Vieraskynä: Lukemista lapsille ja lapsenmielisille

Lukemisen tiimoilta vieraskynään tarttui tällä kertaa Voikku Rapatessa Roiskuu-blogista. Lisää geokätköilystä voi lukea esimerkiksi Voikun blogista.

Johanna Hulkko: Geoetsivät

Johanna Hulkko kirjoittaa Geoetsivät -sarjaa, joka sopii loistavasti lapsille ja lapsenmieliselle. Sarja rakentuu loistavasti geokätköilyn ympärille, mutta kirjoissa vilahtelee myös partio jossain määrin. Kirjan päähenkilönä on nelosluokkalainen Raparperi ystävineen ja geokätköilyharrastus vie heidät mitä jännittävimpiin seikkailuihin. Kirjat eivät kuitenkaan ole pelkästään kätköilyä. Mukaan mahtuu ystävyyttä ja rajojen kokeilua sekä koulumaailma omine kommervenkkeineen. Toisinaan Raparperi ystävineen pääsee käyttämään salapoliisin taitoja arvoitusten ratkaisemiseksi.


Hulkon kirjat tempaavat hyvin mukaansa. Juoni on hyvä ja siinä on helppo pysyä perässä. tarina on senverran mielenkiintoinen, että kirjan lukee kerralla, koska sitä ei millään malta laskea käsistä alas. Kirjan iso teksti mahdollistaa myös juuri lukemaan oppineenkin lukukokemuksen ja sen, että hekin saavat viihtyä hyvän kirjan parissa. Kirja-sarjassa parasta on ehdottomasti se, että se sopii niin tytöille kuin pojillekin. Vaikka päähenkilö onkin tyttö, mahtuu geoetsivien porukkaan myös poikia, joiden kanssa kaikki ei aina mene ihan niin kuin strömsössä. Ennen kaikkea kirjoja lukiessa saa nauraa ja jännittää.

Vaikka sarjassa on geokätköily vahvasti esillä ja kirjoissa vilahtelee geokätköilyn termistöä, sopii kirjat myös hyvin niille lukijoille, jotka eivät geokätköilyä harrasta. Kirjojen takasivuilta löytyy pieni geokätköilysanasto lukijoille. Jokaisesta Geoetsivät kirjasta löytyy myös oma mysteerikätkönsä, jonka voi yrittää itse ratkaista. kenties sarjan myötä, joku löytäisi itselleen myös uuden hyvän harrastuksen.

Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus on Hulkon ensimmäinen lastenkirja ja teos palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla.

• Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus. 2013
• Geoetsivät ja vaeltava aave. 2013
• Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus. 2014
• Geoetsivät autiolla saarella. 2014.
• Geoetsivät ja vesiseikkailu. 2015.
• Geoetsivät ja salaperäinen Sasu. 2015

Mutta mitä mä lukisin, apua?

Melkein tekis mieli huutaa, että äiti, mitä mä sitten lukisin. En huuda, kun ei siitä ole hyötyä. Olen lukenut oman kirjahyllyni sisällön läpi kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Kirjasto käy mun lompakolle nopeasti kalliiksi, kun en ikinä koskaan osaa palauttaa kirjoja ajallaan (vaikka muistuttelisivat kuinka), tai vähintäänkin koirat syö ne ja kersat piirtelee siihen mitä niistä koirien jälkeen on jäljellä.

Kuitenkin kaipaisin kovasti uutta luettavaa. Mitä? Mistä? Suositelkaa nyt joku mulle jotain.

Luen paljon hömppää, Cooksonia, Steeliä, Harlekiineja. Steelin ja Harlekiinien tyylit on käyneet niin tutuiksi, että kirjan ensimmäisestä lauseesta tiedän keskivaiheen draamahuipennuksen ja loppuratkaisun. Ei haittaa, tokikaan, mutta tuntuu jo valmiiksi niin läpi luetulta ja itseään toistavalta.

Olen kahlannut läpi melkein koko Remeksen tuotannon. Ja pitänyt lukemastani kovasti. Mulla on paha tapa jäädä lukiessani vielä tarkastamaan faktoja, tai viimeistään jälkikäteen. Uskottavaa täytyy olla tai sitten on surutta kerrottava, että keksitty koko juttu.

Olen lukenut läpi Luolakarhun klaanin & kumppanit kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Löydän sieltä toki aina jotain uutta, mutta silti kyllästyttää. Pehmoporno ei enää viehätä, kun kohtaukset osaa ulkoa, kasvien tosiasialliset käyttötarkoitukset olen jo tieteellisesti tutkinut. Ihmissuhdekuviot analysoinut lukemattomia kertoja, enkä usko sarjan enää kovinkaan moneksi uudelleen lukukerraksi tuovan mitään uutta ahaa-elämystä. Kaipaisin sellaista.

On kirjoja, jotka ovat auenneet mulle ensimmäisellä lukukerralla niin, etten halua tarttua niihin enää uudelleen. Ettei se ainutkertainen lukuelämys menisi hukkaan (vaikkapa Sinuhe tai Lokki Joonatan).

