sen teille, että se olisi turvassa. Anteeksi, että toin sen teille kanttiinikäynnin ajaksi. Tahdoin vain kahvia, suklaata ja päivän lehden. En tarkoittanut olla vaivaksi. Tulin heti takaisin. Kotona voin jättää vauvan sänkyynsä makuuhuoneeseen ja hakea kahvini toisesta kerroksesta. Sairaalassa en uskalla niin tehdä. Olen pahoillani. Anteeksi, että olen ihminen tarpeineni vielä lapsieni synnyttyäkin. Anteeksi, että olen jo oppinut, että jos minä en huolehdi itsestäni, ei minusta huolehtimaan muista. Anteeksi, etten jäänyt kotiin synnyttämään vaan tulin riesaksenne sinne, missä yhteiskunta oletti minun olevan. Ikävää, että jo siellä ollessani tiesin asenteenne.

"Äi­tiys­po­li­kli­ni­kal­la syn­nyt­tä­jät vaa­ti­vat jos­kus syn­ny­tyk­sen käyn­nis­tä­mis­tä, kos­ka ovat vä­sy­nei­tä ras­kau­teen­sa. He ve­toa­vat sii­hen, et­tei­vät saa nu­kut­tua öi­tään ja olo on tu­ka­la. Ihan var­mas­ti yön­sä saa nu­kut­tua pa­rem­min vau­va vat­sas­sa kuin vau­va vie­rel­lä." Kaikesta purnauksestani huolimatta vasta tästä suutuin. Ja kunnolla suutuinkin. Varmasti äitipolilla riittää turhasta vinkujiakin. MUTTA tämän synnytyksen voisi kyllä käynnistää sillä perusteella, että äiti ei nuku öitään ja olo on tukala. Tämä äiti ei liiemmin nuku päivälläkään, vaan kävelee täällä seiniä päin ja huutaa kaikelle, mikä ei mene niin kuin pitäisi. Tämä äiti nukkuisi paremmin vauva vieressään kuin vatsan kanssa, ihan vain, koska ne kivut, jotka pitävät hereillä eivät johdu yksinomaa vatsasta. Mutta niitä ei voida lääkitä vatsan kanssa. Tämä äiti nukkuu muutenkin paremmin vauvan kuin vatsan kanssa. Edellyttäen, että vauva ei ole koliikkimallia... sitähän ei tietysti voi etukäteen tietää. Neljän edellisen kanssa olen vauvavuosina valvonut YHTEENSÄ 20 yötä. Jo yksistään kesäkuun alusta tähän saakka olen valvonut niin monta yötä. Edellisiltä en muuten valvonut kuin yhteensä 10 yötä, joista kahtena on synnytetty ja yhtenä maattu sairaalassa käyrillä. Että sinä rakas kasvatusalan ammattilainen, kätilö, toivon sinulle pikaista ammatinvaihtoa. Onneksi et sieltä länsisuomalaisesta synnytyssairaalasta pääse hoitamaan minua ja synnytystäni. 

Pupu etsii omaa kotia

Hieman reilu vuosi sitten aloin etsiä meille omaa kotia (vuokrakotia) levottoman kerrostalokolmion tilalle. Kyllähän se kolmio neljän lapsenkin kanssa menetteli, muttei sitä juuri kodiksi voinut kutsua, kunhan oli paikka, jossa syödä ja nukkua.

Kolmea asuntoa meille tarjottiin. Kahta kävin katsomassa. Tämän nähtyäni ei kolmatta tarvinnut nähdä. Ottaessani kengät pois jalasta olin jo kotona.

Samaan aikaa kodin etsinnän kanssa etsin kirjaa. Ja tänään sen löysin.



Tätä äiti luki meille, kun olimme pieniä. En kuitenkaan etsinyt tätä sen enempää edellä mainitusta syystä kuin omille lapsillenikaan. Etsin siksi, että tarinalla on minulle merkitystä. "Kuka tietäisi neuvoa Pupulle oman kodin?"

