Tämä ei ole blogipäivitys

Eihän mun tänne pitänyt kirjoittaa, eihän? Eikä tää varmasti ole kirjoittamista, eihän? Jollekin halusin vaan kertoa, että vuosi sitten satoi lunta ja vuosi sitten sytytin kynttilän, päästin rakkaimman ystävän savuna taivaalle. Tänään sataa lunta ja sytytin sille rakkaalle kynttilän merkiksi, että muistan ja olen edelleen kiitollinen saadusta ajasta. Ei kai sellainen suru koskaan unohdu, on vaan ollut hurja vuosi eikä lainkaan aikaa surra.

Ei tästä tule tapaa, ei ole luvassa suurta come backiä. Halusin vaan jollekin kertoa, kuinka mä tänä vuonna löysin joululaulun, joka jotenkin just tänä vuonna niin osui ja upposi.

Täällä kaikkiin päiviin tuo ilo taivaallinen.
Lempeyttä, rakkautta silmiin ihmisten.
Sanat, jotka kuulin, ne unohdu ei koskaan,
vaikka mitä tulkoon, niistä aina voimaa saan.

Facebookissa jatkuu. Nähdään siellä.

Sen pituinen se.

Suunnilleen vuosi sitten tämä blogi meni ihan jumiin. Yht'äkkiä oikea elämä tuli ja tempaisi meidät mukaansa jollain käsittämättömällä syöksyvirtauksella, sellaisella voimalla, ettei siinä käynyt vastaan haraaminen. Mä huomaan yhä useammin kirjoittavani mieluummin päiväkirjaan kuin blogiin, aina enemmän itselleni, entistä enemmän omien ajatusten selkeyttämiseksi. Vaikka sitähän tää blogi joskus oli. Mun päiväkirja.

Meidän jutut jatkuu edelleen facebookissa. Eksyy niitä tännekin joskus, jos tuntuu, että sanottavaa on enemmän kuin fb-postaukseen järjellisesti sopii. Tosi harvoin enää.

Eletäänhän meillä jänniä aikoja, teini-ikää, viimeistä vauvavuotta. Työnhakua. Lähestyviä kuntavaaleja. Syksyä. Entistä useammin tekee mieli pitää ne pienet hetket itsellään. Lautapeli-ilta koululaisten kanssa, tv-sarja miehen kainalossa, hampaita huutavan vauvan öiset vaunulenkit. Villasukat, kumisaappaat ja vesilätäköt.

Kuusi vuotta sitten en uskonut, että mulle on enää tilaa missään. En uskonut kenenkään välittävän. Hautasin kaikki omat unelmani ja kiljuin maailmalle, että mä en ole yksinhuoltaja, meillä on yhteishuoltajuus. Kuluneina vuosina ovi on käynyt tiuhaan. Ensin siitä oli liikenne lähinnä ulos, toiset lähtivät itse, toiset tulivat heitetyiksi. Harva jäi. Vielä harvempaan luotin. Mulla oli kuulemma motivaatio-ongelma. Ehkä oli. Tai ehkä se ongelma oli siinä, että kun sulta viedään kaikki, ei sulle jää sitä motivaatiotakaan. Kun ei ole mistä motivoitua.

Sittemmin ovesta on ollut liikennettä toiseenkin suuntaan. Tyhjästä kolmiosta, väärästä sohvasta ja väärille seinille sijoitetuista rumista työpöydistä on päästy siihen, että on kodin näköinen koti rumine vanhoine kalusteineen (joilla jokaisella on oma tarinansa) kaupungissa, joka meidät on osakseen huolinut.

Mä istuin tänään yllätyskokouksessa ja mietin, että jos vaan olisinkin tiennyt kuusi vuotta sitten, mikä mua odottaa, en olisi pelännyt niin paljon. Koska tässä maailmassa on sittenkin mulle ihan oma paikka.

Kiitos teille tästä matkasta. Ehkä me tavataan vielä seuraavassa seikkailussa.

Mikä mättää julkisessa neuvolapalvelussa?

Yhä useampi ostaa kätilön apua, uutisoi Taloussanomat tänään 22.9.16. Yksityisten neuvolapalveluiden käyttö on yleistynyt valtavasti, eikä käyttäjät löydy suinkaan vain ylimmistä tuloluokista, vaan jopa sieltä ihan tavallisesta keskiluokasta. Jopa minä yllätin itseni viidettä odottaessa pohtimasta, josko ostaisin neuvolapalvelut rehellisesti rahalla sen sijaan, että käyttäisin julkisin varoin ylläpidettyä asiakkaalleen ns. ilmaista neuvolaa. Päädyin silloin kuitenkin julkiselle puolen pitkälti siksi, että yksityisen maksut yksinkertaisesti olivat meidän taloudelle liian suuret (ja kyllä kaduin ratkaisuani pitkään ja hartaasti, tonni äidin mielenterveydestä ei ole yhtään liian iso raha).

Näiden suunnilleen viidentoistavuoden aikana olen saanut ihmetellä äitiyshuollon kehitystä. Yhtäältä ns. pakollisia sikilöseulontoja on tullut monta lisää (pakollistahan toki mikään ei ole, mutta auta armias, jos jätät menemättä johonkin näistä. Sille syyllistämiselle ei ole loppua.) Vile kahden ensimmäisen aikaan HUS-alueella raskauden seurantaan kuului kaksi ultraa, joista molemmista piti maksaa poliklinikkamaksu. Nykyisen Kouvolan perämetsissä ei vuonna 2005 tarjottu mahdollisuutta kuin keskiraskauden ultraan (siitä luonnollisesti veloitettiin poliklinikkamaksu). Nykyisin sekä niskapoimu-ultra että tuo keskiraskauden ultra ovat tarjolla kaikkialla eikä niistä peritä maksua. Lisäksi on tullut veriseulat alkuraskauteen.

Toisaalta taas äitiys- ja lastenneuvolat on yhdistetty niin, että neuvolan työntekijät ovat lähes kaikki koulutukseltaan terveydenhoitajia. Kätilöt ovat kadonneet neuvoloista tyystin. Neuvolan vastuulle on kaadettu valtavasti lisää asioita (mm. pienten lasten mediakasvatuksen ohjeistus ja seuranta), mutta käyntejä on harvennettu ja lyhennetty. Puhelinaika on lähinnä hyvä vitsi.

Julkisen neuvolan aukioloaikoja on ainakin täällä meillä kavennettu, vielä muutama vuosi sitten aamun ensimmäinen aika oli 7.30. Nykyisin se on 8.30. Paitsi, jos käsittämättömällä tuurilla saa ajan neuvoteltua jo kahdeksaksi. Neuvolan ohjeistuksissa kotikäyntien määrää on lisätty. Käytännössä neuvoloissa ei kotikäyntejä tehdä esimerkiksi kesäaikana ollenkaan (koska ei ole resursseja) ja muulloinkin ollaan kiitollisia, jos asiakas kuitenkin tulee neuvolaan.

Työntekijöiden vaihtuvuus julkisella puolella on mieletöntä (ottaen huomioon, että äitiys- ja lastenneuvolan yhdistämisen tarkoituksena oli hoitosuhteen jatkuvuus). Ja jos vaihtuvuutta ei työntekijöihin muuten saada, piirrellään kunnan sisällä neuvolapiirit uusiksi kerran vuodessa, että varmasti saataisiin koko pakka sekaisin. Meillä näihin viiteentoista vuoteen on mahtunut kymmeniä terveydenhoitajia ja kätilöitä pelkästään neuvolassa.

Oma lukunsa on vielä julkisen puolen kadoksissa oleva työntekijöiden perehdytys ja ammattitaito noin yleensä ottaenkin. Ei ole itsestään selvää, että vastaanottava terveydenhoitaja osaisi edes käyttää pituusmittaa. Sitäkin useammin on tilannetaju hukassa ja sosiaaliset taidot kiven alla. On ihan vihoviimeistä, kun terveydenhoitajan ainut käsitys lapsista on oppikirjan esimerkkikappale.

Lähinnä on ihme, että julkiselle puolen enää ylipäätään riittää asiakkaita.

Hetken rauha

Mun olkalaukussa on kiinni pinssi tekstillä "Kamalat Äidit". Sain sen rippikoulun vanhempainillasta mukaani, ja sillä mainostetaan seurakunnassamme loppusyksystä starttaavaa murrosikäisten nuorten äitien vertaisryhmää.

Meillä on ollut (taas) aika hirviöviikko ja huumorintajuni vetelee ihan viimeisiään. Puolitoista vuotta sitten alkanut jäätävä väsymys (joka alkuvuodesta tarkoitti, että nukuin 20 h vuorokaudesta) on täällä taas. Seiska tekee hampaitansa, Rääpäle herättelee edelleen ja Viimeinen tunkee useampana yönä viikossa meidän sänkyyn. Se sentään tuo jo tullessaan oman tyynynsä ja peittonsa...

Koulut on lähteneet täydellä tehollansa, eskari samoin. Oikomishoitoja, fysio-, puhe- ja toimintaterapioita sovitellaan kalenteriin. Vanhempainiltoja ja -vartteja, harrastuksia, neuvoloita, tavan hammastarkastuksia ja mitä noita on. Ja aina osuu väliin joku kalenterisäätäjä, jonka puolesta sanasta pitäisi ajatukset arvata.

Seiska ei istu, mutta se seisoo tukea vasten. Ja kävelee tukea vasten. Meillä on niittäin iso kassillinen kumisaappaita, ja se on aivan loistava tuki niin ylösnousuun kuin kävelemiseen.

Mä tulin perjantai-iltana auringonlaskun aikaan omasta tanssistani kotiin ja kerrankin vilkaisin ympärilleni sen sijaan, että olisin vain kiirehtinyt eteenpäin. Meinasin jämähtää just niille sijoilleni. Vikat auringon säteet puidenlatvojen punaisista lehdistä, kerrostalojen seinistä ja ennen kaikkea taivaanrannasta, jota vasten piirtyivät pysähtyneet nostokurjet... Katsoin sitä pysähtynyttä hetkeä ja sellainen hetken rauha kävi kuitenkin kylässä. Just näinhän näiden asioiden kuuluu olla.

Juu ei. Ei selväjärkistä ajatusta tänäänkään. Sori.

Mitäs meille?

Meillä on ollut vähän hektinen tämä alkusyksy, ylläripylläri. Jotain hajatelmia on kuitenkin jäänyt käteen.

Todettiin, että nelivuotias ei kävele kymmenen kilometrin lenkkiä. Samoin todettiin, että meidän yhden istuttavilla yli kymmenen vuotta vanhoilla rattailla ei enää tehdä kympin lenkkiä. Hajosivat mokomat lopullisesti tien päälle. Ostin uudet. Ekaa kertaa ikinä maksoin väristä, pinkit olisi saanut neljä kymppiä halvemmalla, mutta meille tuli mustat.

Esikoinen aloitti tuossa aamuna eräänä kysymällä, että miksei ne poliitikot vaan päätä tehdä niin, että kaikilla olisi hyvä, kun kerran saavat päättää. No niinpä. Mikä se sellainen kaikilla on hyvä sitten edes on? Keskustelu Suomen verotuksesta ja tuloeroista ennen aamukahvia ei kyllä ole mun ykkösvalinta. Ensin haluun kahvia. Keskusteltiin silti.

Toisen kouluviikot näköjään kutistuvat nelipäiväisiksi, koska oikomishoitoaikoja ei saa päivän alkuun tai loppuun ja välimatka on toistaiseksi sellainen, että keskellä päivää oleva aika polttaa koko päivän. Minä ja mun A:n ruotsi ollaan päädytty ruotsin opeiksi. Jes.