Ja niitä, mitkä eivät ole antaneet mulle mitään. Eivät edes myötähäpeää. Tai no, ehkä yhden Trivial Pursuit-voiton (kun tiesin, mitkä ovat kirjan viimeiset sanat: "Aika velikultia.")

Onko joku teistä tehnyt viime aikoina itselleen sellaisen lukemislöydön, mikä tämän kaikkiruokaisen lukijan ehdottomasti pitäisi lukea? Auttakaa nyt lukemisen pulasta kärsivää naista pulasta.

Lukemisella lukutaidottomuutta vastaan osa 4

Tiedättehän te pikkulapset ja niiden suhtautumisen maailmaan. Sama pätee pienten suhteessa kirjallisuuteen. Kaikki aistit ovat tehokkaassa käytössä ja pienet ovat hyvin ennakkoluulottomia. Niinpä meillä kaikkien muiden tavoin myös Viimeinen ja Rääpäle rakastavat kirjoja.

Täystuhon ja Viimeisen kirjahylly

Rääpäle on kaikkien muiden tavoin saanut kirjoja leluikseen ihan pikkuvauvasta saakka. Kirkasvärisiä pehmokirjoja, joissa on vähän tekstiä luettavaksi, muutamia sivuja käänneltäväksi ja paljon erilaisia pintoja kosketeltaviksi ja maisteltaviksi.

Hiljalleen on siirrytty pehmokirjoista pahvikirjoihin, löytyy ihan tavallisia pahvikirjoja, joissa on esimerkiksi valokuvia eläimistä ja aina kuvan alla eläimen nimi, pahvisivuisia satukirjoja, erilaisia kuvasanakirjoja (meillä on jopa pahvisivuinen lasten kartasto...) ja luukkukirjoja. Luukkukirjat on nyt tosi pop, sillä luukkujen repimiseen kirjasta irti voi käyttää aikaa tuntitolkulla.

Edelleen vuoden vanha Rääpäleeni nauttii kirjallisuudesta kaikin aistein. Pitkään se ei istu kuuntelemassa, eikä kovin kauaa jaksa katsella, mutta nenänsä se työntää jokaiseen kirjaan kiinni ja ensin haistelee, sitten järsii vähän kirjan kulmaa ja sen jälkeen silppuaa paperisivut. Isompien kirjoja on kovasi yritetty Rääpäleeltä varjella, mutta siitä huolimatta täällä siivotaan viikoittain atomeiksi luettuja kirjoja. Lohduttaudun sillä, että kaikki muutkin täällä ovat saaneet ensikosketuksensa kirjallisuuteen samalla tavoin ja rakkaus kirjoihin on jokaiselle jäänyt.

Viimeinen on ihan vasta päässyt repimisvaiheesta yli. Se "lukee" pitkälti samanlaisia kirjoja kuin Täystuho, mutta ei ole kirjavalinnoistaan ollenkaan niin tarkka. Kaikki käy. Viimeinen myös jaksaa jo kuunnella luettuja satuja ja osaa vaatia lukijaa itselleen.

Iltaisin Viimeinen jemmaa itselleen pinon kirjoja sänkyynsä. Siellä se selailee niitä pimeässä huoneessa taskulampun valossa. Yleensä puolenyön tienoilla havahdutaan siihen, että koko kirjakasa tipahtaa lattialle hirveällä ryminällä ja jonkun on mentävä etsimään tippuneista kirjoista juuri kyseisen illan suosikki Viimeiselle takaisin kainaloon.

Samalla linjalla meillä on isommatkin saaneet kirjoja pitää pienempinä, lukemista ei varsinaisesti ole kielletty koskaan. Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin entistä useammin joutunut nimenomaa isompia muistuttamaan lukemisen lopettamisesta, että jaksaisivat seuraavana aamuna nousta ylös ja lähteä kouluun. Tosin vuosia sitten myös minä makasin sängyssäni kaiket illat ja yöt lukemassa... ettei se omena tässäkään tapauksessa ole kovin kauaksi puusta pudonnut. Ja yhä edelleen herään öisin siihen, että keskeneräinen kirjani tipahtaa öisin sängystä lattialle... Nykyisin tosin nukahdan jo kahden lauseen jälkeen, vuosia sitten vaadittiin helposti kaksisataa sivua.

Jos ihan pikkulapsen vanhempi kysyisi minulta, kuinka lapset saa lukemaan kirjoja, vastaisin, että antamalla niille kirjan luettavaksi heti, kun osaavat tarttua tavaraan kiinni. Ja näyttämällä itse esimerkkiä. Luonnollisesti.