Ei, tämä kirja ei kuulu lasteni hyllyyn. Tämä seisoo minun hyllyssäni. Sen paikka on siinä. Koska Pupukin löysi oman kodin.

Omituista

Nelikko tulee tänään isälomaltaan kotiin. Lasku lomalta arkeen alkoi meillä kuitenkin jo aikaisin aamulla, kun huomasin ensimmäistä kertaa olevani kotona koiran kanssa aivan kahdestaan. Edellisestä kerrasta onkin kulunut jo lähes yhdeksän kuukautta. Meillähän on aina joku muukin kotona ja ulko-ovesta käy väkeä sisään ja ulos tiheämpää tahtia kuin rautatieasemalla ruuhka-aikaan. Mikäpä siinä, nyt saa ihan rauhassa siivoilla tai lukea tai olla vaan, johan se on huomenna ihan erinäköistä.

Kaksi pienintä palaa huomenna lomaltaan päiväkotiin loppukuuksi, ja eskarin alkaessa on eskarilaisella edessä päiväkodin vaihto lähemmäs ja puolipäiväiseen ryhmään. Vielä on reppu ja jotain varustetta hänelle hankittava... josko vaikka löydettäisiin sellainen reppu, joka kelpaisi kouluunkin ensi syksynä. Eskarin alkaessa taapero jää päiväkodista kokonaan kotiin, eikä päiväkotimatkoihin enää tarvitakaan autoa.

Koululaiset puolestaan lopettavat lomansa ensi tiistaina koulun alkaessa. Kun lisätään uuden arjen rytmeihin vielä vauva, voidaan todeta, että melkoinen hulinasyksy on luvassa. Ja oikeasti odotan sitä jo innolla.

Uudelleensynnyttäjät käyvät täällä neuvolassa raskauden loppuun saakka vain joka toinen viikko. Minun kohdallani tekivät kuitenkin poikkeuksen ja saan ajan joka viikolle. Loistohomma. Verenpaineiden tiheästi seurannasta kuitenkin luovuttiin jo, ei näillä paineilla mitään myrkytyksiä ole, unettomuutta ja stressiä kylläkin. Vaikka kuinka vihjailisi viimeiselle "tulisit jo", ei sitä vain kuulu.

Neuvolasta hätäilevät jo lastenhoitojärjestelyjä synnytyksen ajaksi, eikä meinannut vastaukseksi kelvata, että sehän riippuu ihan päivästä ja kellonajasta. Arkena virka-aikaan on yhdennäköiset järjestelyt, muulloin muunlaiset. Eiköhän tätä sukua ja ystäviä löydy niin, että jotakin lapsille aina keksitään.

Sairaalaan ehtimisestäkin huolehtivat... sanoisin, että turhaan. Sinne nimittäin joko ehtii tai sitten ei, eikä siihen juuri voi itse vaikuttaa. Vesien mennessä soitetaan lanssi ja ensimmäisestä ihka oikeasta supistuksesta lapsenvahti. Ja jos vahdin saamisessa kestää, niin soitetaan taksi tai lanssi, todennäköisemmin lanssi. Että näin tänään.

Muistoja vaan

Yö: Muistoja

Vuosilta 2008-2011

Kun pitkä mustan jälkeen kohtaa valon ja alkaa nähdä maailman väreissä, tietää vihdoin elävänsä. Minun tarinani huutaa tulla kuulluksi, kuten minäkin huusin vuosia, jotta tulisin nähdyksi. Ei jää vaihtoehtoja. On kirjoitettava tarina pimeästä ja valosta. Siitä hetkestä jolloin ne kohtaavat.

”Pimeydestä minä huudan Sinua, Herra!” Ja Sinä kuulit. Sinä lähetit enkelisi varjelemaan minua, vaikkei aina tuntunutkaan siltä. Ja lopulta annoit minun nähdä jokaisen värin.

Jotta voisi kertoa elämästä, on ensin kerrottava kuolemasta. On nähtävä yön musta loppumaton pimeys, jota sävyttää vain kivun punainen usva. Vasta silloin voi oppia rakastamaan elämää, jota ei väritä toivottomuus.

