Tahto rakastaa

Viimeisinä vuosina olen istunut kirkossa kuuntelemassa pappien puheita vihkiparille. Enää en muista, mitä pappi puhessaan meille sanoi kymmenen vuotta sitten (vaikkakin melko hyvin on muistissa helmikuinen papin puhe tahdosta rakastaa kamalan ihanassa lapsiperheen arjessa).

Serkkuni vihittiin suunnilleen neljä vuotta sitten, ja se puhe silloin osui ja upposi. Ei siinä alttarilla kysytä "Lupaatko rakastaa?" vaan "Tahdotko rakastaa?". Ja tänään teiniporukkamme uskomattomin pari vastasi samaan kysymykseen "Tahdon." En voinut olla miettimättä omaa rakkauttani. Kaiken se kestää ja kaiken se kärsii, yhä edelleen ja toisaalta uudestaan. Toisaalta on niitä hetkiä, jolloin en todellakaan rakasta, jolloin minustakin löytyy se katkera, nalkuttava ämmä. Mutta juuri ne on niitä hetkiä, jolloin tahto rakastaa ja olla rakastettu on suurimmillaan. Ne hetket, jolloin sitä vähiten ansaitsee, silloin sitä tahtoa kysytään.

Tänään työnsin kolme muksuista isänsä viereen Tuomiokirkon penkkiin ja jäin itse auttamaan yhden omani ja morsiusparin kahden lapsen kanssa. Kun lapset lähtivät kävelemään kirkon käytävää morsiammen perässä, jäin minä istumaan ihan oven viereen. "Muistakaa huomioida toisianne myös niinä arkisina päivinä, jolloin mikään ei suju, ja lapset on kiukkuisia. Silloin sitä tahtoa kysytään eniten." Parempaa neuvoa ei tuoreelle avioparille voi antaa. Koko tulevaisuus on tahdon varassa, ja tuskin kukaan voi toivoa heille mitään parempaa tai kalliimpaa kuin tahdon rakastaa myrskyn silmässäkin.

Niinpä te rakkaat, joista en olisi ikinä uskonut: Ei onnea valitsemallenne tielle, vaan Tahtokaa.

Kirppuni 6v

Kirppu-tyttöni täytti tänään 6. Varsinaisia synttäreitä juhlitaan parin viikon päästä, mutta tietysti tytölle täytyi lahja antaa heti (eihän lapsi mitenkään voi odottaa äidin hankkimaa lahjaa kahta viikkoa!). Tuollainen Lego-kahvila paketista löytyi, ja likka suorastaan ripustautui kaulaan. Ja kokosi koko rakennuksen ohjeiden mukaan ihan itse (isoveljen avustuksella, nuorimmaisen tuhotessa rakennusta samaa vauhtia). On ne legot muuttuneet paljon siitä, mitä olivat joitakin vuosia sitten.

Odotettu ja pelätty pelkopolin aikakin oli vihdoin tänään. Vihdoinkin joku viitsi käydä läpi kanssani esikoisen syntymän liki kymmenen vuoden takaa (ja kuin myös todeta, että kirjaukset on puutteelliset, eikä kaikkiin kysymyksiini siksi löydy enää vastausta). Ja onpahan nyt jonkinlainen suunnitelma elokuun varalle. (Rakas Joulupukki/ Hammaskeiju/ Pääsiäispupu/ Ymmärtäväinen Kätilö, saisinko tällaisen synnytyksen, jos mikään ei mene pieleen?) En kuitenkaan ihan väärässä ole pohtiessani puudutteiden vaikutusta omalta osaltani, joskaan sitä ei vaan voida todistaa. Mutta niitä voidaan olla käyttämättä, ja toivoa, että osuu sitten sellainen lääkäri, joka tuntee harvinaisemmat puudutteet, jos puudutteelle on tarvetta. Kaikki ei kuulemma enää selviä paracervikaalista tahi pudendaalista. Noo, jos ei niitä, niin saisko vaikka purukapulan suuhun ja nyrkkeilysäkin?

