Kummalla puolen?

"Tosi hyvä, että pääsit pois", sanottiin minulle eilen. "Näytät niin eläväiseltä nyt." Enkä oikeastaan voi kuin allekirjoittaa tämän.

Jotkut asiat ovat sellaisia, että ne on opittava ihan itse. Kantapään kautta tai vieläkin vaikeammin. Itsensä määritteleminen on sellainen juttu. Puhutaan aikuiseksi kasvamisesta.

Omalla kokemuksellani (en millään tutkimusaineistoilla) väitän, että lapsi on olemassa vanhempiensa kautta. Lapsi määrittelee itsensä ja maailmansa vanhempiensa kautta. Nuori on olemassa ystäviensä kautta. Ensirakkautensa, ihmissuhteidensa kautta. Kuinka moni äiti määrittelee itsensä lapsillaan, kuinka moni isä työllään... Toiset meistä kasvavat vain isoiksi, eivät aikuisiksi. Aikuinen on sitten, kun määrittelee itsensä itsensä kautta.

Näytän niin eläväiseltä nyt. Miksi?

Koska elän nyt. En enää ole vain olemassa muiden toiveiden toteutumiseksi, muiden tarpeiden täyttämiseksi. Olen olemassa ensiksi omille tarpeilleni, toiveilleni ja unelmilleni. Vasta sitten muille. Ensin happinaamari omalle naamalle, sitten vasta autetaan muita.

Kun lasten kanssa yksin jäätyäni hain lapset isi-viikonlopulta kotiin, sanoin hakevani elämäni takaisin. Nykyään haen vain lapset takaisin. Lapset ovat osa elämääni, eivät elämäni.

En minäkään ole aina aikuinen, vieläkin määrittelen itseni toisten hyväksynnän kautta. Mutta en enää tee asioita saadakseni hyväksyntää, ostaakseni rakkautta. Aika moni on muutoksen myötä kävellyt elämästäni ulos. Ovet ovat siksi, niistä pääsee sisään ja ulos.

Suojamuurit, piikkilanka-aidat on pystytetty, vallihaudat kaivettu uuden minän suojaksi. Kummalle puolen jäit?

Siitä se ajatus sitten lähti

Lapset ovat loistaneet poissaolollaan viikon. Me aikuiset puolestamme päätimme pistää ranttaliksi ja aiheuttaa ensin pahemman kaaoksen kuin mihin tuo viisikko ikinä pystyy... ja järjestää sitten kaiken uusiksi. Esikoinen saa tässä järjestelyssä ihan ihka oman huoneen, täystuho toistaiseksi samoin (kunnes viimeinen kasvaa portaista itsenäisesti selviytyväksi huonekaveriksi) ja toinen ja kolmas saavat jakaa suurimman makkarin. Me reppanat jäimme ilman omaa huonetta viimeisen kanssa, päädyimme raahaamaan patjat ja pinnasängyn sivistyneesti olohuoneeseen.

Että tästä olohuoneen kaaoksesta se ajatus sitten lähti, ja täystuhon huone näyttää tältä (muualla vielä kaaos, mutta eiköhän valmistakin hiljakseltaan synny):

Vettä kengässä

Ihan tavallinen aamu alkuviikosta. Paitsi että puhelin soi jo hieman ennen kuin pääsin töihin. Täystuho oli taas keksinyt juttuja. Ensin siskonsa maastolenkkarilla, ja kun se osoittautui vedenpitämättömäksi, sitten toisen siskonsa kumisaappaalla. On ainakin vedenpitävät saappaat, sen sanon.

Kumisaapas vettä täyteen vessan hanasta ja nurin olohuoneen lattialle. Ja ei kun uudestaan. Ja uudestaan. Ja... Sillä välin Viimeinen tietysti touhusta innostuneena oli kiljunut rakentavia kommentteja, ohjeita tarvittavasta veden määrästä mitä ilmeisimmin ja lähtenyt sitten Täystuhon synnyttämään järveen uimaan. Laminaatti kiittää molempia poikia kauniisti.