Lukemisella lukutaidottomuutta vastaan -sarja jatkuu lokakuun loppuun maanantaisin täällä. Jos haluat kertoa oman lukemisaiheisen tarinasi tai jakaa lempikirjasi tässä blogissa, laita sähköpostia :)

Sarjassa aiemmin kirjoitettua:
Osa 1, mistä ajatus sarjaan lähti
Osa 2, Esikoisen ja Toisen kirjaesittelyt
Osa 3, Kirpun ja Täystuhon kirjaesittelyt
Vieraskynä: Lukemisen ilo ja inho

Lukemisesta on viime aikoina kirjoitelleet mm.
Voikku blogissa Rapatessa Roiskuu
ja Voikku Mammalaiffii-blogin vieraskynässä
Kupla Puhekuplia-blogissa
Kukkis blogissansa Jalankulkuonnettomuus

Ja varmasti myös melkoisen moni muu. Pidetään aihetta ahkerasti yllä, sillä miten meidän kävisi, jos lukutaito entisestään heikentyisi.

Vieraskynä: Lukemisen ilo ja inho

Tällä kertaa vieraskynään tarttui äidinkielen opettaja ja kirjallisuusterapeutti Kirsimarja Alatalo Lukemisella lukutaidottomuutta vastaan- sarjan innostamana.

”Ei kai meidän tartte lukee mitään kirjaa”, Pekka aloittaa.

”Mä en oo ikinä lukenu mitään ni en lue kyl nytkään”, Joni jatkaa.

”Must tulee autonasentaja, ei mikään v…n lukutoukka”, Olli puhisee ja tuijottaa minua haastavasti.

Niinpä, ajattelin minä. Tästä se lähti taas yksi lukukausi liikkeelle.

”Minkä kirjan luit viimeksi ja milloin se oli?” yritän herättää keskustelua.

”Kirjan, mitä sä tarkotat sillä? Voisitsä määritellä mikä on kirja?” Jussi yrittää.

Ja kun työpäivä viimein on ohi, palaan kotimatkan aikana hetkeksi ajatuksissani oppitunnille. Mihin autonasentaja tarvitsee lukemista, kirjan lukemista? Ajan autohuoltoon kysymään.

”Kerro mulle, minkä kirjan sä luit viimeksi?” katson haastavasti huoltopäällikköä.

”Toyotan huoltokirjaa”, tulee vastaus yhtään empimättä.

Siinä se tuli – autonasentajankin on osattava ja kyettävä lukemaan. Eikä se edes riitä. On myös ymmärrettävä mitä lukee. Ja Toyotan huoltokirja on nimensä mukaisesti kirja.

Illalla ennen nukkumaanmenoa otan kirjan käteeni ja luen. Nyt minulla on meneillään Harry Potter ja salaisuuksien kammio, ties kuinka monennen kerran. Tuo nuori velhopoika on jälleen ongelmien edessä. Ja aina se on yhtä kiehtovaa luettavaa.

Olen matkustanut maailman ympäri. Olen mennyt vaatekaapin läpi toiseen maailmaan. Olen ollut milloin etsivä, milloin sairaanhoitaja tai karjapaimen preerialla, syönyt mahtavia ruokia, katsonut auringonlaskua Syyriassa… Kaikki nämä turvallisesti koti-Suomessa. Mutta en ole vielä saanut Tylypahkan kirjettäni, sitä odotellessa.

Ja kun minä luen, en ole koskaan yksin. Kirja on kaverini kaikkialla ja lukuiloa koko elämä.

Jos just sä haluat kertoa oman lukemis-aiheisen tarinasi tai jakaa kirjavinkkisi tässä blogissa, laita sähköpostia :)

Lukemisella lukutaidottomuutta vastaan osa 3

Vuorossa Kirpun ja Täystuhon kirjaesittelyt.

Kirppu opi lukemaan eskarikeväänään murehdittuaan pitkään, ettei varmasti ikinä opi. Lohdutin pientä murheista kertomalla, että lukemaan oppii vain lukemalla, ja mitä enemmän lukee, sitä paremmin oppii lukemaan. Kirppu otti neuvon ehkä turhankin tosissaan eikä mennytkään kuin hetki siihen, että tyttö luki. Sittemmin tyttö on lukenut läpi niin kaikki Potterit kuin esimerkiksi Narnian ja jotakin Eddingsiltä. Kirjan valinta esiteltäväksi oli kuitenkin vaikea homma ja esittelyn kirjoittamisesta hän kieltäytyi kokonaan. Niinpä lupasin kirjoittaa hänen puolestaan, kunhan ihan suusanallisesti kertoo kirjastaan ja perustelee valintansa.

KIRPPU

Bellan Lahja

Kirppu lukee erityisesti fantasiaa ja päätyi tähän suhteellisen helppolukuiseen kirjaan siksi, että siinä on paljon taikaolentoja.

Kirppu tykkää erityisesti tämän kirjan pahasta puolesta, noidasta, joka vangitsee taikaolentoja omaan kotiinsa palvelijoikseen käyttäen apunaan taikaolennoista kuvia piirtävää tyttöä.