Vihdoinkin minä elän. Enää en vajoa pohjattomaan pimeyteen tai kiepu punaisessa hunnussa sulkiessani silmäni. Odota maailma, minä tulen. Vihdoin minulla on rohkeutta kohdata itseni ja elää elämää, jonka tiedän olevan minulle varattu.

Tämä on matka menneeseen viimeistä kertaa. Tulevasta ei kukaan tiedä, mutta nyt olen vahva. Isä, Sinä annoit minulle uskon ja toivon siitä, että aurinko nousee huomennakin. Vielä pyydän, että viet saman toivon muillekin ikuiseen pimeyteen eksyneille. Anna heidänkin nähdä väläys kirkkaudesta ennen uutta syöksyä alas.

Pohjalta on vain yksi tie ylös. Se on pitkä ja kivinen, yksinäinen ja lohduton. Tässä on minun tieni; tie, totuus ja elämä.

Milloin voi rehellisesti sanoa, ettei jaksa enää jatkaa yhtään pidemmälle? Milloin kaikki ympärillä ovat valmiit näkemään sen? Kun nyt on niin, etten enää jaksa. En jaksa siirtyä mihinkään. En eteen tai taakse tai sivulle, en minnekään. Oikeastaan haluaisin lopettaa koko tämän leikin nyt. Kerran vain kalliota päin tai sillalta alas. Siinä se olisi. Kerrankin joku muu saisi siivota jäljet ja selittää asiat lapsille. Eivät ehkä ikinä antaisi anteeksi, mutta minä en olisi sitä näkemässä. Häpeä ja syyllisyys eivät enää kuuluisi minulle.

Väkisinkin jää vain miettimään, mitä muutoksesta itse hyötyy. Tiedän ja ymmärrän, että voin muuttaa vain itseäni. En kuitenkaan näe siinä mitään järkeä, jos toinen ei muutu siinä samalla vaan jatkaa kohteluani samoin kuin ennenkin. Minä tarvitsen rinnalleni jonkun, joka kestää ailahteluni. Tai vielä parempaa; jonkun, joka näkisi luomani kovan kuoren sisään, ennen kuin kätketty tulee näkyviin.

Hautakivessä teksti: ”Hän tappoi itsensä, koska mies ei tiskannut.” Jälkikäteen on hyvä nauraa tiskipöydältä kuiskineille veitsille. Kuinka hölmöltä se vaikuttikaan. Silti se ei silloin naurattanut, tuska oli todellista ja käsin kosketeltavaa. Siitäkin huolimatta, että kyse ei ollut mistään isosta. Vain minun elämästäni, ei sen kummemmasta. On pelottavaa, miten mitätön asia lopulta saa minut murtumaan. Yleensä nautin siitä, että saan toimia aivan osaamiseni ja jaksamiseni äärirajoilla. Ehkä se sitten pitää paikkansa, ettei kenellekään tee hyvää olla äärirajoilla koko ajan. On osattava antaa periksi ja luovuttaa, kun elo käy liian vaikeaksi.

Minä olen kameli. Kameli on kuormajuhta. Se jaksaa kantaa suuria kuormia, ja sen täytyy pysähtyä juomaan ja lepäämään vain harvoin. Kameli on kestävä, sitkeä, sinnikäs ja hankalasti käsiteltävä. Kamelia on miltei mahdotonta ujuttaa neulansilmän läpi, mutta se kuuluisa viimeinen korsi riittää katkaisemaan kamelinkin selän. Minä kannan mukanani suurta ja kallista kuormaa. Vähän väliä selkääni lastataan lisää lastia. Jatkan vaellustani vailla tietoa määränpäästäni. En pysähtele lepotauoille. Minä en lepää. Minä uuvun, mutta jatkan vaellustani. Ja kun vihdoin selkäni murtuu, kukaan ei kuule huutoani. Minun hätäni on muille näkymätön. Olen vain kuormajuhta ja minut voi aina korvata uudella. Minun työlläni ei ole merkitystä niin kauan, kun se tulee tehdyksi. Työni arvo tajutaan vasta, kun minä en sitä enää tee ja kukin joutuukin itse kantamaan oman viimeisen kortensa. Mutta silloin on jo liian myöhäistä.