Kirppu ei saanut A2-kieltään. Sen sijaan se nyt opettelee venäjää joka tapauksessa. Ja ilmoitti tahtovansa kouluprojektinaan tutkia Mars-planeettaa. Ostin sille jonkun avaruusteemaisen lehden ja yllätin sen käyttämästä tietokoneeni tehot viimeiseen saakka. Se oli pistänyt teepannun ja marsun kiertoradalle auringon ympäri ja testaili jotain vetovoimia ja nopeuden vaikutuksia. Nää tän lapsen jutut menee kyllä kovaa ja korkealta yli mun ymmärryksen. Mut löytyi silti sitä mielekästä tekemistä alun tuskastumisen jälkeen.

Täystuho on saanut eskarista kavereita. Päivänä eräänä sitä hakiessa liuta lapsia huuteli, että miksi se lähtee kotiin jo nyt. Selitäpä sitten siinä muille lapsille, että kun ei tää saa olla täällä kuin sen neljä tuntia eskarissa. (Juu en selittänyt, mutta otti kyselyt päähän, rankasti.) Oikeastihan se ei saa olla eskarissa edes neljää tuntia, koska etuajassa ei saa viedä eikä myöhässä hakea, vaan molemmat on tehtävä niin, että neljä tuntia alittuu. Se on meinaan päivähoitoa heti, jos on yhtään ajoissa. Opetellaan tämä vuosi siis eskarista myöhästymistä ja seuraavat sitten kouluun ajoissa ehtimistä...

Kirppu on laiska puhelimeen puhuja. Sen prepaid vanheni. Hain sille kivijalkamyymälästä uuden. Ja siirsin samalla itseni 2010-luvulle. Uusi puhelimeni on ollut käytössä ruhtinaalliset kaksi päivää ja se on vanhan puhelimen tapaan lähinnä unohtunut vaatekaapin hyllylle... Mä en edes junamatkalla eilen räplännyt sitä. On nimittäin kivempi katsella maisemia ikkunasta ja uppoutua omiin ajatuksiin kuin istua nenä näytössä. (Tosin, toim. huom. kaikki kävelyt mä kyllä kerään pokemoneja omaan puhelimeeni. Kaksi päivää ja lvl 7. Ei paha.)

Nyt on lauantai ja mä oon perunut tältä päivältä kaiken sen, mitä pitäis tehdä. Ihan vain voidakseni ekaa kertaa kahteen viikkoon edes hetkeksi pysähtyä katsomaan, keitä tässä meidän kodissa oikeastaan asuukaan. Luulen löytäväni tosi kivoja tyyppejä ihan omistakin nurkista.

Kesän viimeinen lämmin päivä

Tässäpä teille synnytyskertomussarjan ensimmäinen osa, joka tämän sarjan lopettaa. Neljätoista vuotta sitten minusta tuli äiti.

Lasketusta ajasta oli kulunut jo hyvä tovi, ja äitini puhelin oli jo puolitoista kuukautta täyttynyt "jokojoko" viesteistä. Oli maanantai, päivä, jolle yliaikaiskontrolli oli sovittu. Kesälomat olivat päättyneet, tiet taas täyttyneet työmatkalaisista. Isäni kanssa oli tehty kyytijärjestelyt yliaikaiskontrollia varten.

Aamukuudelta heräsin kipeisiin supistuksiin. Aikani ihmettelin niitä, ja mietin, että onko tämä nyt sitten sitä. Anoppi kolisteli aamutoimiaan keittiössä, mieli teki nousta sängystä ja liikkua, mutta jäin kuitenkin sängynpohjalle odottamaan, että anoppi lähtisi töihin. Herättelin miestä vierestäni. Kahdeksan aikoihin soittelin Kätilöopistolle ja saatiin lupa mennä sinne sitten, kun siltä tuntuu. Soitin vielä isälleni ja sovittiin kyytiä aikaisemmaksi, lupasi tulla heti, kun ehtii.

Odotellessa painelin suihkuun, mutteipä siitä sen suurempaa apua ollut. Sain vaatteet päälleni miten kuten ja istuin ulkorappusille odottelemaan kyytiä. Housut kastui kummasta lorahtelusta joka kerran liikahtaessani. Etsittiin sitten vielä pyyhettä autonpenkeille suojaksi.

Aamuruuhkassa ajomatkaan kului paljon tavallista puolta tuntia kauemmin, eikä loppujen lopuksi oltu perillä yhtään sen aiemmin kuin oli kontrollin takia suunniteltu. Housut läpimärkinä kävelin aulan läpi synnyttäjien vastaanottoon (joka silloin vielä oli sisääntulokerroksessa). Kätilö otti käyrää ja kyseli vielä toiveita (ei opiskelijoita!), merkkasi toiveet paperiin ja lupasi varmistaa, että salissa tiedettäisiin. Pari tuntia myöhemmin on päästy siirtymään potilashisseillä saliin.

Salissa vastassa oli kaksi kätilöopiskelijaa, jotka innoissaan näpyttelivät jotain tietokoneella ja sitten esittäytyivät ja alkoivat kiinnittää supistusantureita paikoilleen. Viitisen minuuttia myöhemmin on paikalle tullut kätilö melkoisella kiireellä. "Te ette saisi olla täällä, menkää ulos." "Ai miks?", kysyivät opiskelijat. "Koska tänne ei haluta opiskelijoita." Tytöt poistuivat salista selvästi ärtyneinä, ovella toinen vielä kääntyi ympäri: "Me yritettiin vaan auttaa sua!" On asioita, jotka vaan eivät unohdu neljässätoista vuodessakaan. Kätilö pahoitteli kyllä, että "ei opiskelijoita"-toive oli mennyt häneltä alunalkaen ohi ja oli tullut heti sen huomattuaan.

Aika kului hitaasti, supistukset olivat kipeitä, mutta omasta mielestäni pärjäsin niiden kanssa ihan hyvin. En kuitenkaan omatoimisesti uskaltanut liikkua sängyltä mihinkään, en tiennyt mitä saa tehdä, mitä ei saa tehdä tai mitä ylipäätään mun pitäisi tehdä. Saako juoda, jos on jano? Saako juoda kokista? En osannut tehdä muuta kuin odottaa sängyllä koko ajan kaikissa piuhoissa kiinni ja toivoa, että joku kertoisi, miten synnytyssalissa pitäisi toimia ihan kysymättä. Kysyäkään en uskaltanut.

Kätilö tuli ohjaamaan mut kokeilemaan keinutuolia, keinutellen voisi olla kivempi olla. Ulkoneva selkärankani painui kipeästi tuolin selkänojaan, eikä hyvää asentoa löytynyt. Sain ilokaasunaamarin, mutten ymmärtänyt sen ideaa ollenkaan. Pääsin takaisin sänkyyn. Hauskaa sinällään, että näin neljäntoista vuoden jälkeen muistan kyllä edelleen, kuinka kipeälle keinutuolin selkänojan pinna selkärankaa vasten tuntui. Sen sijaan en muista, miten kipeitä supistukset silloin olivat, kun omasta mielestäni pärjäsin kivun kanssa loistavasti.

Toiveisiini oli kirjattu myös, ettei epiduraalia käytettäisi, pelkäsin tuon puudutteen tiedettyjä haittavaikutuksia jo silloin. Olin koko raskausajan kärsinyt liian matalista verenpaineista, ne eivät olleet nousseet edes loppuraskaudessa. Olin kuullut, että epiduraalilla on verenpainetta laskeva vaikutus, enkä halunnut ottaa riskiä, että jo ennestään alhaiset paineet laskisivat lisää. Kätilö kuitenkin tuli taas huoneeseen, ehdotti mulle epiduraalia ja kieltäydyttyäni (koska omasta mielestäni pärjäsin edelleen ihan hyvin) esitti ehdotuksen miehelle. Tämä nyökytteli kätilön ehdotukselle ja totesi sitten mulle, että kyllähän sä nyt tän otat, tietysti. Kaksi yhtä vastaan, minkäs teet. Anestesialääkäri tuli ja laittoi puudutteen.

Puudute kyllä toimi loistavasti, kivut katosi ja nukahdinkin hetkeksi. Jossain vaiheessa olen havahtunut kakkahädän tunteeseen ja sitä pidätellyt muusta tietämättä. Kätilö kävi tilannetta tutkimassa, totesi kohdunsuun olevan täysin auki ja lapsen kovin ylhäällä, kyseli ponnistuttaako, johon olen vastannut, että ei. Kätilö kumminkin ohjeisti ponnistelemaan siinä sängyllä ja hävisi taas pitkältä tuntuneeksi ajaksi. Mies seisoi vieressä hokemassa, että ponnista ponnista, se käski sun ponnistaa, mikset ponnista.

Puudutteen vaikutus oli jo lakannut, kätilö kävi tuumaamassa, että kyllähän tässä jo jotain pitäisi tapahtua. Muistan valittaneeni, että ei tää mahdu, ei vaan mahdu ja kätilön todenneen, että kyllä se sieltä mahtuu. Silti lapsi ei koskaan suotunut itsekseen laskeutumaan kuin hädin tuskin imukuppirajaan, eikä oikeastaan edes siihen.

Mä olin ihan julmetun kipeä, koskaan en muista olleeni niin kipeä. Huone on täyttynyt ihmisistä, joku kysyi multa vielä, että jos kumminkin saisi terveydenhoitaja opiskelija tulla katsomaan "kun harvoin meillä on näitä vaikeita synnytyksiä, että näkisi ja oppisi" ja muistan sen napakasti kieltäneeni silloinkin. Kaksi kätilöä on maannut mun mahan päällä ja painanut lasta alaspäin, jotta se saataisi laskeutumaan niin, että imukupilla yltäisi, eikä tarvitsisi lähteä leikkuriin. Mä oon huutanut ja mun on käsketty olla hiljaa, etten säikyttäisi muiden salien äitejä.

Muistan kiljuneeni, että ottakaa se neula pois, kun välilihassa on tuntunut kova kipu, joka vain jatkui ja jatkui jatkumasta päästyäänkin. Muistan, jonkun vastanneen, ettei tämä ole neula (ja myöhemmin mulle kerrottiin, ettei siellä neulaa missään vaiheessa ollutkaan, vaan sakset). Vasta, kun vauva on vedetty imukupilla ulos, on hoitohenkilökunnalla välähtänyt, mistä kaikki vaikeus. Se oli virhetarjonnassa, melkein neljän kilon tyttö.

Ompelua varten on kyllä puudutettu kunnolla ja koko ajan selitetty, mitä tehdään. Saatiin saliin iltapalaa, kävin suihkussa. Siirryttiin osastolle. Muistan sen järkyttävän pyörrytyksen, mitä olen tuntenut vauvan sänkyä työntäessäni ja saattavan kätilön huolen siitä, pysynkö pystyssä. Sain ikkunasängyn kahden hengen huoneesta, mies lähti kotiin ja minä jäin sinne yksin. Vauva itki, nostin syliini, kävelin ympyrää ja hoin vauvalle: "Äiti ei tiedä, mitä sulle pitäisi tehdä, joku varmasti kohta tulee kertomaan, kohta saadaan apua, älä itke." Katselin illan pimenemistä vauva sylissä, kaupungin valoja ja saapuvaa syksyä.