Onnen hohteessa

Onnen hohteessa


Mitä tarkoitetaan onnellisella lapsuudella? Tuskin yksikään lapsi maailmassa voi olla onnellinen ilman vanhempiensa rakkauden täyttämää aikaa. Ilman sisaruksiani lapsuuteni tuskin olisi ollut sen onnellisempi tai onnettomampi, mutta yksinäinen se varmasti olisi ollut. Jos jotain todella toivon, niin sitä, ettei siskojeni tai omien lapsieni tarvitsisi koskaan pohtia lapsuutensa onnellisuutta. Voisivat vain kysyjille täydestä sydämestään todeta, että olihan se.  Sillä kun todella alkaa omaa lapsuuttaan tai teinivuosiaan miettiä, kun vihdoin suostuu näkemään sen mikä on kaikille muille ollut itsestään selvää... Se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta aina vain uudestaan ja uudestaan ja... Se on rehellistä ja peittelemätöntä kipua, kun tajuaa huijanneensa vain itseään.

Vanhemmat ovat kautta aikojen pyrkineet pitämään perheensä julkisivun puhtaana hinnalla, millä hyvänsä. Kulissien takana eletään tosielämän kauhukertomukset. Ihmiset sulkevat silmänsä siltä, mitä eivät halua nähdä. Toisten asioihin ei puututa. Kenen rohkeus riittää pelastamaan lapset? Kenen voimat riittää kantamaan läpi vaikeiden aikojen? Kuka enää uskaltaa luvata auringon nousevan huomennakin? Maailmanlopun ajat, itsekkyys ja piittaamattomuus. Sokeus toisen hädälle. Siinä on ihmiskunta kiteytettynä.

Jos jotain olen oppinut, niin taistelemaan lasteni puolesta leijonaemon lailla. Aikuisilla voi täällä mennä miten vain, mutta lapsilla on oikeus olla ja elää. Kulissien takanakaan ei asioista tehdä lapsille tabuja, kotona ei voi olla salaisuuksia.

Kun on vierelläs vielä hän

Ystävän laulu

Aina voisi kertoa, millainen on se joka toinen viikonloppu eroperheessä. Osa sen jo joka tapauksessa oman kokemuksensa kautta tietää, niin hyvässä kuin pahassakin. Ja loput eivät varmaan ymmärtäisi, vaikka selittäisi kuinka. Niinpä kuittaan, että ohi on, ja hengissä selvisi siitä niin äiti kuin lapsetkin. Isään en tässä puutu ja muihin en ota kantaa, kukin vastatkoon itsestään.

Ystävyyttä olen pohtinut kuluneina viikkoina paljon. Mitä se edes tarkoittaa? Tutkitusti on nyt todistettu, että rakkautta on selvittää puolisonsa hiukset täikammalla (älkää edes kysykö...), mutta entä ystävyys? Tuttava, kaveri, ystävä? Missä ero.

Siitä ei ole montaakaan vuotta, kun lähipiirini määritteli sen minun parhaan ystävän. Osoittivat sormella "Toi se on". Jotenkin määritelmä "paras ystävä" tuntuu pahalta. Jos on ystävä, on jo seissyt rinnalla kaikki ne hetket, joilla on merkitystä. Ja jos näitä ihmisiä on useampi kun yksi, niin millä minä sen parhaan määrittelisin? Tottakai minullakin on ollut paras ystävä. Mutta silloin olin 9v, eikä muita ystäviä ollutkaan.

Joku viisaampi on joskus kiteyttänyt ystävyyden niin, että juttu jatkuu aina siitä, mihin se edellisellä kerralla jäi, oli tapaamisten välissä sitten kulunut aikaa tunti tai vuosikymmen. Minä sanon, että ystävä on se, joka vastaa puhelimeensa perjantai-iltana yhdeksän jälkeen ja lupaa keittää kahvin. Ei tarvita kuin taikasanat "Mä tarvin sua nyt". Ja toisaalta ystävä osaa olla onnellinen toisen puolesta, ystävyys ei tunne kateutta tai maalaile piruja seinille.