Ja hän valitsi viulunsoittajan. Aina uudelleen soitellen sotaan, valmistautumatta pahimpaan. Koskaan hänellä ei ollut esittää varasuunnitelmaa, usein ei edes sitä alkuperäistä.

Emme menneet pariterapiaan enää. Me, kameli ja viulunsoittaja, haimme nyt uutta ratkaisua yhdessä. Kenties jotain luovaa tai ehkä radikaalia. Ehkä terapia olisi voinut vielä pelastaa meidät. Tai ehkä se olisi vain pitkittänyt väistämätöntä. Ehkä, ehkä. Ehkä.

En saa mistään kiinni. Päivät valuvat ohi. Tuska kasvaa taas, se muuttuu jäytäväksi kivuksi polviin ilman lääketieteellistä syytä. Se asuu suurena möykkynä rinnassa. Siellä se puristaa ja tykyttää, pakottaa liikkumaan. Tekisi taas mieli karata, jonnekin, pois. Kivulta ei ole pakotietä. Ei löydy keinoa tuskasta ulos. Ja taas se pitäisi kaikki avata. Pitäisi repiä vanhat auki, nostaa pöydälle kaikkien näkyville. Siinä se sitten olisi, elämäni, sydämeni paljaana, vapaasti satutettavissa. Kuinka silloin sattuisikaan, kun kaikki puolustukseni muurit olisin itse hajottanut. En kestäisi sitä. Kerran toisensa jälkeen on luottamukseeni vastattu terävillä sivalluksilla ja satuttavilla sanoilla. On tehty selväksi, etten ole minkään arvoinen tai kelpaa kellekään.

Sama noidankehä tunnista, päivästä, viikosta, vuodesta toiseen. Kerta kerralta on vaikeampi antaa anteeksi. Edellinen myrsky ei ole vielä ohi, kun seuraava jo lyö päälle. Minä rakastan niin, että sieluun sattuu. Hän sanoo haluavansa eron. Tuntuu, kuin joku vetäisi maton alta. Toivoa toki on. Vain keinot on loppu. Olen pelannut kaikki kortit kädestäni. Ei ole mitään enempää. Ei mitään. Olen vedonnut järkeen, olen näyttänyt tunteeni, etsinyt toimintamallia... En pysty tähän, en jaksa. Minun koko elämäni. Tämänkö vuoksi olen taistellut liittoni puolesta?

Jos minä en muutu, niin tämä on tässä. Hän ei aio muuttua. Mitenkä minä muuttuisin? Kovettaisinko sydämeni ja lakkaisin välittämästä toisen temppuilusta? Tarvitsisin ihmisen, joka näkee minutkin. Pitäisi minua tärkeänä ja myös näyttäisi sen.

Mitä sitten, kun kaikki on menettänyt merkityksensä? Kun viimeinenkin unelma on poljettu lattianrakoon eikä uusia vielä ole? Mitä minä teen? En pääse tuskaa pakoon. Sitä ei voi hukuttaa. Itseään ei voi paeta. Minä, joka olin valmis antamaan kaikkeni... En enää tiedä, mistä vielä voin luopua. Sattuisiko kuitenkin vähemmän, jos vain lähtisin ennen kuin minut heitetään ulos? Pakkaisin tavarani ja vain lähtisin?

Ja minä halusin pelastaa, mitä pelastettavissa on, ei paljoa. Voin pelastaa vain itseni. Senkin pakenemalla, juoksemalla henkeni edestä. Minne vain menisinkin, minut löydettäisiin. Tuskani seuraisi minua kaikkialle. Joutuisin jättämään kaiken sen, mikä on kannatellut minua viimeiset vuodet. Lapseni. Kuinka heidän kävisi? Heitä en saa pelastettua elämän armottomuudelta. Aina läsnä, näkevät kuulevat kaiken. Sama kirous jatkuu sukupolvesta toiseen. Kuinka yritinkään antaa heille mahdollisuuden parempaan.

