lauantai 31. elokuuta 2013

Tuottavuus ihmisarvon mittarina

Kaikki ovat jo varmasti lukeneet uutiset rakenneuudistuksesta. Siksipä en viittaa yhteenkään uutiseen vaan näiden uutisten lähteeseen: Rakennepoliittinen ohjelma talouden kasvuedellysten vahvistamiseksi (Valtioneuvosto 29.8.13, pdf-tiedosto)

Olen kuluineina kuukausina seurannut useampaa tavantallaajan kahvipöytäkeskustelua julkisen talouden ongelmapisteistä. Kukapa meistä ei olisi kuullut pohdintaa vaikkapa kannustinloukuista, työttömien laiskuudesta, nuorisotakuusta, terveydenhoidon jonoista, lasten kotihoidosta, eläkeiän nostotamisesta ja mitä noita nyt on. Rakentavien kommenttien loppuessa on keskustelut aiheesta kuin aiheesta lopetettu: "Jos ei olisi lainattu Kreikalle..."

Julkisen talouden näkökulmasta tuottavuus on ihmisarvon ainut mittari. Lapsi ei tuota. Opiskelija ei tuota. Työtön ei tuota. Eläkeläinen ei tuota. Sairas ei tuota. Ei tuottoa, ei arvoa, ei kannattava sijoitus. Työntekijä tuottaa. Kasvatetaan tuottoa, vaaditaan suurempaa panosta pienemmillä sijoituksilla.

Kuntataloudet ovat ajautumassa jo nyt pisteeseen, jossa voimme joko hoitaa sairaat tai opettaa lapset. Jossain jätetään tekemättä toinen, toisaalla toinen. Vielä ei sentään ole tarvinnut leikata käsipyyhepapereita kahtia, mutta laastareita ei sitten budjeteissa olekaan varaa ostaa päiväkoteihin.

Tämän rakennepoliittisen ohjelman myötä kuntien pitäisi parantaa tuottavuuttaan miljardilla eurolla. Jokainen osaa toki sanoa, että toteutetaan se menoleikkauksin. Ennen kuin asukkaat tinkivät hallinnosta ja kunnat tekijöistään ehdotan, että toteutetaankin se tehokkuutta parantamalla. Enkä tarkoita tällä, että revitään työntekijästä viimeinenkin irti. Sanon, että tehdään kerralla kunnolla. Otetaan julkiseen sairaudenhoitoon mallia yksityiseltä sektorilta, selvitetään työvoimatoimistojen asiakkaat ja niiden kohdanto (oikea ihminen oikealle työnantajalle), käytetään koulujen opintojenohjaus opintojen ohjaamiseen nuoren suunnitelmia ja haaveita kuunnellen lässytyksen sijaan. Tehdään toimeentulotukipäätökset kerrasta oikein. Lopetetaan avun tuputtaminen niille, jotka pärjäävät ilman ja annetaan se niille, jotka sitä pyytävät. Lopetetaan työntekijän juoksuttaminen tiskiltä tiskille arkisin virka-aikaan.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä sopisi julkisen sektorinkin vihdoin ymmärtää, että vaikka tuottavuus on talouden näkökulmasta ainut ihmisarvon mittari, toimii työntekijä ihan taloustieteiden oppien mukaan. Työntekijä myy aikaansa. Jos korvaus menetetystä ajasta ei vastaa ajan arvoa, ei ainakaan tämä työntekijä aikaansa myy. Myymättä jäänyt aika kuluu helposti lukuisissa vapaaehtoistyön tehtävissä, siellä missä julkinen sektori ei alhaisen tuottavuuden vuoksi toimi.

Tuottavuutta parempi ihmisarvon mittari olisi välittäminen. Joskus pienen mittakaavan suureen muutokseen ei tarvita kuin yksi, joka osoittaa välittävänsä.

lauantai 24. elokuuta 2013

On elämä laina


Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,
jo Karjalan koivikot tuuhettuu,
käki kukkuu siellä ja kevät on,
vie sinne mun kaihoni pohjaton.