---

Ehkä vielä itse synnytystä suuremmat traumat mulle on jäänyt ajasta lapsivuodeosastolla. Ensimmäisenä yönä nousin verestä läpimärästä sängystä käydäkseni käytävällä olleessa vessassa. En päässyt edes puoleen väliin huonetta, kun olen tuntenut märän hulahduksen ja vilkaissut lattialle, joka lainehti verestä. Soitin kelloa, koska kuvittelin sen olevan sitä varten, että sitä soittamalla saisi apua. Hetken odottelun jälkeen yökkö tulikin ja kysyi, miksi kelloa soitan. Kerroin olleeni menossa vessaan, kun kävi näin. "Meillä on täällä kyllä sellainen tapa, että jokainen siivoaa jälkensä ihan itse! Mene nyt sitten äkkiä sinne vessaan, niin tän kerran autan, mutta seuraavalla hoidat itse!" Hoipertelin seinistä tukea pidellen pyörtämistä peläten vessaan ja selviydyin sieltä takaisin sänkyyni kuin ihmeen kaupalla.

Aamuvuorolainen esittäytyi omahoitajaksi, ja kertoi että mikä tahansa ongelma mulla on niin hän kyllä auttaa. Hb:n nähtyään hän varmisti vielä, että joku toisi mulle ruuat sänkyyn, etten vaan pyörtyisi käytävälle. Harmi, että tuo omahoitaja ei koko siitä nejästä päivästä, jonka osastolla olin, ollut töissä kuin kaksi vuoroa. Muun ajan en tiennyt, keneltä voisi apua kysyä.

Vähän ennen kotiinlähtöä kätilöopiskelija kävi luonani kysymässä, onko kukaan käynyt kanssani synnytystä läpi. No ei ollut. Opiskelija sitten totesi, että hänellä on siinä se synnytyskertomus, hän voi sen mulle lukea. Ja sitten se tosiaan luki synnytyskertomuksen suoraan paperista. Muistan hyvin siinä kuunnellessa pohtineeni, että olisin kyllä varmasti osannut lukea ihan itsekin.

---

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä synnytyksen jälkeen terveydenhoitaja katseli mua hetken: "No ei kai se niin kamalaa ollut, että kai te toisenkin teette?" Mitä siihen nyt sitten voi vastata... Neljätoista vuotta myöhemmin mulla on seitsemän lasta, joista yksi on Haikaranpesästä synnytyspelon vuoksi, kahdesta olen käynyt terveydenhoitajan ja synnytyssairaalan kanssa lukemattomia ylimääräisiä keskusteluja synnytyspelon vuoksi, kahden kanssa olen käynyt ihan HUSsin pelkopolilla synnytyspelon vuoksi ja yhden olen selviytynyt ns. omin avuin tosin esikoisten synnytyksestä vihaisena kuin ampiainen. Ja kaikkien seitsemän synnytykset ovat menneet sekaisin niin, että ainut, minkä oikeasti muistan, on tuo ensimmäinen. 

Mä tulen aina muistamaan sinisen ja vihreän sairaalasisustuksen salissa. Yhtälailla kuin tulen olemaan loputtoman kiitollinen siitä, että mun ei tarvitse enää ikinä kokea tuota ensimmäistä synnytystä uudelleen. Seitsemän kertaa riittää.

---

Sarjan aiempiin osiin löytyy linkit osasta viisi:

Viimeinen lapsivapaa

joten tähän en niitä kaikkia enää jaksa linkittää.

Selfie ja muut digitalisaation ihmeet

Kyllä pyytelin perjantaina hankaluuttani anteeksi omalta opelta moneen kertaan. Ope sen sitten totesi, että kuule, huolehdit vain siitä lapsen koulunkäynnistä, kuten kuuluukin ja että on kuule ihan kivaa vaihtelua, että on vaihteeksi positiivinen ongelma. Ensimmäistä kertaa jäi reksistäkin positiivinen vaikutelma, tosin ensimmäistä kertaa sen oikeasti tapasinkaan. Löytyi suunnitelma, joka kyllä vaatii meiltä kotonakin melkoisesti, mutta johon koulu lähtee mukaan niin, että mielenkiinto koulutyöhön säilyisi ilman loppuunpalamisen riskiä (se kun sekä mun, että koulun näkemykseltä on "kympintyttöjen" todellinen ongelma). Jään siis suurella mielenkiinnolla odottamaan, miten alkanut lukuvuosi lähtee sujumaan.

Samaan aikaan revin kuitenkin hiuksia päässäni toisaalla tämän uuden opetussuunnitelman ihanuuden kanssa. Viikon kovin sana on ilman muuta digitalisaatio. Oujee. Voisi kyllä todeta, että on vähintäänkin harmillista, ettei opettajat ilmeisesti ole täydennyskoulutusta kovastikaan saaneet. Tekstitasollahan uusi opetussuunnitelma on aivan loistava. Käytännössä tilanne on se, ettei läheskään kaikissa kouluissa (meidänkään kouluissa) riitä tarvittavia laitteita niin, että tasa-arvo eritaustaisten oppilaiden keskuudessa todella voisi toteutua.

Suuri osa oppimateriaalista on nyt sähköistä, näin alkajaisiksi. Aloitetaan vaikka sanomalla kaikki nyt iloisesti heipat ruutuajalle, jos joku onneton on siihen vielä uskonut ja sitä noudattanut. Odotan parhaillaan koululta tietoa siitä, miten muksun ruotsinkirja mahdollisesti netissä aukeaisi, kun sitä ei annetuilla tunnuksilla saatu auki sen enempää pöytäkoneilla kuin tabletilla. (Kenties ostan kirjan kuitenkin paperikappaleena kotiin, ihan omaksi, pelkkä työkirjahan on vähän vaikea, kun tehtävät liittyvät aika tiiviisti tekstikirjaan...). Esikoiselle oli sentään luvattu, että se, joka ei saa hommaa kotona toimimaan sähköisesti, saa materiaalinsa monisteina. Liekö sitten ihan laillista touhua sekään, saattaa tekijänoikeuslaki ottaa tähän kantaa...

Ja sitten on näitä keksimällä keksittyjä läksyjä. Konkreettisena esimerkkinä "Ota selfie, jossa näkyy jotain Ruotsiin liittyvää." Siis OMG. Ihan just vasta luin sen jonkun open (sen joka aiemmin tänä vuonna mölysi köyhien lasten kesälomista) tekstin, jossa todettiin osan lapsista palaavan kouluun likaisina ja nälkäisinä ja toisaalla toinen ope kertoi, ettei voi enää pyytää lapsia keräämään ruotsin sanoja kotona olevien ruokatarvikkeiden pakkauksista, koska joillakin on kaapissa vain hernekeittopurkki ja kossupullo. Mut mitäs pienistä, ottakaa kaikki selfie. Meille tämä meinaa kolmelle lapselle uusien puhelimien hankintaa, koska olemassa olevilla laitteilla ei peruskoulusta selviä. Semmonen perusopetus.

Odotan kuitenkin, josko alkusäätämisen ja idiotismin jälkeen päästäisi edes puoleen siitä kaikesta hyvästä, mikä uuteen opsiin on maalailtu. Tasa-arvoa, itseohjautuvuutta, opetuksen eriyttämistä automaattisesti sekä ylös- että alaspäin, ainerajat ylittävää aihekokonaisuuksien käsittelyä, ymmärrystä ulkoaoppimisen sijaan.

---
Käytin Seiskan ja Rääpäleen neuvolassa. Kumpikin kasvaa omilla käyrillään. Eipä siitä juuri muuta käteen jäänyt, mutta ehkä niin on hyvä. Olen edelleen sitä mieltä, että tää on meidän paristakymmenestä terkkarista paras.

Viimeinen lapsivapaa

Synnytyskertomussarjan osa 5.

Neljä vuotta sitten vietiin nelikko isäviikonloppunsa vaihtopaikalle Lahteen ja lähdettiin sieltä ajelemaan kahdestaan kotia kohti. Laskettuaika oli seuraavana päivänä ja meillä oli Miehen kanssa molemmilla tiedossa alkavan lapsivapaan olevan viimeinen pitkään aikaan. Tuskin oli kymmentä kilometria motaria ajeltu, kun oli jo pakko pyytää Miestä pysähtymään levähdysalueelle. Oleminen autossa kävi turhan kipeäksi. Kotimatka kului tuhka tiheään pysähdellen, mutta illan mittaan supistukset hellitti ja nukahtaminen kävi helposti.

Viimeisen pitkät sormet

Kymmenen aikaan aamulla olen tökkinyt Miehen sängynpohjalta ylös ja todennut, että kannattaisi nyt kumminkin herätä. Makoilin sohvalla ja kellotin supistuksia, käytettiin Jääkarhu lenkillä ja soiteltiin vielä Jääkarhulle hoitopaikkaa varmuuden vuoksi. Pakkasin sairaalakassin viimeiset puuttuneet tavarat ja vietiin Jääkarhu vanhemmilleni. Juotiin siellä vielä kahvitkin kaikessa rauhassa. Lopulta kahden aikoihin ehdotin Miehelle, että jos kumminkin lähdettäisiin hiljalleen valumaan Hyvinkäätä kohden. Matkalta soittelin sairaalaan, ja kysyivät kyllä aika napakasti, että miksen ole siellä jo... Vasta autoa Hyvinkäällä Miestä varten tankatessani alkoi supistuksissa olla sitä napakkuutta, mistä tietää synnytyksen oikeasti olevan käynnissä. Siinä kohtaa osasi kyllä arvostaa sitä, ettei matkaa sairaalalle ollut enää kuin kilometrin verran.

noin 1v

Vastaanottanut kätilö tuumasi heti mut nähdessään, että eiköhän vaan mennä kuitenkin käyrille suoraan saliin. Kahdeksan senttiä auki. Käytiin siinä käyrillä maatessa läpi toiveita synnytyksen suhteen (ilokaasu, jaloille tuki ponnistamiseen) ja kätilö lupasi huolehtia näin tapahtuu, kun en kerran tosiaankaan mitään muuta toivo. Liekö pelkopolipapereilla siellä potilastiedoissani ollut jotain tekemistä tämän kanssa.

noin 2v

Sain naamarini, taistelin paniikkia vastaan ja hukkasin ajan ja paikan kokonaan. Mies on myöhemmin muistellut ponnistusvaiheessa apuna olleen kätilö olleen jollain tavoin asiaton (olisikohan todennut, ettei tuosta nyt kyllä yhtään mitään tule), mutta mä olen sekoittanut ensimmäisen viidennen synnytyksen jo tilanteessa niin tehokkaasti keskenään, etten todellakaan tiedä, mitä viidennessä on mahdollisesti kätilöt puhuneet.

noin 3v Viimeinen ja n. 1v Rääpäle

Lopulta viides Viimeinen oli sylissäni hetkeä yli viiden iltapäivällä. Meidän Viimeinen on yhden luvun loppu ja toisen alku ja laittanut mut syntymästään saakka kahlaamaan läpi sellaista tunnekuohua, mitä näistä ei edes ensimmäinen ole tehnyt.

n 4v Viimeinen seranaan Täystuho 6v ja Rääpäle n. 2v

Meidän pieni nelivuotias Viimeinen parhaillaan pahimmassa uhmaiässään.

---
Synnytyskertomussarjan aiemmat osat:
osa 2
osa 3
osa 4
osa 6
osa 7

Ensimmäinen osa on tulossa noin viikon päästä ja sitten on sarja loppu.

Perusopetus ryöstää tähdet taivaalta

Jotkut aiheet kerrassaan ovat tabuja ja niistä julkisesti puhuminen johtaa pääsääntöisesti siihen, että suunsa avannut katuu tekoaan katkerasti.

Tänään on sellainen päivä, jolloin tiedän kasvattaneeni isommat lapseni ihan täysin päin honkia. Ei onnistumisen pisteitä äidille tänään. Ollaan vain yhteiskunnanrasite ja yksi marginaalikuluerä veronmaksajien kukkarolle täällä tänään.