Ei, minulla ei enää noin 20 vuotta myöhemmin ole parasta ystävää. Mutta niitä ystäviä, joiden käsiin antaisin jopa lasteni elämän (sehän on äidille tärkeämpi kuin oma elämä), on muutama. Ja näiden ystävien puolesta olen myös itse valmis tekemään enemmän kuin moni uskoisi. Siihen ei tarvita kuin pyyntö "Mä tarvin sua nyt." ja tietysti matkaan menevä aika.

Minä, "koditon kiertolainen" en tahdo ihmisiä vain piipahtamaan elämässäni. Tahdon enemmän.

Koputa puuta

Ensin oli niin kamalan tylsää ja sittenpä ei ollut tylsää lainkaan. Eikä kyllä ole vielä ensi viikollakaan. Minne kaikkialle sitä pitikään ehtiä, saako kaiken valmiiksi ajallaan?

Ollaan sairastettu urakalla. Taaperon korvatulehdus, oma flunssa, selkä, supistukset. Isompien hakkaava yskä. Ekaluokkalainen piti hakea keskiviikkona kesken päivän koulusta kotiin "mun maha on niiiiiiiin kipee. Emmä voi kävellä". 500m matkaa ja mulla kamala kiire, pienten kanssa oltiin jo myöhässä. "Enkä mä voi kantaa, autolle kävelet." Eikä ollut kipee.

Raskausviikkoja olisi kasassa tänään 23. Kaikki ei aina tosiaan mene niin kuin Strömssössä. Eilen istuttiin sitten tarkistamassa tilannetta kätilöopistolla. Sairauslomaa olisi saanut, mutta äitiydestä sitä ei anneta. Pieni painaa 600g. Kestäisi vielä edes viikon, sitten voisi jo selvitä. Kotityöt kai uusjakoon, johan meillä on pyykkikoneen täyttö organisoitu uudelleen. Taapero nostaa pyykit lattialta koneeseen ja nauttii hommastaan.

Entä jos seinät kaatuu?

Sitä tavallista tylsää päivää olen odottanut siitä hetkestä, jolloin esikoinen syntyi. Liki kymmenen vuoden odotus palkittiin vihdoin eilen. Tavallinen tylsä päivä. Ja niin istuin aikuinen ihminen lattialla marisemassa: "mulontylsäääää!" Mahtoi olla todellakin, koska sain jopa tarjouksen lasten kotiin jättämisestä ja jonnekin pariksi tunniksi lähtemisestä. Mutta siinäpä se tylsyyden syy. En voi lähteä.

Marraskuun alusta saakka olen ollut kotona. Ensin hajosi selkä, ja se meni huolella rikki. Epäiltiin jo sydänkohtausta ja testailtiin lähisairaalassa nitroja. Sillä sai 2kk sairauslomaa, kun ei vaan voi istua koneella 8h/päivä. Ja sitten oli sitä ja tätä muuta, ja nyt taas on sitä ja tätä muuta, ja se selkä. Kun on kipeä ylhäältä ja lonkasta jaja. Aikuinen ihminen ja mitä valitusta. Ei pitäisi.

Koko viikon olen nyt maannut kiltisti kotona, sillä seurauksella, että on tosiaankin tylsää. Mitään ei voi tehdä, mihinkään ei voi mennä ja koneellakaan ei kestä istua. Niin miksen lähde kaverin polttareihin, jotka olisi tänään?

Silti ne seinät tuntuu kaatuvan ja kotiin mökkihöperöityy.

Terveisiä täältä markkinataloudesta

Sattuipa aamulla korviin radio Novan uutislähetys ja niin se tuli mieleen. Terveisiä täältä markkinataloudesta. (Pula sairaanhoitajista sulkee osastoja kesällä) Kukapa ei joskus olisi valittanut hintojen nousua ja kukapa ei olisi törmännyt siihen, että ainoaksi selitykseksi tarjotaan inflaatiota. Iso paha inflaatio tulee ja syö rahat. Eihän se ihan niin mene.