Kiehtovan aiheensa takia myös minä olen sitä mieltä, että tätä uskaltaa suositella muille alaluokkalaisille tytöille (ja miksei tietysti pojillekin, jos sillä vaaleanpunainen ulkoasu on meidän pojat karkoittanut tästä kirjasta kauas). Eikä harvaan painetusta tekstistä ainakaan haittaa ole äskettäin lukemaan oppineille lapsille.

TÄYSTUHO

Täystuho ei vielä osaa lukea, vaikka yksittäisiä kirjaimia tunnistaakin. Tärkeää on siis isot ja näyttävät kuvat sekä sopivasti tekstiä kuvien lomassa. Tämä tosin taisi nousta lentokoneiden takia ykkösvalinnaksi tällä kertaa...

Lentsikat 2 Pelastajat

Ihan inhimillisessä ajassa ääneenkin luettavissa,, ja todellakin näyttävät kuvat, joita lapsi jaksaa katsella yksinäänkin. Aika monta iltaa on Täystuho nyt tätä kirjaa "lukenut".

Disneyn kirjoja meillä on paljon muitakin ja ne on pienten suursuosikkeja selailtaviksi juurikin kuvien takia. Varsinaisesti ääneenluettaviksi valitsen kyllä mieluummin jotain muuta, mutta ainahan se valinta ei voi olla äidin.

Lukemisella lukutaidottomuutta vastaan-sarjan aiempia osia pääset kurkkimaan täältä ja täältä. Sarja jatkunee ainakin läpi syyskuun, esittelemättä on vielä kahden pienimmän ja meidän aikuisten valintoja ja muitakin ideoita riittäisi. Ja tarjollahan on myös vieraskynä-paikka, jos just sulla on polttava halu kertoa oma lukemismuistosi tai esitellä lempikirjasi, jota me muut emme ehkä löytäisi ilman apua. Jos vieraskynä innostaa, saa laittaa sähköpostia :)

Edit. (7.9.15 muutaman tunnin julkaisun jälkeen) Huomaistteko Iltalehden uutisen: Monella 15-vuotiaalla surkea lukutaito (IL 7.9.15)? Mitä siitä olette mieltä?

Lukemisella lukutaidottomuutta vastaan osa 2

Lasten lukemiseen innostamisen tapoja on monia, aloitetaan vaikka Ismo Leikolan idealla:

Haastoin siis lapset mukaan esittelemään heitä kiinnostavia kirjoja, jos joku vaikka saisi siitä kipinää omien lastensa lukemiseen houkutteluun. Nyt on vuorossa Esikoisen ja Toisen kirjaesittelyt, ihan omin sanoin. Kumpikin vastasi kysymykseen: "Mitä suosittelisit itsesi ikäiselle lukijalle ja miksi?" Ja näin meni vastaukset:

ESIKOINEN:

"Sweet Valley High- sarja

Kirjasarja kertoo 16-vuotiaiden kaksosten kommelluksista. Elizabeth ja Jessica ovat toistensa vastakohtia, joten mitä tahansa voi tapahtua.

Sarjaa on julkaistu suomeksi 50 kirjaa.

omasta hyllystä nämä

Itse ihastuin sarjan hurmaaviin hahmoihin, tapahtumakäänteisiin ja muuten vain sarjan huumoriin.

Sarja sopii ihmiselle joka kaipaa piristystä päivään tai kevyttä iltalukemista.

Varoitus! Kirjaa voi olla vaikea päästää käsistään sen avattuaan."

TOINEN:

"Jumalten sota

Rick Riordanin kirja Jumalten sota on kirja, jossa merenjumalan poika Percy Jackson on valmistautunut koko vuoden puoliveristen leirillä sotaa Kronosta vastaan. Titaanien valtias armeijoineen on vahvempi kuin koskaan, ja puoliveristen leiristä Kronoksen joukkoihin siirtyneet luopiot vain vahvistavat sitä.

Viisiosaisen toimintaseikkailusarjan edelliset osat ovat Salamavaras, Hirviöidenmeri, Titaanien kirous ja Labyrinttitaistelu.

Valitsin tämän kirjan, koska kreikkalaiset jumalat ovat mielestäni mielenkiintoisia. Niistä kerrotaan enemmän kirjassa Salamavaras."

Luetaanko teillä? Mitä teillä luetaan? Meilläkin ollaan jatkuvasti uusia ideoita vailla ihan jokaisen lukulistalle. Etenkin Esikoinen ja Toinen ovat oman minikirjastomme lisäksi myös kaupungin kirjaston suurkuluttajia.

Lukemisella lukutaidottomuutta vastaan, osa 1

Törmäsin taannoin Savon Sanomissa juttuun, joka alkoi kysymyksellä: Oletko sinäkin lukutaidoton? (Eve Kolari, SS, 10.8.15). Artikkeli jäi roikkumaan "tästä mä vielä jotain kirjoitan"-fiiliksellä, koska aihe on lähes häiritsevä. Jossain aivojen perukoilla alkoi muodostua tiimityö-idea lukemisen ympärille.