Esikoinen on tässä illan katsellut mun seinille kiipeilyä, fb-raivoamista ja itkunsekaista selvitystä Miehelle siitä kuinka tää nyt vaan ei kerta kaikkiaan enää voi jatkua. Mä pistän hanskat naulaan. En tee, en ala. Mähän en enää näille mitään opeta enkä yhtään haastetta keksi. En jaksa. Haetaan sitten adhd-leima yhdelle vaikka ilmankin pärjättäis. Me pärjättäis. Mut tää maailma ei.

Mulla on nenän edessä tyhjä viinilasi, kohta se on taas täysi ja sitten varmaan tyhjä. Mähän en ollut kouluun aamulla menossa. Youtubesta huutaa Kaija Koo. Ja mä mietin, että mitenkä tän kenellekään kertois.

Esikoinen aloitti kasiluokan eilen. Se on vakaasti päättänyt mennä Ressuun, kunhan peruskoulusta pääsee. Se on käynyt ryhmänohjaajalta tänään itse selvittämissä, mitä sen pitää tehdä, että saa keskiarvoaan korotettua, että voi Ressuun päästä. Vapaa-ajallaan se lueskelee kirjallisuuden klassikoita, kirjoittaa omaa blogiaan, tanssii, tutkii Suomen sotahistoriaa, kirjoittelee kirjeitä saksaksi ja mitä noita nyt on. Meikkaa ja puhuu pojista, hengailee kavereittansa kanssa.

On aika epäonnistunut fiilis äidillä, kun lapsi ilmoittaa tahtovansa Ressuun lukioon, puhumattakaan siitä, että se itse tekee kaiken selvittelytyön. Mulla on tuollainen lapsi, jonka puolesta mä en tee yhtään riittävästi kun se on raukka jäänyt pienempiensa jalkoihin ja kun peruskoulun toimintamallit nyt vaan sattuu sopimaan sille niin kuin nakutettu.

Toinen meni kuudennelle. Sen koetulokset laski viime vuonna niin kuin lehmän häntä. Koulusta tulee jatkuvalla syötöllä viestiä, ettei tämä tee muuta kuin häiriköi. Että kyllä pitäis pulpetissa pysyä ja hiljaa kuunnella ja pelata toisten kanssa välitunnilla futista. Se nyt vaan ei perusta futiksesta yhtään, hyvä että fillarillaan pystyssä pysyy eikä yleensä edes pysy. Silti se lauantai-iltana myöhään tuli nykimään hihasta, että kun kello on niin paljon niin nyt se varmasti myöhästyy koulusta aamulla, kun on eka päivä. Että miks annoin sen valvoa. Se laulaa koulun kuorossa. Vapaa-ajallaan se pelaa shakkia, lukee lukemastaan päästyäänkin, rakentaa legoilla rakennelmia, joita edes legoinsinöörit ei osaa tehdä, se tekee kokeita sähköllä.

Mä oon niin ryssinyt tän lapsen kanssa. Mä en vaan ole saanut sitä oppimaan koulussa opiskelua. Mä oon tehnyt kaikkeni ja silti käy näin. Ihan sama mitä sanon, silti se pomppii tunnilla tappelemassa, laskee tahallaan väärin, viisastelee opettajalle, jättää läksyjä tekemättä... Mä en käsitä mitä enää enemmän voisin tehdä. Ja silti sen penteleen keskiarvo oli parempi kuin isosiskonsa. Mutta sille ei voi opetusta eriyttää ylöspäinkään kuulemma, kun on niitä taitavampia ja tunnollisempia oppilaita. Luojan lykky, että saatiin tälle edes ihan oma A2-kieli. Mutta äitinä on kyllä kurja olla, jotainhan sitä on tehnyt niin perusteellisen väärin, kun ei se vaan opi oppimaan vaikka mitä tekisin kotona. Ei se oppinut kertotaulujakaan ulkoa, kun ei viitsinyt opetella. Se oppi laskemaan ne ajassa joka toisilla menee muistamiseen.

Kirppu meni neljännelle. Se sitten ei saanut A2-kieltä. Sillä on toditus puhdas erinomainen. Opettajakaan ei osaa sanoa mitä se voisi paremmin tehdä. Se lukee Eddingsiä ja Draculaa ja Tarua Sormusten Herrasta ja keskustelee lukemastaan tasolla, joka haastaa mutkin. Se on lintsannut liikkatunteja, mut nyt se aloittaa tanssin ja aikoo ottaa motoriikkansa hanskaan. Kotona se värittää kuvia tarkkuudella, jota en ole lapselta koskaan nähnyt. Se suuttuu, jos sitä menee pyytämättä neuvomaan. Ja mä ymmärrän hyvin. Sen kerran kun sillä on tehtävä, jota se ei heti osaa ratkaista se tasan tahtoo pitää haasteen itsellään eikä jakaa sitä kenenkään kanssa. Se ylipäätään touhuaa paljon Toisen kanssa.

Mulla ei kerta kaikkiaan ole tälle enää mitään annettavaa. Ei mitään sellaista vapaa-ajan fiksua tekemistä, joka sen oikeasti haastaisi. On annettu harpit ja kulmaviivaimet ja opetettu käyttämään. Mä luotin siihen, että A2-kieli sille edes jonkun haasteen kouluun antaisi älylliselle puolen mut ei. Se nyt vaan ei käy. Mitä mä sille teen? Annan käydä kuten on Toiselle käynyt? Hukata potentiaalinsa? Sitä voi äiti tuntea itsensä tällaisen kanssa niin voimattomaksi. Mä en yksinkertaisesti osaa enää itse asioita riittävästi, että mä voisin auttaa pitemmälle. Eikä meidän lompakosta revitä vieraan kielen open liksaa, koska kaikkialle se on liian pieni. Ei täällä ole mitään järjellisiä kirjallisuuskerhoja tuommoisille, ei ainakaan järjelliseen hintaan. Siitä shakista se nyt vaan ei piitannut ja parempaan ei täällä pysty.

Ja sitten on tuo Täystuho. Sillä alkoi eskari. Ei se osaa värejä, ei numeroita. Ei se tunnista kirjaimia, hyvä että oman nimensä osaa kirjoittaa. Ei se pysty muistamaan harakan ja variksen eroa vielä sadannellakaan osoittamisella. Ei se osaa polkea pyörää, ei luistella. Sukset se heittäis mieluiten seinään, jos valita sais. Ei sillä mitkään ohjeet päässä pysy. Sen puolesta on ihan ok, jos jouluna tuodaan sisään koivu ja juhannukseksi kuusi. Ei se osaa sanoittaa mitään sutjakkaasti, se tarvii paljon, paljon aikaa. Mutta sillä on aina parhaat leikit ja sen leikkeihin mahtuu aina kaikki.

Ja mä vaan mietin, miten tämänkin olen näin töpännyt. Vauvasta saakka saanut vain itselläni pitää. Miten en sen kanssa ole osannut? Koska äidin syyhän se on, että lapsi ei osaa ja sen on kertonut kyllä neuvolat ja päiväkodit.

Saman mä oon näiden kaikkien kanssa tehnyt. Puhunut, keskustellut, lukenut. Vastannut aina kysymyksiin. Etsinyt yhdessä vastauksia. Kannustanut opettelemaan uutta. Mutta tänään se sama työmäärää on kai yhdelle hyvä, kahden kanssa ei olisi pitänyt tehdä koskaan mitään ja tää neljäs nyt vaan olisi tarvinnut saman viisinkertaisena.

Mä odotan kuin kuuta nousevaa sitä päivää, jolloin jokainen oppija on erityinen koulussa. Sitä päivää, jolloin koulukin pitää tärkeänä sitä, että jokainen pyrkii omaan parhaimpaansa, oli se paras millä tasolla vain. Nyt on toisaalla katto vastassa eikä parasta voi edes kurkotella ja toisaalla taas pettää se viimeinenkin pohja, kun tukea ei ilman diagnoosia saa. Kyllä se tuki tarvitaan jokaiselle oppilaalle, ei se niille diagnooseille mene. Jokaisella pitää olla oikeus tehdä parhaimpansa.

Peruskoulu on tehty kasin oppilaalle. Sille kasin oppilaalle, jonka parhaansa tekeminen on kahdeksan.

Vanhat valokuvat

Lauantaina meillä kahviteltiin Rääpäleen ja Viimeisen synttäreiden merkeissä, Rääpäle täytti kaksi jo menneellä viikolla ja Viimeinen täyttää neljä tässä kuluvalla.

Päivä kului, ihmiset vaihtuivat, mutta menoa riitti. Kaksi mut jättivät illan puolelta sanattomaksi. Katsoin lyhyen hetken tätä päivää ja kauan sitten mennyttä rinnan ja totesin, että kyllä mulle on tainnut käydä tosi hyvin, kun nämä kaksi mun olohuoneessa istuu.

Ilta hiljeni ja vain yksi jäi. Laitettiin meidän pieniä nukkumaan, maisteltiin viiniä, mietittiin, missä oltiin kymmenen vuotta sitten ja missä nyt, väliin jääneet vuodet unohdettiin.

Mä hävisin aikanaan erossa kaikki Kirpun vauvakuvat, kaikki ihanan kamalan puhtaan pikkulapsiajan kuvat. Lauantai-illan jälkeen sain tilalle toisia. Esikoinen, Toinen ja Kirppu ovat täällä katselleet kuvia itsestään sellaisina kuin pikkupojat ovat nyt. Mä olen katsonut itseäni Kirppu sylissä ja miettinyt, miten pieni mä itse silloin olinkaan. Sitä on muistanut kuvien myötä paljon jo unohtunutta.

Meidän pieni Täystuho lähti eskariin, aika kuluu, lapset kasvaa. Vanha viisaus pitää silti paikkansa, ystävyys voi jatkua siitä, mihin se joskus jäi.

Elokuinen aamuyö

Synnytyskertomussarjan osa kuusi Rääpäleen kaksivuotis-päivän kunniaksi.

Lasketun ajan nurkilla kaikki lapset oli saatu viikoksi hoitoon. Mitään ihmeellistä en sinä päivänä jaksanut tehdä. Istuin Esikoisen koneella pelaamassa Sims kolmosta. Kuuden aikaan illalla alkoi olla sillä tavalla pöljä olla, ettei koneella istuminen enää onnistunut ja päätin varmuuden vuoksi lähteä käymään lähikaupassa hakemassa Marianne-karkkini ja kokikseni, koska ne nyt vain kuuluvat sairaalakassiin ja sattuivat sieltä puuttumaan. Siinä kävellessä supistukset sitten oikeasti alkoivat ja vahvistuivat, välillä piti pysähdellä ja kieltämättä pankkikortin kanssa toimiminen ei ihan meinannut onnistua kassalla.

Kotiin päästyäni tuumasin miehelle, että nyt on kuule näin. Pähkäiltiin hetki, mitä Jääkarhulle tehdään, jos lähtö tulee ja päädyttiin tavoittelemaan pikkusiskoani koiravahdiksi. Siinä koiravahdin hankinnan lomassa soittelin sairaalaan, josta olivat sitä mieltä, kyllä olisi parempi mennä sinne mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Lopulta saatiin varmistus siitä, että koiranvahti järjestyi, pitkän keskustelun jälkeen jätettiin avain piiloon (sen sijaan, että olisi viety se parinkymmenen minuutin matka väärään suuntaan, kuten mies ehdotti) ja lähdettiin ajamaan Hyvinkäätä kohden.

Rääpäle synnärillä

Matkalla pysähdyttiin melkoisen monta kertaa, joskaan ei mun takia. Auton molemmat etuvalot oli pimeinä ja vastaantulijat vilkuttelivat valojansa, näitä selviteltiin bussipysäkillä tien laidassa.