Psykologin luona puhuttiin paniikkioireista. Niiden syistä ja seurauksista ja siitä kuinka kohtaus muodostuu. Nuoret ihmiset ovat kuulemma siitä kummia, että faktat kuultuaan he eivät enää saa kohtauksia. Minä en ymmärtänyt. Olin selvittänyt kaikki faktat jo vuosia aikaisemmin. Tutkinut niitä ja uskonut ymmärtäneeni ne. Ja silti minä sain kohtauksia. Laukaisevat tekijät ovat kohdallani jotenkin outoja. Osaa niistä ei voi ymmärtää, kun on kuullut vain valittuja pätkiä elämästäni. Minä olen edelleenkin sitä mieltä, että kukaan muu ei voi tietää sitä, mitä minä en kerro. Enkä minä halua kertoa. Käytän sanaa miekkana ja sivallan täydellä voimalla, ennen kuin vastustaja ehtii lamaannuttaa minut. En osaa erottaa samalla puolella olijaa vastustajasta. Tämä taistelu on minä vastaan koko maailma.

Minä tiedän, että paniikkikohtaukseni ovat pakokeino todellisuudelle, jota en voi hallita. Tyypillisin kohtaus syntyy nimenomaa minun fyysisen tilani loukkauksesta, oli se sitten teoilla tai vain sanoilla. Myös ajatus siitä, että joku voisi loukata minun tilaani, riittää laukaisemaan kohtauksen. Mikä milloinkin on minun tilaani on toinen asia. Joskus se olen ihan vain minä, joskus metrin säteellä ympäriltäni, joskus minun pihani, joka on punaisilla maanmittauslaitoksen laittamilla rajatolpilla ympäröity. Minun on minun, miksi se on niin vaikea käsittää? Äläkä vahingossakaan kosketa kaulaani, älä edes ajattele, sano tai katso. Minä kuristun, lakkaan hengittämästä, kuolen. Älä tee sitä minulle. Sen ymmärtää lapsikin. Edes pienin ei enää kosketa kaulaani. Saattaa kyllä todeta, että äidin kaulaa ei saa silittää, mutta mun kaulaa saa. Ja kuinka äidin sydämeen sattuu, kun tietää asioiden olevan kehnolla tolalla, kun kauhistuu lapsen viattomasta hellyydenosoituksesta. Ei asioiden näin pitänyt mennä, mutta minä en voi sille mitään, en edes lasteni vuoksi.

Minä tulin raskaaksi ennen vanhojentanssejani. Minusta ja paristani otetussa kuvassa säihkyy kihlasormukseni yhä. Olin silloin kolmannella kuulla raskaana. Se oli minun pakoni pois pahasta maailmasta. Parini ei tiennyt raskaudestani. Hyvä niin, koska muuten hän ei olisi tanssinut kanssani. Sulhaseni sen sijaan tiesi. Kaikista näistä vuosista huolimatta hän ei ole antanut anteeksi sitä, etten tanssinut hänen kanssaan. Kuinka olisinkaan voinut? Hänenhän piti olla omassa koulussaan ja tanssia jonkun muun kanssa. Mistä minä olisin voinut tietää, että hän olisi valmis luopumaan mistä vain saadakseen tanssia kanssani. Hän jätti lukion kesken. 

Minusta tuntui, että elämäni hajosi tuhansiksi pirstaleiksi kerran toisensa jälkeen. Melkein kymmenen vuotta sitten olin verrannut elämääni palapeliin, jonka kannet puuttuvat ja osa paloista oli kateissa. Sellaisesta pelistä kun on niin kovin vaikeaa saada yhtenäistä ja selvää kuvaa. Kerran toisensa jälkeen minun elämäni peli oli heitetty lattialle juuri silloin, kun kuvasta olisi voinut vain yhden tai kahden lisäpalan jälkeen saada selvää.