Niinpä me ollaan täällä nyt ihan koko perheellä pohdittu lukutaidon määritelmää ja merkitystä. On mietitty, mikä merkitys sillä on, että ymmärtää lukemansa ja paljonko ymmärtämistä auttaa se, että lukee itselleen sopivan tasoista tekstiä mielenkiintoisesta aiheesta ja vieläpä mielellään hyvin kirjoitettuna. On nyökytelty täällä kovasti. Kerroin tenaville, että ihan oikeasti on sellaisia niiden ikäisiä lapsia ja ihan meitä aikuisiakin Suomessa, joilta lukemisen oppiminen on jäänyt puolitiehen ja luetun ymmärtämisen kehittyminen välistä kokonaan. Mietittiin yhdessä, että mitä me voitaisiin tehdä, pitäisikö tehdä jotain.

Ja sitten saatiin se paras idea. Raotetaan vähän meidän perheen lukemistoa. Kukin kertoo yhden lempikirjoistaan (tai kirjasarjoistaan), sellaisen, mitä voisi suositella itsensä ikäiselle lukijalle. Jos vaikka jonkun lapsen vanhemmat saisivat siitä ideaa, mitä omalle ipanalle voisi luettavaksi antaa. Ja me aikuisetkin raotetaan vähän lukemistoamme, vaikka se onkin jo paljon haasteellisempi homma.

Esikoisen ollessa aivan pieni, pohdin ääneen äidilleni, kuinka lapseen saa tartuttettua lukuinnon. Sain muutaman vinkin, ja päätellen siitä, että meidän ongelmamme on saada lapset irrottamaan nenänsä kirjoista eikä päin vastoin, on nämä vinkit toimineet hyvin. Ensimmäinen vinkki oli pitää lapselle sopivia kirjoja lapsen ulottuvilla ja toinen näyttää itse arvostavansa lukemista. Niinpä en ole koskaan potenut huonoa omaatuntoa sanoessani, että odota, luen tämän sivun loppuun.

Tulossa siis vino pino kirjaesittelyitä lapsilta lapsille ja katsaus meidän aikuisten omiin lukemistoihin. Ja saattaa olla, että erehdyn vielä esittelemään ne mun mielestä ehdottomat hitit lasten luettaviksi myös... Tähän palataan, pian.

Ei mennyt niin kuin Strömssössä

Selvästi meillä on käsitetty jotain pikkujuttuja väärin.

Mä oon kuullut juttuja, että olisi jotenkin hirveän in kaikki itujen syönnit ja sellaiset. Ja vielä parempi, jos kasvattaa itunsa ihan itse. Veikkaan kuitenkin, ettei sillä ihan tätä meinattu?

Hupsis, kuis noi nyt noin villiintyi?

Ja samaan syssyyn voi toki laittaa sanonnatkin ihan uusiksi.

Hyvin syöty on puoliksi luettu. Meillä tosiaan nauttii kirjallisuudesta kaikki. Ja kaikin aistein.

Ratsia kersojen peleihin

Pelaan, pelaat, pelaa, pelaamme, pelaatte, pelaavat. "Äiti, saanksmä pelata?"

Kyllä. Meillä pelataan. Joskus paljon, joskus vähän, joskus ei kukaan ja toisinaan kaikki. Miten, mitä ja miksi? Kuka? Onko se pelaaminen hyvä vai paha, kenelle ja miksi?

Minä uskon Pegi-järjestelmään. Vaikka tuo järjestelmä ei salli soveltamista, sovellan sitä samoin kuin elokuvien ikärajoja. Tiedän lapseni, niiden pelaamat pelit ja jopa sisällöt. Arvatkaapa vain onko näillä lapsilla lupa pelata vaikkapa GTA:ta, kivaa piirrettyä hurjastelu-peliä? No ei tosiaankaan. Kuitenkin annan tokaluokkalaiseni pelata The Sims-pelejä, joissa ikäraja on K12. (Tuon suuremmalla ikärajalla oleviin peleihin ei lapsilla ole mitään asiaa.)

Pelaamisen ongelmakohdat ovat kyllä meillä näkyvissä.

Aikoja joutuu rajoittamaan ja rajojen tuomaa marinaa kuuntelemaan. Angry Birds voi tietokoneellakin olla yllättävän koukuttava, aikuisellekin. Pelit siirtyvät lasten leikkeihin ja jälkipelit käydään pikkulegoilla ja puupalikoilla, tabletin puutteessaan Täystuho rakensi itselleen oman legoista.

Netin pikkupeleistä ja niiden ympärillä pyörivistä foorumeista joutuu ottamaan selvää. Olenkin joutunut opettelemaan ihan uuden kielen ymmärtääkseni Esikoista, joka ensin kertoi, että pelin foorumilla on kaikki tosi kilttejä ja seuraavassa hetkessä selitti, että joku siellä gosussa harjoitteli servaamista. Lyhyen teini-suomi-teini-selvittelyn jälkeen päästiin käymään netiketti-keskustelua. Aikuisten kesken on myös selvitelty muun muassa kokonaisen virtuaali tallin varastamista hakkeroinnilla...