Parkkiruutu sentään löytyi helposti, synnyttäjien vastaanottoon oli tuttu reitti. Kätilö vilkaisi mua kerran ja totesi, että eiköhän tuo synny ihan just kohta, mennään suoraan saliin. Kello oli suunnilleen kymmenen illalla. Vieläkin huomaan miettiväni, että mistä ne sen ihan vain päältä katsoen huomaa, en valittanut, kävellyt kaksinkerroin tai muutenkaan osoittanut olevani mitenkään eritysen kipeä (vaikka hetkittäin olin kyllä eikä automatka kolmen minuutin supistusvälin kanssa ollut ollut järin mieltä ylentävä kokemus). Vaihdoin sairaalavaatteet päälleni ja odottelin kätilöä takaisin vuoroin ikkunalautaan vuoroin sänkyyn nojaillen ja itseäni keinutellen.

Rääpäle 1v

Kymmenen senttiä auki, totesi kätilö. Päätettiin kuitenkin laittaa antibioottitippa sen sijaan, että olisi heti puhkaistu kalvot ja ruvettu tositoimiin. Päätettiin näin, koska vaikka mun kroppa tiesi, mitä tapahtuu ja kuinka se tehdään, pää vaati taukoa. Koska kellään ei ollut mitään hätää (ja oppikirjojen mukaan se antibiootti olisi joka tapauksessa pitänyt tiputtaa), oli ihan hyvin aikaa antaa päänkin tajuta, mitä on tapahtumassa.

Tipan tiputtua pyysin miestä soittamaan kätilön paikalle, että jos ne kalvot vaikka kuitenkin puhkaistaisiin, että tästä johonkin joskus päästäisiin. Puhkaisu toi tullessaan takapakkia ja järkyt kivut (kuten aina, kun vauva pääsee laskeutumaan niin kuin sen pitäisi päästä tekemään). Kivunlievityksiä pohdittaessa (ja jälleen kerran selkäydinpuudutteista kieltäytyessäni tai itse asiassa miehen kieltäytyessä niistä mun puolesta, kuten oli sovittu) päädyttiin kokeilemaan paracervikaalia ja pudendaalia, joista ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä (ja laittaminen sattui törkeästi). Kätilö häipyi hetkeksi jonkun muun luo.

Rääpäle karvan vajaa 2v

Ei kuitenkaan kerinnyt olla muissa töissään kovin kauaa, kun jo oman tajuntani rajamailta kysyin mieheltä, onko se kätilö tässä nyt vai ei. Soitettiin ja tuli äkkiä. Avustava kätilö sen sijaan huoneeseen ei ennen Rääpälettä ehtinyt.

Oli hyvä, joskin kipeä reissu. Vaikka kipeitähän nuo on aina. Kotiinlähtö meinasi vielä viivästyä, kun Rääpäleeltä kuultiin kotiinlähtötarkastuksessa sydämestä sivuääni. Sille kuitenkaan ei kolmen vartin ultrauksen jälkeenkään löytänyt kardiologi selitystä, joten todettiin se harmittomaksi ja päästiin kotiin ilman jatkoseurantaohjeita.

Äidin kultakaveri 2v puhuu pitkähköjä lauseita, juoksee, kiipeää, hyppää tasajalkaa ja rakastaa vesileikkejä yli kaiken.

---

Sarjan aiemmat osat:
Veteraanien aamuhuuto (osa 3)
Lehdet jäivät jakamatta (osa 2)
Unohtumaton ystävänpäivä (osa 4)
Kadonnut tunti (osa 7)

Luvassa vielä kaksi osaa elokuussa, julkaisut 18.8 (osa 5) ja 26.8 (osa 1) eli pysykää kanavalla, vai miten se sanotaan

Lukuvuosipähkäilyä

Pian alkava lukuvuosi heittää meille taas uudet haasteet niin alkavien uusien aineiden kuin ihan uuden opetussuunnitelman muodossa. Luvassa on varmasti paljon jännittäviä eskarimatkoja ja aakkosten sekä numeroiden alkeita, saksaa, ranskaa, ruotsia, ehkä ohjelmoinnin perusteita, ilmeisesti psykologiaa, kenties tutkimusmatkailua fysiikan ja kemian ihmemaahan. Me täällä jäätiin kuitenkin hetkeksi vielä muistelemaan viime vuonna Esikoisella ollutta kotitaloutta ja pohtimaan, mitähän aineenopettaja on mahtanut Esikoisen näppäristä vastauksista ajatella.

Meillä nimittäin: 

- aika monen ruuan laitto alkaa sillä, että otetaan jauheliha pakastimesta sulamaan

- pestään ainakin neljätoista koneellista pyykkiä viikossa

- ei koulun miniresepteillä tee yhtikäs mitään (väittävät olevansa neljälle, mutta neljälle mille? Nelivuotiaalle, ehkä? Ei ne ainakaan neljälle aikuiselle riitä neljästä teinistä puhumattakaan...)

- ei silitetä mitään (paitsi kauluspaidat ehkä kerran vuodessa)

- imuri on teollisuusmallia

- oman pyykin konepesu on kiellettyä touhua. (Saa pesukonetta toki itsenäisesti käyttää, mutta vajaita koneellisia on ihan turha kuvitella pesevänsä, se joka pesee omiaan, voi kyllä samaan koneellisen huolia muidenkin vaatteet)

Nyt tuntuu yleistyneen kaiken maailman ruokakassipalvelut, netistä voi näppärästi tilata reseptin ja tarvikkeet kotiin kannettuna. Mieli tekisi testata tuollaista palvelua, mutta. Isoimmatkin kassit on tarkoitettu vain neljälle. Ja epäilen, että vaikka saman kassin tilaisi kertaa kaksi, jäisi jollekin sittenkin nälkä...

Makaroonilaatikko on uunissa. Siihen meni 600 g makaroonia, 750 g jauhelihaa ja kolme isoa sipulia, muutama kananmuna ja vajaa litra maitoa. Syödään siitä kerran, ja sittenkin joku kysyy, että eiks ollut enempää.

Odotan alkavaa kouluvuotta innolla. Hyvällä lykyllä näillä lapsilla olisi vihdoin mahdollisuus oppia koulussa muutakin kuin sosiaalisia taitoja. Huonommalla tuurilla opetusvastuu kotona vain lisääntyy.

Ja tuohan se alkava lukuvuosi alkavat harrastuksetkin, Esikoinen jatkaa tanssiaan, Kirppu aloittaa vähän nuorempien tanssiryhmässä ja minä onneton olen menettänyt järkeni ja aloittanut tanssin myös, joskin huomattavasti tyttöjä halvemmalla. Saa nähdä, mitä Toinen keksii itselleen, vai keksiikö.

Pokemonien ja tanssin myötä mahdun vihdoin vanhoihin farkkuihini kokoa 36. Uskomatonta.

Ropecon 2016

Monen mutkan ja turhan säädön jälkeen lapset päätyivät kuin päätyivätkin kukin itselleen osoitettuun paikkaan viikonlopun viettoon. Seiska mukana suunnistin Miehen kanssa perjantaina Messukeskukseen Ropeconiin.

Vaunujen kanssa liikkuminen messarissa oli ihan älyttömän helppoa, vauvanhoito luonnistui suunnilleen vasemmalla kädellä ja maailma todellakin viihdytti Seiskaa kokonaiset kaksi päivää. Perjantai käytettiin tanssitreeneissä ja pyörimällä tyhmännäköisinä ympyrää, ja kuten arvata sopii, ei kameran tähtäimeen osunut juuri muuta kuin Seiska.

Taitaa olla tämän blogin ensimmäinen ja viimeinen kaskokuva lapsesta...

perjantain vaatteet

Lauantaille napattiin mukaan Seiskan lisäksi Toinen. Mies otti lapset vastuulleen katselemaan miekkailua ja testailemaan boffereita, minä jatkoin lauantainkin tanssien (tai ainakin katsellen). Harmillisesti omasta lauantain mekostani ei yhtään kuvaa meidän kameroihin jäänyt...

Toiselle oli ohjelmasta valmiiksi kaivettu vaikka mitä mielenkiintoista, mutta boffereihin se jämähti ja siellä kului koko päivä.

Harmi, että ikää tarvii olla 15, ennen kuin mikään kilta tai muu yhdistys huolii bofferiporukkaan mukaan. Toinen joutuu vielä muutaman vuoden tyytymään kotipihan treeneihin ja conin testausmahdollisuuteen...

Jos nyt jostain ihan erityisesti pitäisi tämän kertaista Ropeconia kehua, niin itselleni jäi erityisen positiivinen fiilils siitä, että kukaan ei yrittänyt ohjata pitkätukkaista Toista naisten vessaan (silleen kävi esim Linnanmäellä taannoin) eikä yksikään Seiskalle lirkutellut kysynyt sukupuolta (ja lirkuttelijoitahan riitti). Kyllä näissä muksuissa on paljon oleellisempia seikkoja kuin sukupuoli (vaikka tottahan Toinen osaa naistenvessaan ohjaavile tuumata olevansa poika, ja tietysti Seiskan sukupuolta kyseleville vastaan...)

Suurimmaksi riemukseni onnistuin vihdoin saamaan hanskaan sen ihanan valssiin tanssittavan Two to twirl-tanssin. Sekä ladyn että herran askelin, ja se on sentään jotain se.

Pää pöytälaatikkoon

Ihan tavallinen katastrofikaaos aamu meillä, sellainen päivä taas, jolloin mikään ei mene suunnitellusti. Mut hei, ei se mitään. Tehdään suunnitelma D ja toivotaan, että hommat etenee edes suunnitelman H mukaan...

Sattumalta silmiini osui kiinteistövälittäjän ilmoitus siitä, kuinka talo, jossa asuin kymmenvuotiaana vuoden verran, on nyt myynnissä. Tungin pääni pöytälaatikkoon ja tämä tarttui mukaan:

Sinä aamuna Susan herätyskello soi puoli seitsemältä niin kuin jokaisena päivänä, jolloin koulu alkoi kahdeksalta. Sängyn vierestä tuolilta hän kiskoi päällensä edellispäiväiset farkut ja villapaidan. Aamupalaksi kaksi paahtoleivän palaa, lasiin kaakaota ja nopeasti olohuoneeseen katsomaan Huomenta Suomen aamupiirrettyjä, joiden piti alkaa viittä vaille seitsemän.

Susa laittoi television päälle ja kurkisti ulos odottaessaan piirrettyjä. Satoi räntää. Televisiossa pyörivät uutiset, ruudussa vilkkui teksti ”Ylimääräinen uutislähetys”. Susa vilkaisi kelloa. Se oli jo vartin yli. Piirrettyjen olisi pitänyt tulla jo. ”Mitä niin ihmeellistä on uponneessa laivassa, että mun piirretyt piti siksi peruuttaa?” Susa ihmetteli. No, enää ei voinut odottaa, reppu piti vielä tarkastaa ennen kouluun lähtöä.

”Oletteko kuulleet uutiset?” Opettaja kysyi heti ensimmäisen tunnin aluksi. Osa oppilaista pudisteli päätään, osa nyökytteli. ”Mennään katsomaan yhdeksältä tulevat uutiset. Vitoskutoset tulevat myös.”