Nyt minusta taas tuntuu siltä. Kuinka sillä Jumalalla, johon minä niin kovasti uskon, voikaan olla niin kovin kiero huumorintaju. Minä olin hakenut töitä viisi kuukautta ja vain viikkoa ennen valmistumistani kolme työnantajaa tarjosi sopimusta. Sain valita sen, josta pidin eniten. Vuoden pitkän yrityksen jälkeen vihdoin raskaana. Varmistui vain päiviä työpaikan jälkeen, viikko sen jälkeen, kun mieheni ilmoitti haluavansa avioeron. Minulla on vain paloja. Ei ole kansikuvaa, ei tietoa siitä montako palaa peliin kuuluu. Minä rukoilin ja sain pyytämäni, mutta olenko valmis maksamaan sen hinnan? Löytäisinkö vihdoin sen onnen, jota niin hartaasti olin koko elämäni etsinyt?

Katselin ympärilleni psykologini huoneessa. Istuin siellä nyt viimeistä kertaa. Enää ei puhuttu mistään uudesta, tai vanhasta, tai yleensäkään merkityksellisestä. Käytiin läpi menneitä kertoja ja tulevaisuuden suunnitelmiani. Oven vieressä seinää vasten oli edelleen se punainen nojatuoli, jossa olin istunut 25 kertaa aikaisemminkin.

Tuolini vieressä huoneen nurkassa pieni neliskulmainen puinen pöytä ja pöydän vieressä toista seinää vasten se toinen punainen nojatuoli, jossa psykologini aina istui. Minua vastapäätä olevalla seinällä oli ikkuna, jossa oli sälekaihtimet. Ikkunan alla oli työpöytä, pöydän alla pahvilaatikko, jossa ne klassiset sanat: heitä tähän. 

Ultraava lääkäri tutkii papereitani. ”Teidän täytyisi kuitenkin tavata psykiatrinen sairaanhoitaja tämän paniikkihäiriö merkinnän vuoksi.” Jo samana iltapäivänä minulle soitti hoitaja ja tarjosi arviointiaikaa itseltään. Otin annetun ajan vastaan, vaikken ollut lainkaan varma minulle koituvasta mahdollisesta hyödystä. Sovittuna aikana sovitussa paikassa istuin odotustilassa ja katselin ympärilleni. Jalkalamppu seisoo tukevasti kirjahyllyn vieressä. Hylly on täytetty kaiken maailman koriste-esineillä, mutta kirjoja siinä ei ole ainuttakaan.

Kesäni uudessa työpaikassa sujui nopeasti ja ennen kuin huomasinkaan oltiin jo elokuun puolivälissä. Onneni oli vähä vähältä murtunut jonnekin ja huomasin jälleen seisovani tyhjän päällä. Raskaana jo näkyvän mahani kanssa, irtisanottuna koeajalla, ilman terapeuttia tai mitään. Tunsin itseni niin eksyneeksi, etten oikeastaan osannut enää edes itkeä alkujärkytyksen jälkeen. Kesän kuluessa olin parhaani mukaan yrittänyt romuttaa avioliittoani toinen toistaan oudommilla tempauksilla. Onneni kadottua minulle ei jäänyt mitään.

Kuinka syvälle voi pudota? Musta kuilu, jonka pohja ei vain tule vastaan. Väittävät, ettei pohjalta pääse kuin ylöspäin. Mutta entä, jos ei olekaan pohjaa, jolle pudota? Kun se on väkisin riistetty pois. Ei kotia, ei mitään. Vain ne sanat, rikkihapov vahvuudella mieleen syövytetyt. ”Mä en tahdo sua enää. Mulla on toinen. Parempi. Vanhempi. Kärsivällisempi.”