Pappi sen parhaimmin sanoi, ihmisen ikävä kotiin on suunnaton. Koti on siellä, missä sydän on, sen olen itsekin oppinut.


Ja toisaalta, elämä jatkuu. Kera "Samalan", Viimeisen ja esikoisen synttärijuhlien.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Ei enää vauva

Viimeinen täytti tänään vuoden. Vauvavuosi on virallisesti ohi.

Kävelee ilman tukea, heittää palloa, kiipeää portaita, puhuu paljon (joskin valtaosa on vain järjetöntä mölinää, satunnaisesti saa selvän). Tappelee sujuvasti sisarusten kanssa, ja osaa antaa litsarin isällekin, joka erehtyy viemään tutin suusta.

Pesee klementtiinin palaa sujuvasti Jääkarhun vesikupissa.


Ja taluttaa omaa koiraansa.


Sellainen on yksivuotias Viimeinen.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Poika ja sen kulkupeli

Ostin sitten pyörän. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Kylläpä näitä ensimmäisiä kertoja riittääkin.

Koko kesähän tästä pyörän hankinnasta on ollut juttua, aina se vain jäi. Nyt vain sattui tulemaan koulusta viesti, että torstaina on koulussa oltava pojan lisäksi kypärän ja pyörän. Jupinaa tästä ostoksesta luonnollisesti seurasi, toista kertaa ei minua kuulemma pyöräkaupoille päästetä. Onneksi, sanon sekä minä, että asiakaspalvelija...

Poikahan oppi ihan vastiäkän ajamaan ilman apupyöriä. Ja harjoitteluaikaakaan ei meille uudelle kulkupelille juuri jäänyt, mutta näppärästi tuo ajoi, ei jäänyt auton alle eikä kaatunut, muisti pysähtyä suojateiden edessä ja taluttaa yli. Totinen ilme ja tiukka keskittyminen, vauhdin hurma.

Kai se on pakko aamulla pyörällä kouluun päästää, vaikka hirvittää.

tiistai 13. elokuuta 2013

Saattelin sinua katseellani

Tänä aamuna saattelin sinua katseellani: miten
näytitkään niin pieneltä ja edessäsi aukeava
taival loputtomalta,
kun vaelsit kultalehtien täplittämää tietä pitkin.
Tuon tuosta käännyit taaksesi kuin hakien kättä,
joka oli äsken sinusta irtautunut,
kunnes ensimmäinen mutka katkaisi lopullisesti
äänettömän yhteydenpitomme ja sinä suuntasit
vakavat kasvosi eteenpäin.
Tänä aamuna, kun tien ensimmäinen mutka
kätki sinut silmiltäni,
saatoin vain pyytää:
Taivaan Isä, varjele häntä!

(Kotien rukouskirja, Aune Vähäkangas)

Vein pikkupojat hoitoon ja isot lapset saatoin kouluun. Kävelin ekaluokkalaiseni kanssa käsi kädessä koko matkan. Saatoin luokkaan saakka. Sinne se jäi.

Nyt alkavalle lukuvuodelle minä toivon ja rukoilen, että yksikään lapsi ei koulumatkoillaan jäisi suojatiellä auton alle, että kenenkään ei tarvitsisi jäädä koulussa yksin. Toivon, että yhdenkään ei tarvitsisi matkoillaan henkensä edestä pelätä, että puukkohipat olisi jo ohi.

Toivottavasti ensimmäinen koulupäivä on kaikille ensimmäinen, eikä kenenkään viimeinen.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset

Tiesin jo puoliltapäivin, että tästä tulee itku. Kun sanon, että vanhemman tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä, tarkoitan tavallista rajojen asettamista. Jätetään karkkipussi tai pakkosaadalelu kauppaan, sellaista pientä ja tavallista.

Mietin koko kotimatkan, mitä sanoisin tytölle, tämän syksyn ekaluokkalaiselle. Paljonko voin valehdella, voinko korvata pettymyksen tavaralla tai herkuilla.