Meillä on markkinat. Siellä toiset myyvät ja toiset ostavat. Kaupat syntyvät, jos hinnasta ollaan yhtä mieltä. Jos ei olla, jättää ostaja tuotteen hyllyyn (ellei sitä ihan oikeasti tarvitse). Jatkuvasti kohistaan toisten suurista ja toisten pienistä palkoista. Käydään keskustelua ostovoimasta. Yhtäältä huudetaan, ettei työntekijöitä löydy ja toisaalta, ettei töitä saa. Mistä on kyse?

Olen paperinpyörittelijä. Töitä riittää, mutta niin riittää tekijöitäkin. Nykyään jokainen on paperinpyörittelijä. Työntekijöiden kysyntä ja tarjonta kohtaa, palkka jää pieneksi. Lisää saat, jos osoitat olevasi työnantajallesi korvaamaton. Entäpä, jos olisinkin lääkäri? Voisin valita työpaikkani, palkkani, sanella itse ehtoni. Jos työnantajalle ei kelpaisi, löytyisi pian joku muu, joka suostuisi. Pätevää osaajaa tarvitaan, ilman ei selvitä. Töitä on, mutta tekijöitä ei. Suuri kysyntä ja vähäinen tarjonta kasvattaa hintaa, palkkaa.

Vaan miten on hoitajan laita? Raskaaksi koettua kolmivuorotyötä (näin sanoivat Novalla, itse kyseenalaistaisin tuon koetun...) lääkäreiden ja potilaiden välissä, potilasta ymmärtäen, lääkkeistä vastaten, omaisista selviytyen. Lakko-oikeus on rajattu, palkka on poljettu ja ammatti aliarvostettu. Sitähän on vain hoitaja. Kuka vain voi olla hoitaja. Ollaan tilanteessa, jossa vanhat hoitajat jäävät eläkkeelle ja nuoria ei ala kiinnosta. Miksi markkinatalouden lait eivät näy hoitajien palkassa? Taas on töitä, muttei tekijöitä. Viimeisetkin vaihtavat alaa. Ja silti palkka ei nouse. Suomen huippukoulutetut hoitajat ovat arvostettuja esimerkiksi Norjassa ja Briteissä. Miksi suomalainen kateellinen kansa ei arvosta hoitajaa, jonka armoille meistä jokainen joskus jää? Millä tehdä hoitajan työstä mediaseksikästä, jotta nämä julkkiksiksi tahtovat teinit tahtoisivatkin hoitajiksi? Kuinka saada kysyntä ja tarjonta tasapainoon.

Minun baabapapa ja rusetit kenkiin

Nelikko kotiutui sunnuntaina pääsiäisen vietostaan maalta. Heti, kun kassit saatiin autosta sisään, alkoi nuorimmainen apinanraivolla riuhtoa omaansa auki (siinä onnistumatta) "Minun baabapapa, minun baabapapa!" Eipä siinä auttanut kuin avata kassi saman tien, yleensä tuon kassi jää odottamaan jotain aikaa tulevaa (puran sen sitten ennen kuin pitäisi uudelleen pakata). Niin vaan alkoi nuorimmainen tyhjentää kassiaan heittelemällä vaatteet pitkin olohuoneen lattiaa "Minun baabapapa!" Ja siellä se oli, kassin pohjalla, pieni vaaleanpunainen barbababa. "Minun. Minun baabapapa."

Kuten arvata saattaa, kyseinen kapistus on jo hukkunut jonnekin, kuka tietää minne? Ehkäpä se löytyisi, jos jaksaisi kerätä lelut olohuoneesta?