Minulla on kyyneleet. Yksin ollessa niitä ei pysäytä mikään. Mun elämällä, rakkaudella, haluilla, toiveilla ja loputtomalla yrittämisellä ei ollutkaan mitään merkitystä. Mies varasti elämäni ja huuhtoi sen viemäristä alas. Minun lohduttomaksi tehtäväkseni jäi vain katsella, kuinka se pyöri imeytyessään putkistoon ja kadotessaan ikuisuuksiksi. Voi miksi, miksi minä?

Virallisesti eronnut. Heitinkö minä yksitoista vuotta hukkaan? En. Rakastinko todella? Kyllä. Kadunko? En. Ja silti rakastan edelleenkin. On niin vaikea käsittää, että ”Anteeksi” ei voi tätä enää korjata.Vaikea hyväksyä, että vaikka rakastan, en edes tahdo korjata. Oppivuoteni ovat ohitse. Ei enää kynnysmattona. Ei ikinä.

Miten paljon opinkaan onnesta noina onnettomina vuosina. Terveestä itsekkyydestä eläessäni vain muita varten. Ystävien merkityksestä kadotessani yksinäisyyden kätköihin. Rakkaudesta mustelmia peitellessäni.

Minä lennän. Siipeni kantavat vihdoinkin. Nautin kosketuksesta kaulallani vaikka vieläkin pelkään. Luotan itseeni. Terapiani jatkuu edelleen. Tarvitsen ulkopuoliset maksetut korvat, jottei pimeys nielisi minua uudelleen. Ääneen sanotut sanat eivät olekaan niin pelottavia. Taistelen edelleen paniikkia vastaan. Yhä harvemmin se kuitenkaan saa minusta otetta. Ehkä tämänkin taistelun voi voittaa, kuka tietää.

Jääkarhu (ja hieman blogista)

Tätä blogia voi nykyään kommentoida kuka vain, joskin kommentin jättäjältä vaaditaan hieman kärsivällisyyttä. Kaikki kommentit tulevat kyllä luettua, mutta ne tulevat minulle tarkastettavaksi ennen julkaisua. Toistaiseksi ei ole tarvinnut jättää mitään julkaisematta, ja julkaisen toki kritiikitkin =)

Mikään kiiltokuvablogi tämä ei ole, kuten lukijatkin ovat varmasti huomanneet, aiheet ovat jotain muuta kuin lastenvaatteet kuvineen ja auringonpaiste. Kirjoitan elämästäni, joka on edelleen yhtä ruusuilla tanssimista piikkeineen ja terälehtineen. Kirjoitan harmaista pilvistä ja niiden hopeareunuksista (mikä on koomista, koska en voi hopeaan koskeakaan...) ja siitä risukasasta, jonne aurinko satunnaisesti osuu. Ei ole niin huonoa, ettei siinä olisi jotain hyvääkin.

Jääkarhuni on jälleen yllättänyt meidät ja kerännyt kehuja. Esikoinen on kesän aikana oppinut tuota taluttamaan ja muutenkin vihdoinkin ruvennut luomaan tuohon suhdetta. Juuri ennen isällensä lähtöä tyttö kehui, kuinka on saanut koiran oppimaan uuden tempun. Katsoin vuoroin tyttöä ja vuoroin koiraa. "Istumaahan-istumaahan!" Koira totteli ja näytti nauravan tytölle. Tyttöä kiellettiin kiusaamasta koiraa. "Taitaa olla niin, että sä et opettanut temppua koiralle vaan koira sulle."

Eilen veimme jääkarhun katsomaan pientä ja mustaa. Pieni musta pelkäsi, peruutti sohvan alle ja murisi sieltä. Jääkarhu katsoi pientä ja peruutti selkäni taa turvaan. Loppujen lopuksi oli vaikea sanoa, kumpi koirista pelkäsi enemmän. Voihan olla, että omani ei vain tiennyt, mitä sen pitäisi pienen, mustan ja murisevan kanssa tehdä, ehkäpä se väisti siksi. Hymyilytti se silti. Ensin tuo pieni musta säikytti lapset ja sitten koiran.

Edelleenkään en ymmärrä, miten koirien keskellä kasvaneet lapseni voivat pelätä koiria. Mutta niin ne vain pelkäävät, taaperoa lukuunottamatta.