Ja sitten oli se hetki sanoa "Isot tulee huomenna kotiin. Kävi sillä tavalla ikävästi, että pienet ette nyt pääsekään isille. Viikon päästä sitten, kaikki neljä." Ne kyyneleet tuli heti, pettymys näkyi. Kuinka näitä menetettyjä päiviä olikaan odotettu, ja nyt täytyy katsella isilomalta kotiinpalaavien riemua ja kuunnella niiden juttuja. Viikon päästä ja kaikki neljä, eihän se ole ollenkaan sama.

Valehtelin vähän. Tai mieluummin sanoisin, että pyöristin kulmia, jätin kertomatta, että nyt ei vain käy. Annoin kehnon selityksen. Olin taas ihan paska mutsi. En lahjonut pahaa mieltä pois herkuilla tai tavaralla, en lupaillut tilalle jotain muuta kivaa. Olin siinä lähellä vain. Niin kuin silloinkin, kun sama tyttö 4v kuuli kahvipöytäutelut eromme syistä ja tuumasi: "Ei se varmaan kuulu meillekään."

Sanon vain, että etävanhemman uusperheessä kaikki lapset ovat tasa-arvoisia. Toiset vain ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Senkin sanon, että nyt sattui äitiin tytön suru. Vaikka se sitä kuinka peitteli ja yritti olla kuin ei välittäisikään. Täystuho ei luojan kiitos vielä ymmärrä peruutusta. Siskonsa pahan mielen kyllä. "Mä korjaan isin auton, että päästään sinne."

maanantai 5. elokuuta 2013

Vauvavuosi

Vauvavuotemme alkaa olla lopuillaan. Vajaa kaksi viikkoa ja viimeinen täyttää vuoden.

Nyt se jo kävelee muutaman askeleen ilman tukea, sanoo muutaman järkevä(hkö)n sanan (eli äiti, kiito, tossa, isi), rakentaa dubloista tornia ja muun muassa kiipeää rappusia. Viimeisimpään totean valitettavasti.

Tänään alkoi päiväkotiura. Jättäessä kuulemma pieni sääliparku, hakiessa kuulemma juoksi karkuun. Ruusupuskaan. Kuulemma, koska en itse vienyt, enkä hakenut. Minä en kuljeta lapsia, enää, paitsi poikkeustapauksissa. Niin saadaan lyhyet päivät.

Täystuhokin aloitti samassa päiväkodissa Haisulitossuissaan.

perjantai 2. elokuuta 2013

Terveiset sinne taivaaseen






Se on varma. Jos puhelin piippaa viestiä aamulla kahdeksalta, ei uutiset koskaan ole hyviä. Terveiset sinne taivaaseen, meitä jäi tänne monta kolmessa sukupolvessa kaipaamaan.

Mummilta jäi kertotaulut opettelematta. Niiden kuulustelut keskeytti neuvostoliittolainen pommikone. Mummi tuli evakkona Pohjanmaalle. Antoi siellä hyppynarulla naapurin pojille selkään. "Mitäs kiusasivat sisaruksiani", mummi puolustautui äidilleen. Mummi meni nuorena naimisiin. Saivat kaksi lasta, toinen tyttö, toinen poika. Aviomies kuoli. Mummi meni uudelleen naimisiin. Tästä avioliitosta sai pojan. Huono onni jatkui. Toinenkin aviomies kuoli. "Kolmas kerta toden sanoo", mummi sanoi seuraavalle kosijalle. Menivät naimisiin. Muuttivat Kurikkaan. Saivat kolme tyttöä. Tytöistä tuli aikuisia. Mummi muutti miehensä kanssa Etelä-Suomeen. Mummi kuului kotitalouslautakuntaan. Mummi neuloi lapsenlapsilleen liian pieniä villasukkia. Mummi ei tunnistanut kadulla ketään. Mummi hautasi kolmannenkin miehensä. Mummi on päässyt vapaaksi.

Nämä ovat viimeiset juhlat. Tämän puolikkaan sukua yhdistänyt sitkeä voima on sammunut. Tällä puolen sukua tuskin koskaan tämän jälkeen juhlimme yhdessä.