Aamukahvipöydässä pomo esitteli innoissaan, kuinka tässä pannussa on vahvaa kahvia ja tässä vielä vahvempaa. Vahvempaa, totesin minä. Täytyy saada silmät auki ja herätä tästä vettä kengässä ja sitten järvenä lattialla- leikistä.

Määräaikaisuuteni tuolla on päättymässä, ja toinen vähän pitempi toisessa yksikössä samassa firmassa alkamassa. Äiti on ollut hyvä työntekijä, äiti sai paitsi uuden työsuhteen, myös (pienen) palkankorotuksen. Sanokaa mitä sanotte, on paikkoja, joissa suurperheen äidit pärjäävät paremmin kuin nuoret, vastavalmistuneet miehet.

Kaksi viikkoa sitten pomoni sanoi, että määräaikaisuuteni päättyy. Jälleen kerran minäkin kädet kyynärpäitä myöten ristissä rukoilemassa, että saisin paikan sieltä missä minua eniten tarvittaisiin. Ja kuinkas sitten kävikään. Pakko muistutus: pyytämisessä on se vaara, että saattaa saada pyytämänsä.

Vaihtuva määrä lapsia

Määritellessäni perhettäni 2,5v sitten sanoin, että minun mukanani tulee vaihtuva määrä lapsia. Jostain syystä jälkeen jäi paljon kysymysmerkkejä. Termi tuli jäädäkseen ja haluan nyt kertoa, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Useimmiten lapsia on viisi.
Kerran tai kahdesti kuussa muutaman päivän kerrallaan niitä on vain yksi.
Muutaman kerran vuodessa niitä on tusina, vähän useammin enemmän kuin viisi, mutta vähemmän kuin tusina.
Kerran kuussa tai kahdessa lapsia on neljä.
Pari kertaa vuodessa niitä on kaksi. Tai kolme.
Joskus, joskus niitä ei ole ensimmäistäkään.

Vaihtuva määrä lapsia tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että aina on joku joko tulossa tai menossa, eteisessä on aina kasseja purkamista tai mukaan ottamista odottamassa. Pura-pakkaa, pura-pakkaa. Aina on joku naama nurinpäin, koska taas täytyy lähteä tai koska ei saanut lähteä.

Mutta se jälleen näkemisen riemu! Nimittäin ne ensimmäiset kolme sekunttia ennen kuin porukka on taas kirjaimellisesti toistensa kimpussa... Ne kolme sekunttia tekevät kaikesta sen arvoista.

Eksyksissä?

Ei polulta poikkeaminen ja eksyminen väärin ole. Joskus on mentävä sinne, minne emme aikoneet, minne karttaan piirtämämme reitti ei meitä vie, päästäksemme paikkoihin, jotka muuten jäisivät löytämättä.

Kädessä on kartta ja kompassi, jalkojen alla tie. Väärä tie, ja kartalta kateissa, mutta tie kuitenkin. Helpompi sitä on seurata, vääräänkin suuntaan, kuin aiemmin aiottua polkua, kivistä, mäkistä juurakkoista.

Istutaan kivellä, on jo kuljettu väsyksiin. Paikka löytyy jo kartaltakin. Ei meidän täällä pitänyt olla eikä tänne tulla, mutta tässä nyt ollaan. Istutaan kivellä, veden tasossa, katsellaan vastarantaa. Varpaat ui vedessä ja suklaa sulaa suussa. Ei pitänyt, mutta tässä ollaan. Ihan niin kuin pitikin.

Siksi sanon, hyvä on kartta ja hyvä on kompassa, mutta älä piirrä reittiä valmiiksi. Ota jalkojen alle polku, ota tie. Mene minne nenä näyttää, kato, mitä löydät. Matka on tärkeämpi kuin määränpää, pysähdy, kun tavoitat hetken. Laske taakka harteiltasi, avaa puristava rintaremmi. Kartalla ja kompassilla löytää kotiin, kun on ensin päässyt sinne, minne ei pitänyt.