Lasten pelaamissa peleissä väkivalta on Disney-leffojen tasoa. Tosiasiallisesti suurempi väkivalta on ruutujen tällä puolen, kun Wii-ohjaimista käydään välillä kovinkin fyysistä taistelua parivuotiaan käyttäessä hampaitakin aseina. Samaa tappelua käydään meillä mistä tahansa lelusta.

Seksiäkin peleistä tietysti löytyy, on SingStarin musiikkivideoita ja lisääntyviä simejä. Musiikkivideot on muuten paljon pahempia sisällöltään kuin Sims, joka ei näytä kuin pikselimössöä, heiluvan peiton ja liudan sydämiä.

Toistaiseksi en ole kuullut, että kavereiden luonakaan pelattaisi sen kummempia pelejä kuin meillä.

Peleillä meillä on kuitenkin harjoiteltu vuorottelua, motoriikkaa, naapureiden nuottikorvaa (ja sietokykyä...), englantia, liikennesääntöjä, kertotauluja, ongelmanratkaisua, yhteistyötä...

Näen punaista, kun yhteiskunnan ilmiöistä syytetään pelejä. Onneksi sentään kirjallisuuden syyttäminen on loppunut.

Ps. Muistattehan, että reaaliaikaisen keskustelun mahdollistaa facebook

Noin kaksi hyllyllistä kirjoja

Pikkupojat päättivät ihan itse järjestää kirjansa.

Sohvalle.

Naapurikaupungista oli hyvä huudella

Viime aikoina on taas mielessä pyörinyt Tammen Kultaisen Kirjakerhon kirja "Pupu etsii omaa kotia" ja sen ihanat viimeiset sanat: "Ja sieltäpä sieltä Pupu löysi itselleen oman kodin." Mielenkiintoista on paitsi se, että yksinkertainen satu jaksaa koskettaa aikuista yhä uudelleen, myös se miten kukakin kodin määrittää.

Minun kotini ei oikeastaan ole osoitteeseen sidottu. Eikä se ole varsinaisesti sidottu tuttuihin tavaroihin osoitteesta riippumatta. Koti on niin paljon enemmän. Ensimmäistä kertaa sitten lapsuusvuosien onnistuin tekemään itselleni kodin uudelle paikkakunnalle, vieläpä sinne, mitä teinivuosina ivattiin minkä kerittiin, naapurikaupungista oli hyvä huudella. Kotini ei kuitenkaan koskaa ollut naapurikaupungissa, vaikka osoitteita sinne on mahtunut monta ja muuttoja vielä useampi (4 osoitetta ja 6 sisäänmuuttoa) eikä sittenkään vaikka varmaan vuosia olen eniten viettänyt juuri siellä (10).

Uuteen kaupunkiin muttaminen on aina vaikeaa. Voi mennä helposti parikin vuotta ennen kuin uusi kaupunki tuntuu niin tutulta, että peruspalvelut löytyvät, lähimmät kaupat, pankit, posti puhumattakaan nyt kelasta, työkkäristä, verovirastosta, poliisista tai vaikkapa terveyskeskuksen päivystyksestä.

Tänne tulin muutama vuosi sitten, tuulikaapissa nappasin kengät pois jalasta ja olin kotona. Sama tunne jäi kaupungistakin. Ehkä ensi shokkia lievitti se, ettei kaupunki ja sen ihmiset olleet aivan vieraat. Tai se, että heti tänne tullessani päätin, että tähän jään, tänne tahdon kodin. Parempi naapurikaupungin rajan tällä puolen kuin sillä puolen.

Kun jotain tahtoo tosissaan, sen eteen on valmis tekemään töitä. Tutustuin koulun muihin vanhempiin ja erinäisten yhteistyömuotojen myötä kaupungin vanhempiin laajemmaltikin. Kaupassa tervehti pian jo muutkin kuin kassa, kadulla saa pysähtyä juttelemaan toisten kanssa. Ensin muiden koiranulkoiluttajien ja pian jo tuttuja tuli vastaan ilman koiriakin. Liityin kaupunkimme Facebook-ryhmään ja kirppariryhmään ja nopeasti näin että loppujen lopuksi kaikesta valituksesta huolimatta täällä on hyvä. Täällä on niin hyvä ja täällä on koti, ettei isompien puitteiden tarve edes saanut minua lähtemään "vihreämmille vesille", nekin piti etsiä täältä.

En sano, etteikö tässä kaupungissa olisi paljon vikaakin ja etteikö ilkeitä ihmisiä tännekin sopisi, mutta sanon että tässä kaupungissa on kuitenkin hyvä olla, tai ainakin parempi kuin monessa muussa. Jään tänne, kunnes elämä vie muualle, jos vie.

Iltasaduista ja lastenkirjoista. Aikuiselle.