Vapaan maanantain kunniaksi sovitettiin sitten kevät- ja kesäkenkiä kahdelle nuorimmaiselle (isompien kengät ehdittiin käymään läpi jo viime viikolla). Sopivat löytyi, tosin vain nuorimman kengät ilman ongelmia. Toisen tarralenkkarit on puhkikävelty (lähes), ja niillä pärjää siihen kunnes vastaan tulee sopivat uudet... Mutta ainahan on nauhakengät. Niinpä tämä melkein 6v tyttö istui koko maanantain ja vielä tiistai-illankin nauhakenkiensä kanssa alimmalla rappusella ja opetteli sitomista. Ja nyt se sujuu! Lasten keskustelua on tietysti jännittävä seurata puolella korvalla, ihan salaa. "Opettiks äiti sulleki, että laittaa sormen siihen pupunkorvien välissä olevaan reikään, ettei se reikä katoo?"

Esikoisesta en osaa edes sanoa, milloin olisi nauhat oppinut sitomaan, en muista opettaneeni. Kaipa se osaa, kun osaa luistimensa itseä sitoa. Toiselle opetin viime keväänä, kun oli kävellyt tarralenkkarinsa puhki, ja jonnekin piti lähteä just nyt heti, eikä muita sopivia ollut kuin nauhakengät.. Niinpä nyt kenkänsä sitomaan oppinut tyttö on nuorin meillä tähän mennessä oppinut, ja äiti on ihan mahdottoman ylpeä. Vaikka ne on vain kengännauhat.

Pelko

Se lienee normaalia, että lapsi pelkää pimeää. Omasta pimeän pelostani kasvoin pois vasta aikuisena asuttuani ensin monta vuotta siellä, missä katuvaloista ei oltu kuultukaan. Muutto pimeään kaupungista oli pelottava ja ahdistava, jokainen ääni varma merkki vaarasta. Ja sitten siihen tottui. Jättiläisen kävelyn ääni tulikin jään liikkeistä viereisellä lammella, oudut rasahdukset linnuista puissa. Takaisin kaupunkiin tullessa valot jo häiritsivät, ei enää osannut nukkua katulamppujen loisteessa.

Omituisiin kommentteihin olen törmännyt peloistani puhuessa nyt, viidettä odottaessa. "Ei kai se synnytys nyt enää voi pelottaa?" Miksei voisi? Ensimmäisen kerran sitä ei edes osannut pelätä, sitä vain otti vastaan sen, mitä tuli. Seuraavilla sitten paikailttiin ensimmäisestä jääneitä traumoja. Nytkö edessä oleva vasta hirvittääkin, kun tuttu turva on vaihtunut uuteen eikä yhteistä kokemusta vielä ole.

Miksi aikuisen on täysin hyväksyttävää pelätä korkeita paikkoja, ahtaita paikkoja, hämähäkkejä ja vaikkapa käärmeitä vuodesta toiseen ja kaikista pelon kohtaamiskerroista riippumatta, mutta synnytystä ei saisi pelätä, jos kokemusta jo on?

Alusta voisin mä taas aloittaa

Jos joku olisi kertonut vuosia sitten, missä olen nyt, niin en varmasti olisi ikinä uskonut. Tiesin kyllä aina haluavani monta lasta, oman perheen... Mutta kuinka nopeasti kaikki lopulta kävi, ja kuinka monta on monta, sitä en olisi uskonut. Peruskoulun päättyessä vannoin, että mä vielä näyttäisin kaikille, että lapsia olisi pari pientä ja ammatti ja kaikki luokkakokouksen vihdoin koittaessa. Kokous kai tuli ja meni, ja olihan silloin jo noita lapsia, pari pientä ja pari vähän isompaakin. Ammattikin löytyi.

Ehkä tämä blogi avaa "suurperheellisen" elämää jollekin, ehkä tämä on raskausblogi. Ehkä pohdintaa ystävyydestä ja rakkaudesta, ehkä vain arjen iloista ja tavoitteista, joista ei pidä luopua. Aika näyttänee.

Olen siis neljän, kohta viiden lapsen äiti. Tytöt ovat nyt 9v ja melkein 6v, pojat 8v ja 2v, viides lapsi syntynee joskus elokuussa. Kaikkien ilona meidän kodissa pyörii myös vasikankokoinen, jääkarhua muistuttava koira ja liuta villakoiria, joiden hävittämisen jätän surutta tekemättä. Tervetuloa mukaan seuraamaan meidän elämää.