Hieman ennen yhdeksää oppilaat kerääntyivät yläkerran aulaan, Susa muiden mukana. Johtava opettaja astui television eteen. ”Katsomme nyt poikkeuksellisesti uutiset ja toivon, että niistä keskustellaan vasta opettajan johdolla omissa luokissa.” Sitten hän napsautti television päälle. Uutisselostaja kertoi Estonian uponneen toistaiseksi tuntemattomasta syystä. ”Eloonjääneitä etsitään merestä edelleen.” Ruudulla näkyi kuvaa helikoptereista ja kalastusaluksista. ”Ai siksi mun piirretyt jäi näkemättä”, Susa mutisi hiljaa.

---

Tuuli huutaa; ei sanoja, ei mitään, mistä saisi selvää. Vain huutaa. Yht'äkkiä huuto loppuu. On kuolemanhiljaista. Susa havahtuu hiljaisuuteen. Hän on vasta kymmenen. Hän nousee salin nojatuolista ja nakkaa tuolille keskeneräisen Viisikon, kävelee eteisen ovelle, avaa sen ja kurkistaa varovasti eteiseen. Eteinen on kylmä ja hämärä, mutta tyhjä. Vintille vievissä portaissakaan ei näy ketään. Susa jatkaa matkaansa eteisestä katetulle kuistille, johon tulvii valoa ikkunoista. Auringon valaisema ja lämmittämä kuisti muodostaa rankan vastakohdan eteiselle, josta Susa tulee, ja Susalta meneekin hetki tottua valoon eteisen hämäryyden jälkeen. Lopulta Susa työntää auki raskaan umpipuisen ulko-oven. Hätäännys alkaa iskeä; mistä se huuto tuli? Miksi se loppui?

Susa luo nopean silmäyksen pihapiiriin; omenapuissa on jo raakileita, mutta puiden luona ei näy ketään. Aitan edustakin on tyhjillään. Susa kuuntelee hiljaisuutta, jokin on varmasti vialla. Äkkiä alkava koirien haukku havahduttaa tytön. ”Talli!” Susa juoksee tallia kohti. Puolessa välissä pihaa hän jo näkee Tuulin makaavan tallin ovenpieltä vasten. ”Äiti!” Tuulin kasvot ovat harmaan kalpeat, huulet sinertävät. ”Äiti! Nouse ylös!” ”Hae isä...pian.” Vain vaivoin Susa saa selvää Tuulin hiljaisesta kuiskauksesta.

Susa juoksee nopeammin kuin koskaan, tuuli vain viheltää korvissa. Hän tempaisee ulko-oven auki ja huutaa Mikkoa jo kuistilta. Mikko ei vastaa. Susa harppoo portaat ylös vintille ja löytää Mikon keskittyneenä keittiönkomeroiden piirustuksiin. Mikko nostaa katseensa, näkee Susan silmät, tiputtaa paperinsa ja kaataa tuolin noustessaan ylös. ”Missä?” Ennen kuin Susa ehtii vastata, Mikko on jo tönäissyt hänet sivuun ja rynnännyt portaisiin. Susa jää tuijottamaan ikkunasta Mikon juoksua tallille. Päässä soi rytmissä ”Entä Jos Entä Jos” Kyynel karkaa väkisin, Susa ryömii pöydän alle ja käpertyy sinne, turvaan, yksin.

---

Susa istui salissa pikkusiskojensa kanssa. Nojatuoli oli kovin ahdas kolmen istuttavaksi, mutta silti tyttöjen oli pakko tunkea itsensä siihen. Ikkunasta näkyi pensasaita täydessä kukassaan. Tuuli ja Mikko olivat järjestelemässä tulevaa muuttoa pääkaupunkiseudulle ja tytöt olivat kolmisin kotona.

Äsken niin pilvettömänä loistanut taivas alkoi peittyä mustista pilvistä. Susa nousi tuolista ja asteli salin poikki kirjahyllyn luo. Hän tutki kirjojen selkämyksiä ja juoksutti samalla etusormeaan kirjalta toiselle. Lopulta sormi pysähtyi Anni Swanin kirjalle ”Sara ja Sarri”. Susa nappasi kirjan hyllystä ja kääntyi tyttöjä kohden. ”Jos mä lukisin teille tätä?”

Kirjan kanssa Susa asettui lattialle tyttöjen eteen. Vaikka lukeminen oli vaikeaa hämärässä, joka syveni pilvien pimentäessä taivaan, kukaan ei uskaltanut sytyttää valoja. Hetkessä sade alkoi hakata talon kattoa. Peltikatto rytisi ja Susa kohotti katseensa kirjasta. Hanna ja Meri tarrasivat toisiinsa. Oman pelkonsa piilottaen Susa jatkoi lukemista.

Ukkosen jyrinä kuului jo uhkaavana. Ensimmäiset salamat löivät maahan. Talo tärähti ja Meri puhkesi itkuun. ”Tule tänne”, Susa sanoi Merille ja odotti, kun Meri liukui tuolilta Susan syliin. ”Isiiii!” Meri ulvahti salaman iskiessä uudelleen. Lukeminen ei enää onnistunut, sillä myrsky riehui valtoimenaan. Meri pelkäsi ja itki, Hanna puristi tuolinsa käsinojaa rystyset valkoisina ja tuijotti kauhuissaan eteensä sanomatta mitään. Susa todella toivoi Tuulin ja Mikon tulevan pian kotiin. ”Ne on jo matkalla ja autossa, ne on myrskyltä suojassa autossa. Kohta ne tulee...” Ja samalla Susan mielessä näkyi, kuinka Salama iskisi hänen vanhemmillaan lainassa olleeseen vanhaan siniseen Toyotaan. Sähkö vain rätisisi ja kipinöisi auton korissa jättäen Tuulin ja Mikon vangeiksi ohjaamoon. Kuinka hän voisikaan lohduttaa pientä, itkevää Meriä, kun itsekin pelkäsi niin?

Myrsky alkoi hellittää ja Susa jatkoi lukemistaan. Kun aurinko jälleen paistoi pilvettömältä taivaalta, kurvasivat Tuuli ja Mikko pihaan. Rankka sade oli hidastanut heidän matkaansa. ”Mitenkäs teillä meni täällä? Ette arvaakaan, mitä kaikkea matkalla meille tapahtui...”

Säätö tai useampi päivässä

Toiset päivät nyt vaan on sellaisia, vähän täydempiä.

Aamu alkoi ihanasti aurinkoisella Seiskalla, kiireessä juodulla kahvilla, Toisen potkimisella sängystä ylös ja pikaisella aamupalalla kaikille pojille. Esikoinen on omilla reissuillaan ja Kirppu sai jäädä sänkyynsä makaamaan.

Vajaaseen tuntiin mahdutettujen aamun pakollisten jälkeen suuntasin Toisen kanssa (pokemonit kourassa, tietty) hammaslääkäriin revityttämään paria sinnikkäämpää maitohammasta. Asemalta junaliput, pari kivaa poksua ja yksi gymille hengaamaan ja sitten junaan, jolla matkaa yhden asemanvälin verran. Toisessa päässä kilometrin kävely (jes, saatiin puuttunut kettu!) ja hammaslääkäri käytti kokonaiset kolme varttia hampaiden poistoon. Mun osaksi jäi kuunnella, että Toiselta puuttuu samat rautahampaiden aihiot kuin Kirpultakin, että harjausta harjausta vaan ja lukea siinä odotellessa ikivanhaa pahoinleikeltyä naistenlehteä. Käynnin päätteeksi ilmoitin kohteliaasti, etä ei, ei todellakaan tulla joulunalusviikolla mihinkään kontrolliin, kun tammikuussa tilat on tunnin matkan sijaan kymmenen minuutin päästä (puhumattakaan nyt joulunalusviikon tuskasta muutenkaan, tsiisus). Saatiin kontrolli tammikuulle. Ja sitten sama matka toisin päin, nokka kohti kotia vähän kivuliaan Toisen kanssa. Onneks matkalla sentään kuoriutui kympin muna, Magmar piristää kokoelmassa helposti tuommoisen pojan päivää.

Kotona se toinen kuppi kahvia, pyykkiä, riehuvia pikkupoikia ja mitä näitä nyt on laskuja lapsilisäpäivänä. Kersat kärryyn, pokemonit matkaan ja kauppaan. Ja eiköhän nuo onnettomat kaupassa keksineet testata kaikua kiljumalla niin kovaa ja korkealta kuin vain pikkumuksut voi. Pitäs vissiin suosiolla ruveta jakelemaan korvatulppia kanssaeläjille.

Yritettiin siinä sulloa ostoskärryllistä tavaraa rattaiden tavarakoriin, kun puhelin soi. Viimeinen käytti luonnollisesti tilannetta hyväkseen ja livahti leikkipaikalle, Täystuho puolestaan änkesi Seiskan päälle rattaisiin. Ai että kuulosti houkuttelevalle tarjous lasten liottamisesta uima-altaassa ja kahvista siinä lasten kiljuessa riemusta. Todellisuudessa Rääpäle veti raivarit siitä, kun pakkaus vaan kestää ja kestää. Ja Rääpäleen väsykiukkuhan jatkui sitten tietysti koko puolentoistakilometrin kotimatkan. Koska raittaisiinhan vaan ei voi nukahtaa, aurinkokin paistaa ja kaikki nyt vaan on tyhmää.

Rääpäleen päikkärit kärryissä jollain toisella reissulla

Kotona purettiin niin ostokset kuin raivoavat lapsetkin rattaista ja syöttämällä niitä vähän sai niistä melkein ihmisiä. Uima-allas kävi jo mielessä, vaan edessä olikin jo fillarinperäkärryn hakureissu, johon siihenkin oli kolmen ihmisen aikatauluja soviteltu. Päädyttiin sitten vain siirtämään kaverin autolla peräkärryn pyörään kiinni tuleva liitäntäpala osoitteesta ja pyörästä toiseen. Se kärry pitäis vielä käydä polkien hakemassa... Kotona kaverini kiinnitti liitäntä palan tulevaan vetopyöräämme ja ruvettiin sitten tutkailemaan muita pihan fillarinraatoja. Irrotettiin yhdestä renkaat, että kävis kumien vaihtaminen seuraavalla kerralla vähän sutjakkaammin. Pojat livahti fillarioperaation aikana mäkeen, ja niiden sisäänkalastamiseen tarvittiin jo jätskinverran lahjontaa.

Eiköhän vaan fb ollut viestiä toisensa jälkeen tukkeessa, joku tahtoo tehdä politiikkaa justnytheti, toinen kyselee onko vaatteille tarvetta ja nelikon isä pyyteli lapsiaan yökylään huomenna. On kai ne olleet siellä yökylässä joskus alkuvuodesta. Helmikuussa? Maaliskuussa? Voi aikataulusäätämiset ja muut kalentereiden kiroukset, me kun on tässä jo viikkotolkulla järjestetty just tän viikon(lopun) ohjelmaa ja kuviota toimivaksi paletiksi. Siinähän se ilta meni mukavasti koko kuviota uudelleen piirrellessä, pyykissä, ruuassa, koiran lenkissä, unihommissa ja mitä näitä nyt on.

Tai ehkä tää nyt oli vaan ihan tavallinen päivä. Pyykki kuivuu ulkona, pienet nukkuu jo ja Toinen vei Miehen gymille, kun ei me aikuiset vaan osata näitä pokemon-taisteluja. Hävitään aina.

Toinen ja Viimeinen ja koko perheen pokemon

Mä nyt istun tässä näpyttelemässä tätä ja pähkäilemässä, että jos nelikon kolme yökyläilemään lähtevää ei torstaina kotiudu annettuun aamuaikaisen aikaan mennessä, mun koko vuoden odottama viikonloppu menee ihan mönkään. Ja kyllä tiedän sitten ihan justiinsa, kenen syy se sitten on. Nimittäin mun, kun taas jossain älynväläyksessä suostuin tällaiseen kaikki suunnitelmat sotkevaan extempore tapaamiseen... Ollapa elämä ennalta-arvattavaa edes kalenterin osalta.