Meillä luetaan, paljon ja laidasta laitaan, ja rakkaus kirjoihin on tarttunut lapsiinkin. Iltasatuja aloin kuitenkin lukea vasta vähän vajaa vuosi sitten, kun totesin vanhoista klassikoista löytyvän niitä, jotka olisi kiva lukea uudelleenkin, mutta tunsin itseni liian isoksi.

Kuuntelijoina toimivat pääsääntöisesti ekaluokkalainen Kirppuni ja Täystuho, satunnaisesti Viimeinen tai isommat.

Tähän mennessä on luettu Jali ja Suklaatehdas, Ronja Ryövärintytär, Saariston lapset, Peppi Pitkätossu, Vaahteramäen Eemeli, Melukylän lapset ja parhaaillaan on menossa Mio, poikani Mio (ensimmäinen toivekirja, toivojana Täystuho itse). Toisista kirjoista on tykätty enemmän kuin toisista, mutta Eemeliin, Peppiin ja Ronjaan palataan varmasti vielä joskus uudelleen. Näiden ohessa on toki luettu mm joulusatuja ja Tammen Kultaisia kirjoja sekä joitain Disney-satuja (lähinnä Autot-aiheisia). Kirjahyllythän meillä notkuu kirjoja, jokaiselle löytyy jotakin imeskeltävistä pehmo- ja kylpykirjoista Sinuheen.

Kymmenkesäisenä ihastuin itse Jean Estorilin Anne-sarjaan, ja esikoisen kanssa tuohon sarjaan on palattu uudelleen. Viimeinen suomennos on tehty vuonna 1997 (Anne Skotlannissa - Drina Dances Again), ja kuuluneet vuodet olen palanut halusta saada tietää, kuinka Annen tanssiuran käy. Kuusi kirjaa sarjasta on jätetty kääntämättä, ja sarja itsessään on ihan ikivanha (eli suunnilleen samaa ikäluokkaa minun kanssani, tai jopa vanhempi), joten käännöksiä lopuista taitaa olla turha enää odottaa. Uteliaisuus kuitenkin vei voiton, ja nyt etsitään sarjan loppuja kirjoja alkuperäiskielellään (englanniksi) meille hyllyyn, että vihdoin voisin minäkin nämä lastenkirjat lukea. Esikoinen ilmoitti lukevansa ne myös englanniksi, jos ei niitä kerran suomeksi saa. Kasvaapahan kielitaito, jos onnistumme kirjat jostakin löytämään ja rohkeasti vielä ulkomailta tilaamaan... Minä, joka en uskalla edes Ellokselta tilata. Mutta kun on pakko saada.

Ehkä kuitenkin jokaisessa aikuisessa asuu se lapsi, jonka täytyy saada tietää kuinka rakastamansa hahmon lopulta käy. Ja yhä uudestaan, eihän sitä tiedä, vaikka kirjan loppu juuri tällä aika monennella kymmenennellä lukukerralla olisikin ihan erilainen.

Totuus elämästä

Törmäsin runoon ja tunnistin itseni. Miten niin minä muka olen hankala?!

Kauan olen ollut etsimässä
vastausta yhteen kysymykseen.
Mitä oikein tahdon elämässä?
Tänään viimein tiedän, mitä teen.

Tahdon lähteä ja tahdon palata.
Tahdon murjottaa ja pitkään halata,
tehdä paljon töitä, pitää aina lomaa,
tahdon outoa ja ihan ikiomaa.

Tahdon yksin olla, tahdon perheen,
olla oikeassa, tehdä erheen.
Tahdon nukkua ja pitkään valvoa,
tahdon inhota ja jotain palvoa.

Suuren mysteerin olen ratkaissut,
tiedän mitä tahdon elämältä.
Turhat elon esteet olen katkaissut.
Näin pohtinut olen reunalta tältä.

Tahdon tummaa, tahdon vaaleaa,
tahdon tulikuumaa, haaleaa,
maistaa makeaa, syödä suolaista.
Tahdon sylkeä ja tahdon nuolaista.

Tahdon kaikkea, en juuri mitään,
löytää reitin länteen, mennä itään.
Tahdon olla siellä, tahdon olla täällä
rankkasateella ja helteisellä säällä.

Tahdon elää maalla, kaupungissa,
tahdon olla hiiri, villikissa.
Tahdon olla luja mies, tuntea kuin nainen,
erottua joukosta, olla samanlainen.

Tahdon olla rautaa, pajupuuta.
Kaipaan aurinkoa, kuin myös kuuta,
tahdon jotain pystyttää, jotain alas suistaa.
Tahdon kaiken unohtaa, niin paljon muistaa.

On hyvä tietää mitä haluaa,
tulevalle silloin antaa kättä.
Muuten tyhjää luuta kaluaa,
elämä voi jäädä elämättä.

-tuntematon-

Mielelläni avaisin ja analysoisin, mutta taitaakin iskeä paremmin näin.