37+5

Terveydenhoitajien sijaisia ja opiskelijoita tuntuu neuvolassa riittävän. Mikäpä siinä, mukaviahan nuo. Hieman tosin tökkäsi, kun eivät kysyneet, sopiiko opiskelijan läsnäolo (sopihan se, mutta kai sitä sentään kysyä pitäisi?)

Neuvolakortti on mystisesti hukassa. Verenpaineet pilvissä. Sairaala vaihdettu Kätilöopistosta Hyvinkääksi. Kun ei uskalla, niin ei uskalla. Verenpainemittari pitää lainata ja isoa kasaa oireita seurata. Äiti on vähän väsy. Sokerit sentään oli ok ja hemoglobiini samoin. Aina on jotain.

Täällä kuulemma uudelleensynnyttäjät käyvät loppuunasti neuvolassa vain joka toinen viikko. Sain kuitenkin uuden ajan jo ensi viikolle, kun näitä murheita näyttää joka kerran löytyvän jotain uutta. Seurataan tarkasti, juoksutetaan edes takaisin. Eikä sittenkään tiedetä saatika tehdä mitään. Odottavan aika on pitkä (ja siitä pitää luonnollisesti valittaa kovaa ja kaikille...) Yritä siinä sitten vakuuttaa itsesi, ettei mene enää kauaa.

Saako syyttää pallomahaa?

Kuluneena aikana eron jälkeen uuden ajanlaskun alusta olen keräillyt hyllyni täyteen Teho-osaston tuotantokausia, suomeksi tekstitettyinä. Kaudet 1-6 ovat tänä aikana kaupoista löytyneet, seiskan julkaisua odottelen kuola valuen. Englanniksihan nuo toki jo saisi vaikka kaikki 15 kautta, mutta tässä härdellissä ei enää jaksa kielitaitoaan venyttää, vaikka se kuinka todistetusti riittää tämänkaltaisten saippuasarjojen katsomiseen.

Olen kasvanut teho-osastoa katsellen. Ensimmäisen jakson näin 1995 koulun kesälomalla (tai ainakin silloin oli ulkona lämmin, aurinko paistoi, ja kello oli ohi nukkumaanmenoajan, kaveria kotiin saattaessa tuli hoilattua "sä oot mun Romeo, mä oon sun Julia..."). Koukutuin jo silloin, vaikka äiti kerran toisensa jälkeen sanoi, ettei se ole lastenohjelma. Loppujen lopuksi äidin kanssa yhdessä katsottiin melkoisen monta jaksoa.

Viimeistä tuotantokautta lähetettiin vain vähän aikaa ennen eroa. Kaipasin noita vanhoja kausia dvd-boksina jo silloin. Joka torstai-ilta MTV3 klo 21 ja seurana pullo halpaa valkoviiniä, kahdelle jaettavaksi. Joka perjantai-aamu töissä kysymys: "Pakkoko se on torstaisin?" Oli se. Ensinnäkin tietäisittepä millaista oli töissä silloin ja toiseksi, enhän minä lähetysaikaan voinut vaikuttaa!

Miksikö kerron? Koska lojuin eilen sohvalla kutoskausi kaverinani. Ja itkin. Ensin orvoksi jääneitä lapsia, joiden vanhemmat kuolivat auto-onnettomuudessa ja sitten syöpään kuollutta äitiä, tai pikemminkin tämän äidin miehen kommentointia. Koskaan enää ei voi tulla vastaan ihmistä, jota rakastaisin samalla tavalla kuin häntä.

Milläpä selität miehelle kyyneleet, jotka eivät vain lopu. Paras vastaus on: "Raskaana olevat naiset nyt vain ovat vähän hölmöjä." Se on vaan niin epäreilua, rakkaus on vain kerran niin sokeaa, toisella kertaa silmät ovat jo auki ja varoitusvalot välkkyy, ei se ole enää samanlaista. Voi olla parempaa, voi olla enemmän, muttei enää samaa.