Suomalainen ei hymyile.

Sori, et mul ei nyt oo yhtään kivaa kuvaa. Meillä on nimittäin todettu, että koko taloudessa on tasan yksi laite, jolla voidaan olla in. Ja me ollaan kaikki nenä siinä laitteessa kiinni sitten. Vuorotellen kannetaan mukana.

Eilen illalla juoksin ihan yksin ulkona. Mä näin ketun ja halusin saada sen kiinni. En saanut kettua, mutta bongasin matkalta läjäpäin sydämiä ja unohdin, että oli kettu pyydystettävänä. Kävelin kotiinpäin jonkun teiniporukan perässä, ne jäi pihalle hengaamaan ja loivat lisää sydämiä, mä hiivin sisään takaovesta ja kuinka ollakaan, mun perässä sisään hiipi kissa. Se on kyllä tosi söpö ja me aiotaan pitää se.

Asematunnelissa täyty kyllä eilen väistellä rottia. Se ei ollut erityisen hauskaa, ja puluja on yhtäkkiä tullut kaupunkiin valtava määrä. Jonkun hämärästi karhua muistuttavan asian näin kurkistelevan aseman nurkan takaa. Kova tyyppi, kun uskaltaa näin liki ihmisasutusta.

Esikoinen on innostunut salilla käymisestä. Se yrittää treenata ihan tosissaan. Nyt tapellaan siitä, kuka saa lähteä lenkille, kun ennen taisteltiin siitä, vieläkö saa istua koneella.

Onhan tuolla liikenteessä viime aikoina näkynyt vähän kyseenalaisia juttuja. Yks pakettiauton kuljettaja meinas tässä meidän nurkilla ajaa puuta päin, kun tuijotti meitä niin kovasti, vaikka ihan kiltisti istuttiin nurmikolla kaukana autotiestä. Joku nuorisoporukka katsoi meitä vähän pitkään kans, mut mä luulen sen johtuneen siitä, että tuli niin kiire lähteä tarkistamaan, miks puskien lehdet heiluu, että unohdin kengät kotiin.

Oikeesti kummallisin, ja varmasti vaarallisin, mitä oon viime päivinä nähnyt, on hymy. Se on ollut melkein jokaisen kasvoilla. Ja se onneton tarttuu. Mitä sekin nyt on, että suomalaiset hymyilee, ei niin saa tehdä!

Että terve vaan, Pokemon Go, yksi tabletti, kahdeksan pelaajaa, ja puheenaihe, joka kerrankin kiinnostaa koko meidän perhettä. Se nyt vaan on niin ihanaa, kun on joku yhdistävä tekijä.

Sun syytäs, Scarlett!

Jo muutaman kuukauden viikon olen kaikille vähänkään kuuntelemaan suostuneille hehkuttanut tulossa olevaa Ropeconia. Olen pohtinut mekkoa ja intoillut tanssimisesta niin, että kaikki lähellä olijat ovat varmasti jo vallan korviaan myöten täynnä. Lapsille ja koiralle on etsitty sijoitus- ja osasijoituspaikat...

Historialliset tanssit on mulle tässä se juttu. Koko tarina oikeastaan alkoi siitä, kun pikkutyttö näki Tuulen Viemää -elokuvan. Paitsi, että Scarlett asenteineen on ihan mun idoli, vahva nainen, joka tekee mitä tahtoo ja tippuu aina lopulta jaloilleen, rakastuin ajan pukuihin ja tansseihin. Niinpä olikin päivän selvää, että osallistun vanhojentansseihin.

Kuinka katkeraa olikaan todeta, että kaikki tanssit todellakin opeteltiin vain paria esitystä varten, eikä niille koskaan enää olisi sillä tavoin käyttöä. Tavallinen paritanssi yksilötansseista puhumattakaan ei koskaan ole vedonnut sillä tavoin (paitsi ehkä salsa, mutta sitä en ole ihan perusteita lukuunottamatta ehtinyt opettelemaan, vielä)

Muutamaa vuotta myöhemmin löysin itseni Ropeconista tanssimasta ja sittemmin olen sinne mennyt tanssimaan aina tilaisuuden saadessani. Kerta vuodessa on silti kovin harvoin. Viime conin jälkeen löysin tanssiryhmän, joka tanssii tuon ihanan aikakauden tansseja (todellisia ja keksittyjä) kerran viikossa reilun tunnin matkan (julkisilla) päässä. Kokonaisen vuoden pyörittelin ajatusta ja keräsin rohkeutta.

Perjantaina minä, mun kaksi vasenta jalkaa, Esikoinen, Rääpäle ja Seiska suunnattiin kaatosateessa treeneihin (Esikoinen oli "palkattuna" apuna hoitamassa pienempiä).

Punastelin, änkytin, enkä varmasti saanut yhtään järjellistä sanaa suustani noille ihmisille, jotka osaavat jo tanssia mun rakastamia tansseja. Mies toisensa jälkeen vei, ohjasi, neuvoi ja muistutti, ettei ole mitään syytä hermostua. Mä tanssin pääni pyörryksiin. Ja taidan kiltisti maksaa jäsenmaksun ja tanssia jatkossakin.

Koska eihän se käy, että jotain itselleen iloa tuottavaa (liikuntaa) voi harrastaa vain kerran vuodessa.

Muut ei meillä innostustani jaa, tämä on mun sisäisen pikkunörtin juttu ja kuulemma kovin noloa.

Jostain syystä noloa ei kuitenkaan ole juosta nenä tabletissa kiinni pokemonien perässä, sillä sitä nuo eilen tekivät. Taitaa niissäkin asua pikkunörtti, joka pyrkii toisella tavalla pinnalle.

Äiti, anna rahaa!

Kesä, kärpäset ja lasten rahankäyttö. Mikä loistava yhdistelmä! Lasten kesälomasuunnitelmat (eritoten Esikoisen) sai eurot vilisemään silmissä. Onhan se myönnettävä, että teinin menot ovat paljon suuremmat kuin kotihoidossa olevan alle kouluikäisen. Olen pohtinut lasten rahankäyttöä aiemmin täällä ja tänään tätä pohtiessani huomasin monen asian tavallaan muuttuneen.

Meillä on sittemmin luovuttu kuukausirahasta kokonaan, rahaa saa pyytäen ja perustellen. On menoja (esim. junaliput), joista huikkaan perään, että loput takas, jotta on seuraavallekin pyytäjälle käteistä, ja sitten on niitä shoppailu/mäkki/mitälie rahoja, joista jääneet saa pistää omaan taskuunsa. Edelleen maksan lapsille ilman eripyyntöä koko peruselämisen ruuasta terveydenhoitoon ja hygieniaan, koulusta harrastuksiin ja vapaa-aikaan. Johonkin raja on kuitenkin vedettävä.

Lukemattomat kerrat olen kuunnellut kaikentietävien ihmisten viisastelua elatusavusta- ja tuesta, lapsilisistä ja yhtä monesti lukenut katkerien etävanhempien tilitystä siitä, ettei kyllä huvita maksaa lapsista, joita ei juuri koskaan tapaa. Aina sitä jää yhtä sanattomaksi. Ja aina jään miettimään, että tietääköhän huutelijat mahdollisesti, mitä lapsen ihan perusperusylläpito maksaa. Ei tunnu tietävän.

Laskeskelin tässä jälleen kerran, että mihin se raha oikein valuu ja totesin, että valuuhan se. Lapsi maksaa osansa vuokrassa ja sähkössä. Se näkyy ruoka- ja hygieniakuluissa. Vaatteisiin voi laittaa niin paljon kuin pussista löytyy (tutkin kuluneiden vuosien vaatemenoja. ja totesin, että keskimäärin per lapsi meillä menee vaatteisiin kymppi kuussa, isompiin paljon enemmän ja pienempiin vähemmän). Lasten puhelimet maksaa. Niiden liittymät maksaa. Niiden hävittämät avaimet, nekö vasta maksaakin. Tapaamiset etävanhemman kanssa maksaa. Maksuton perusopetus on kovinkin maksullista, toista-astetta kauhunsekaisin tuntein odotellen, kun tarvitaan läppärin lisäksi uudet kirjat ja välineet viidesti vuodessa. Harrastukset maksaa, leirit maksaa. Ja se äiti, anna rahaa, sekö vasta maksaakin. Vakuutukset maksaa, lääkkeet maksaa, yhä useammin lääkäritkin maksaa ja sinne pääseminen, sepä vasta maksaakin...

Enpä mä sillä, itsepä olen osani valinnut. Laskeskelin yhteen ja ennen tuota kammottavaa toista astetta pääsin suunnilleen neljään sataan per lapsi per kuukausi. Huhhuh.

Mitä nainen haluaa?

"It was so great

You woke up next to the player once again

And heard the same false cheesy lines from him

It was so nice

Thought you found something but you will keep on looking

For the fullfillment for what is missing"

(Sunrise Avenue: Somebody will find you someday)

Jokin aika sitten multa kysyttiin, mikä se on se jokin, mitä naiset miehestä hakee. Miksi tavallinen kunnollinen ja tunnollinen omillaan toimeentuleva, fiksu, viehättävä, hyväkäytöksinen mies ei saa naista jäämään. Miksi aina tulee se sä oot just mitä hain, mut se joku puuttuu -kommentti?

Minä ja mun suhteellisen lyhykäinen treffailuhistoriani ei osattu vastata. Mä haluan mieheltä perhosia vatsaan, haluan, että mulle avataan ovi. Mulle on ihan sama, onko miehen tulot kuusi sataa vai tuhatta kuussa, jos keskustelutaidot löytyy.

Mun mielestä neljänsille tai viidensille treffeille pitäis riittää viinipullo, kompromissileffa ja puhtaat lakanat. Vaan ei kuulemma riitä.

Auttakaa miestä mäessä ja kertokaa rakkaat naiset, mikä se on se jokin, minkä puuttumiseen vedotaan?

Blogissa Se helvetin jokin tuskailee Je Ne Sais Quoi treffailun tuloksettomuutta miesnäkökulmasta.

Mitä hyötyä tiedosta on, jos ei sitä käytetä?

Kesä kuluu, lapset touhuaa kukin omia juttujaan: reissaavat, pelaavat, riehuvat, lukevat, leikkivät vesisotaa, tappelevat, opettelevat uusia taitoja. Yksi hankki itselleen sähköpostikaverin treenatakseen A2-kieltään, toinen on syventynyt pelin hienouksien hallitsemiseen, kolmas on kaivanut esiin puikot ja lankaa, neljäs pähkäilee kirjaimien ulkoasua, viides kerää rohkeutta päästäkseen korkealle kiipeilytelineelle, kuudes kasvattaa äidille harmaita hiuksia keikkumalla siellä, minne viides ei päässyt ja seitsemäs menee matona lattialla ja näykkii ohikulkijoita varpaista melkein kolmella uudella terävällä hampaalla.

Minä puolestaan pähkäilen vanhojen viisauksien parissa. Voi kunpa aina muistaisikin! "Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli, ettei hän tee samoin." Mä oon väsynyt mustavalkoiseen ajattelumalliin ja siihen jäätävään suvaitsemattomuuteen, mihin aikuisten ihmisten kanssa kulkiessaan törmää. Sitä saatetaan suvaita muualta muuttaneet, junan tuomat tai muuten vaan paikalle eksyneet. Suvaitaan kyllä ihan mielellään vielä vaikka viidennetkin sukupuolet ja tasa-arvo näiden välille. Suvaitseminen loppuu sen sijaan justiinsa siihen paikkaan, kun kerrot uskovasi "satuhahmoon".