Pupu etsii omaa kotia

Hieman reilu vuosi sitten aloin etsiä meille omaa kotia (vuokrakotia) levottoman kerrostalokolmion tilalle. Kyllähän se kolmio neljän lapsenkin kanssa menetteli, muttei sitä juuri kodiksi voinut kutsua, kunhan oli paikka, jossa syödä ja nukkua.

Kolmea asuntoa meille tarjottiin. Kahta kävin katsomassa. Tämän nähtyäni ei kolmatta tarvinnut nähdä. Ottaessani kengät pois jalasta olin jo kotona.

Samaan aikaa kodin etsinnän kanssa etsin kirjaa. Ja tänään sen löysin.



Tätä äiti luki meille, kun olimme pieniä. En kuitenkaan etsinyt tätä sen enempää edellä mainitusta syystä kuin omille lapsillenikaan. Etsin siksi, että tarinalla on minulle merkitystä. "Kuka tietäisi neuvoa Pupulle oman kodin?"

Ei, tämä kirja ei kuulu lasteni hyllyyn. Tämä seisoo minun hyllyssäni. Sen paikka on siinä. Koska Pupukin löysi oman kodin.

Tahdon voimalla

Heinäkuun helteet vesisateet kuluvat tänäkin vuonna villasukkia lapsille neuloen. Projekti on hidas, ja ipanoitten jalat alati kasvavat, siksipä iltaisin lasten nukkumaanmenon jälkeen tulee kulutettua kirjallisuutta ja elokuvia enemmän kuin äkkiä uskoisi. Yleensä pysyn turvallisesti ajatuksia herättämättömässä romanttisessa roskassa, mutta tänään törmäsin johonkin muuhun.

Liviltä tuli elokuva Freedom writers - Tahdon voimalla. Meinasi työn alla ollut sukka unohtua vallan kokonaan eikä silmukoitten laskemisesta tahtonut tulla mitään. Elokuvassa heitettiin kokematon äidinkielen opettaja luokkaan, joka jengisodan vuoksi keskittyy lähinnä miettimään helpointa tapaa tappaa vieruskaveri. Myönnän. Lumoutuneena seurasin, kuinka opettaja osoitti nuorten olevan samanlaisia ihmisiä ja tutustutti heidät juutalaisvainoihin liimaten siten nuoret tiukasti yhteen ja antaen toivon siitä, että jokainen voi omilla valinnoillaan vaikuttaa tulevaisuuteen.

Kirjoista tällä hetkellä menossa on Torey Haydenin Toisten lapset. Karu kertomus vuodesta neljän eritavoin erityistarpeisen lapsen opettajana puutteellisin resurssein. Jokaisen lapsista on yhteiskunta jo leimannut toivottomaksi tapaukseksi. Eipä tästäkään Haydenin kirjasta oikein saa nenää irti ennen kuin sen vihdoin sulkee loppuun luettuna.

Sitä minä vain kysyn, että millä oikeudella yhteiskunta lyö lapseen tai nuoreen leiman "toivoton tapaus"?! Toisinaan siihen ei edes tarvita julkista valtaa, saman leiman alla olen itsekin saanut taistella tietä eteenpäin. Esikoiseni teki minusta sellaisen, toivottoman tapauksen. "Se ei koskaan kirjoita ylioppilaaksi." "Ainakaan se ei ikinä hanki korkeakoulututkintoa." "No töitä se ei ainakaan tule ikinä tekemään." Ja nyt toki viimeisin viranhaltijan utelu: "Että teillähän ei kummallakaan ole kuin peruskoulu koulutuksena?"

Suututtaa. Tokikin tutkintoni on vain amk. Eikä arvosanani yo-kokeista päätä huimanneet (osuivat kyllä, MAMA), mutta voinpa vain sanoa, että kiittäminen on ihan vain omaa vahvaa tahtoani ja haluani näyttää kaikille epäilijöille. Kuinka monesta syrjäytyneestä nuoresta voisikaan tulla jotain, jos jatkuvan lyttäämisen sijaan uskottaisiin mahdollisuuksiin. Jos mahdollisimman korkean koulutuksen sijaan arvostettaisiinkin sitä, että löytää oman paikkansa tuottavana yhteiskunnan jäsenenä.

Ei ihmisen arvoa mitata koulutuksella tai rahassa. Ei ylioppilas ole sen kummempi kuin ammattikoulusta valmistunut. Molemmille on maailma avoin. Idealisti täältä huutaa, että tavoitteet saavutetaan tahdon voimalla. Tavoitteensa asettaa jokainen itse, tahdon voimaa voi valaa jokainen toisiinsa.

Ja edelleen. Suomen peruskoulu kaipaa uudistusta. Ei meidän pidä panostaa vain yhteen ryhmään (hitaat, tavikset, nopeat/ erityistarpeiset, keskiverrot, lahjakkaat) vaan tukea kaikkia tasapuolisesti. Tämänhetkinen koululaitos raahaa hitaimmat nipin napin koulun läpi, suosii keskivertoja ja lannistaa lahjakkuudet. Näin me niitä uusia innovaatioita kasvatetaan.