Mä oon väsynyt pakkokäännytykseen, missä Raamatun sijaan päähän kopautetaan Darwinin evoluutioteorialla. Mä oon väsynyt vääntämään rautalangasta, että tiede ja usko ei sulje toisiaan pois. Väsynyt muistuttamaan, että uskoa käytetään selittämään sitä, mitä tiede ei (vielä) kykene selittämään, vähän niin kuin Aristoteleen aikoihin käytettiin metafysiikkaa.

Mä oon niin väsynyt, etten jaksa enää itse ottaa edes puheeksi, kun kanssakeskustelija kuitenkin sekoittaa keskenään katoliset, ortodoksit, evankelisluterilaiset, anglikaanit ja lisää sekaan vielä mieluusti vähän jehovaa ja helluntaiseurakuntaa, niputtaa kaiken käsitteen kristinusko alle ja syyttää sen jälkeen mua ristiretkistä. Oujee. Mä oon väsynyt vääntämään Uuden ja Vanhan Testamentin merkityksistä, ja siitä kuinka tuomitseminen ei ole ihmisen homma uskonasioissa ensinkään. Väsynyt kuuntelemaan sitä kuinka naurettavaa on uskoa mihinkään armoon.

Mä oon väsynyt siihen, että kristillisdemareiden sanomiset otetaan kuin Jumalan suusta tulleena. Kerrassaan väsynyt toteamaan, että fiksuinta mitä voitais tehdä olis vihkioikeuden ottaminen vain valtion vastuulle.

Mä oon väsynyt kuulemaan, kuinka aivopesen lapsiani. Mä oon vaan niin väsynyt tähän kaikkeen, että pelkään pahoin seisovani pian peilin edessä väittelemässä idiootin kanssa.

Mä oon väsynyt siihen, että muut saa kipata oman maailmankatsomuksensa mun niskaan, mutta minä en saa puhua omastani leimautumatta idiootiksi. Mä oon väsynyt siihen, että mun pitää antaa muiden pitää omansa, mutta mulla ei ole oikeutta omaani.

Etenkin, kun se oma on ainut, mikä on mun elämässä pysynyt. Kaikki muu on vain ohikiitäviä hetkiä ja vierailevia tähtiä.

Mä oon niin väsynyt vääntämään "oikeista asioista". Väsynyt siihen, että aikuiset ihmiset käyttäytyy kuin lapset. Koskaan ei kuunnella, mitä toinen sanoo, puhutaan päälle ja oikeassa on se, joka huutaa kovimpaan.

Mä oon niin väsynyt, että saatan ensimmäistä kertaa vuosiin raahautua sunnuntaina kymmeneksi kirkkoon. Siellä sentään ei tarvitse kuulla olevansa väärässä, vaikkei kuule olevansa oikeassakaan. Saa vaan olla just sellanen kuin on.

Salaa uloslähtemisen kamaluus

Bongasin tänään aamuväsymyksessäni Talouselämän artikkelin, jonka otsikko loi heti mielikuvan sisällöstä: "Kaikki inhoavat salaa ulos menemistä" (Te 4.7.16)

Sieluni silmin näin aikuisen ihmisen hiipivän sukkasillaan kengät kainalossa ulko-ovelle, kiroavan narisevia oven saranoita ja varovasti sulkevan oven perässään mahdollisimman pienellä kolahduksella. Näin, kuinka tuo aikuinen kiskoi kenkiä jalkaan suljetun ulko-oven ulkopuolella ja kumarassa hiippaili ikkunoiden alta autolleen, sekä työnsi autonsa ainakin korttelin päähän kotoaan ennen kuin uskalsi käynnistää sen. Käynnissä olevassa autossa kuskin paikalla istuessaan tuo aikuinen sitten huokasi tuskin kuuluvasti: "Jes, pääsinpäs salaa ulos" ja jatkoi vielä: "Olisipa kiva, kun joskus voisi vain lähteä, eikä tarvitsisi hiipiä salaa."

No niin. Mun piti lukea tuo artikkeli kolmesti, ennen kuin älysin, että kyse ei tosiaankaan ollut salaa ulosmenemisen inhoamisesta.

Ihan asiaa tuo artikkeli tietysti oli, vaikka allekirjoittaneella kestikin luvattoman kauan ymmärtää, että kyse oli salaa inhoamisesta. Ymmärrysvaikeuksista huolimatta nyökyttelin jutulle kovasti. Väärässä seurassa ajan viettäminen on nimittäin tuskaa. Oikeassa seurassa aika tuntuu kuluvan kuin siivillä. Harmillisesti ennen uloslähtöään ei vain aina tiedä, onko seura oikea vai väärä.

Vielä muutaman vuoden saan varmasti hiipiä salaa ulos ja inhota sitä, samoin kuin saanen hamaan tappiin saakka salaa inhota ulos lähtemistä. Löytyykö kohtalotovereita?

Jokainen päivä on kylpypäivä

Aluesairaalan palvelut alkavat pikkuhiljaa tulla turhankin tutuiksi, kuluneella viikolla olen siellä taas aikaa tappanut. Ensi viikollakin on luvassa visiitti sinne.

Kaikkien lekurikeikkojen välillä meillä kuitenkin revitään kesästä kaikki hupi irti. Aina on paras mahdollinen sää ulkotouhuihin.

Täystuho ja telineen valloitus

Aurinkoisella kelillä suunnatan uimarannalle tai vaikka pysähdytään kauppamatkalla leikkipuistoon.

Sadesäällä puolestaan istutaan omalla terassilla ja nautitaan viileämmästä ilmasta.

Jokainen päivä on kylpypäivä, kun on kesä.

Juhannus ja ison porukan haasteellisuus

Kuinka monennen lapsen kohdalla elämä muuttui hankalaksi, kysyi lukija kommenteissa vastikään. Koska piti luopua koko porukan reissuista tai jokakesäisestä visiitistä huvipuistoon?

Pitkäänhän meillä oli seitsemänpaikkainen Murheenkryynini, joten kulkemisten puolesta elämä hankaloitui kuudennen lapsen kohdalla (tai oikeastaan viidennen, koska koira vie yhden paikan). Koko porukalla on kuitenkin menty sinne minne on tahdottu mennä auton pieneksi käymisen (ja sittemmin luopumisen) jälkeenkin. Ratkaisuna on mm. vuokrattu minibussi, järjestetty kimppakyytejä, liikutettu osaa porukasta julkisilla jne.

Tuota kuuluisaa jokakesäistä huvipuistoreissua meillä ei ole koskaan ollutkaan, se kun ei koskaan ole tuntunut pakolliselta tai tärkeältä.

Lapset kulkevat pääasiassa kierrätysvaatteissa, uutena ostetaan, mitä tarvitaan. Aika vähän tarvitaan. Meillä ei ole viimeisimpiä pelilaitteita, ei i-vempaimia, ei älypuhelinta joka käteen. Uusia leluja saa jouluna ja synttärinä. Eikä olla koskaan tehty ulkomaanmatkaa, ei olla käyty lasten kanssa edes risteilyllä. Köyhääkö? Ei musta.

Koko porukalla käytiin viimeksi juhannuksena uimassa (kävellen). Appiukon 60v-synttäreillä (vuokra-autolla). Piknikillä vappuna (kävellen). Monesta tekemisestä isot jo jättäytyy pois, kun ei välttämättä jaksa enää ihan jokainen juttu kiinnostaa. Ja monesta jutusta jätetään pienemmät pois, kun on isommille sopivaa. Joskus tekemään lähtee sekoitus isoa ja pientä, ketä nyt sattuu kotona olemaan tekemistä vailla. Seuraa löytyy aina.

Hankalaksi elämä ei ole käynyt minkään lapsiluvun jälkeen. Tavallaan tykkään, että tämä seitsemän on jopa paljon helpompi, kuin mitä oli kaksi tai vaikka neljä. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki eivät ole pieniä. Jokaiselle syliä kaipaavalle löytyy syli, ruoka tulee kymmenenkin litran kattilassa ja pesukone pyörii silloin kun sitä joutaa hoitamaan. Siinä missä neljänkin kanssa olin vain äiti, olen näiden lapsien mukana kasvanut ihmisenä olemaan muutakin. Nykyään kun odotan lapsia reissusta kotiin, en odota elämääni takaisin. Odotan vain lapsia.

Joskus tästä blogista saa ehkä turhankin ruusuisen kuvan suurperhe-elämästä, toisinaan täällä on pelkkää valitusta rankkuudesta. Mun näkemykseltä meidän perhe on vähän kuin Islannin futis-joukkue. Ei olla loistavia yksilöitä, mutta pelataan yhdessä ja katsotaan mihin se johtaa. Suuressa perheessä on pakko osata luopua "turhasta" kontrolloinnista ja luottaa siihen, että jokainen tekee osansa. Jos löysääminen on vaikeaa, voi olla, että iso perhe ei ole just sun juttu. Tai sitten voi olla, että käy kuin mulle ja löysäämisen oppii.

Meidän juhannukseen mahtui ihan tähtihetkiä useampia. Ensin torstain Lintsi-reissu (missä Esikoinen muuten oli samaan aikaan kaverinsa kanssa, menivät ja tulivat omassa tahdissaan julkisilla, nähtiin siellä ihan vain ohimennen). Viimeinen ja Rääpäle viettivät silloin aikaa Miehen vanhemmilla, ja kotiutuivat vasta lauantaina, joten huvipuistoreissulta kotiin jäi vain Mies ja Seiska... Perjantaina tehtiin Lyylin kanssa pitkä lenkki järven rantaan Seiskaa rattaissa työntäen (Esikoinen oli omissa riennoissaan, muut lapset jäi kotiin).

Lenkin jälkeen katsoin Toisen, Kirpun ja Täystuhon kanssa leffaa ("Hyiyökäidinvalinta" eli Prinsessapäiväkirjat 2), juotiin limpparia ja syötiin karkkeja.

Lauantaina käytiin koko porukka uimassa, Rääpäle muuttui kalaksi, Seiska söi hiekkaa rannalla.

Sunnuntaina tehtiin pienten kanssa kauppamatkalla leikkipuistovisiitti.

Ihan sellaista tavallista elämää ja pieniä hupeja siis. Mutta ihan parasta.

Kaksi yhden hinnalla

Yllätin tänään itseni ja löysin kolme maailman onnellisinta lasta. Aamukahvia juodessa sattui nimittäin silmiin mainos, joka lupasi linnanmäen rannekkeet kaksi yhden hinnalla vain tänään. Tartuin tilaisuuteen, sulloin Toisen, Kirpun ja Täystuhon laina-autoon ja kerroin määränpään vasta, kun oltiin jo hyvän matkaa liikkeellä. Teidän olisi pitänyt kuulla kiljunta.

Linnanmäki on mun lempipaikkoja, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Seurakin oli just eikä melkein kohdillaan, ja vaikka tätä suurta perhekokoa monessa kohtaa kiroaakin, niin tänään(kin) sen huomasin, että onhan tää meidän elämä oikeasti aivan mahtavaa.

lasten silmin

Kolme erimittaista lasta, kolmet eri toiveet, eikä yhtään, siis voitteko kuvitella ei yhtään, riitaa siitä, mitä laitteita kuljetaan, kuinka ja missä järjestyksessä.

Sää ei meitä suosinut, mutta se rakkaus noita kohtaan ja onnen tunne, joka päivästä näiden kolmen kanssa jäi, lämmittää enemmän kuin mihin mikään aurinko pystyisi.

Kotona odotti Mies Seiskan kanssa tiskit tiskattuina ja kämppä imuroituna. Oikeasti mä olen sanaton.