Ihmissuhteellista

Mä oon viime päivinä taas pohtinut rakkautta. En niinkään romanttisen rakkauden kannalta vaan näin yleensä. Sitä tunnetta, että tiedät olevasi rakastettu, että et ole yksin. Tulin lopputulokseen, että sanoilla ei ole niin väliä, ne on teot, mitkä tunteen tuo. Missä tahansa ihmissuhteessa välittäminen näkyy teoissa, sanat voivat olla pelkkää tyhjää helinää.

Olen tässä päivien madellessa ja sairaaloiden penkkejä kuluttaessa ehtinyt pohtimaan, kuinka hyvä tuuri mulla on kuitenkin käynyt. Mulla on mies, joka antaa mun nukkua ja johon voi luottaa. Vaikka tapellaan (ja missähän ihmissuhteessa ei?), sen tietää että kyllä se välittää. Sanoilla ei niin ole väliä.

Vanhempi-lapsi-suhdetta pohtiessa olen tullut samaan lopputulokseen. Pysyväisluonteisen suhteen vuoksi sanoilla ei ole mitään merkitystä. Välittäminen näkyy teoissa. On uhmaraivoajaa, joka raivossaan huutaa "Mä haluun halata" ja vauvaa, joka pahassa olossaan käpertyy tiukemmin syliin. Yksinkertainen hyvän yön toivotus voi pitää sisällään kaiken. Ja toisaalta, mitäpä lastaan rakastava vanhempi ei lapsensa puolesta tekisi. Sitä jättää tekemättä kaikki muun maailman vaatimukset, voidakseen vastata lapsensa avun tarpeeseen, pistää lapset aina ensiksi.

Muissa ihmissuhteissa yllätyn välillä välittämisen määrästä. Kenen puheluun vastaat vaikeassakin paikassa? Kenelle keität kahvia puolilta öin?

Sitä aina sanotaan, että pitää puhua ja kertoa, koska kukaan ei lue ajatuksia. Kummallinen väite, koska hätä välittyy sanoittakin. Syyllä ei ole väliä, sanoja ei tarvita, silloin, kun on kyse ihmisestä, josta oikeasti välität.

Käytännön apua saa pyytämällä, mutta pyynnöllä ei saa rakastettuna olemisen tunnetta. Se tulee pyytämättä, yllättäen ja nostaa kyyneleet tullessaan.

Tiedän kyllä, että toiset tarvii sanat joka asialle. Mä en kuitenkaan tee sanoilla ihmissuhteissa mitään, monta kertaa on naurettukin, että olen sosiaalisesti täysin lahjaton, ihan idiootin tasoa, ja tumpelo-kömpelö kaupan päälle. Ei se välittämisen määrään vaikuta.

Lehdet jäivät jakamatta

Toinen 12v ja synnytyskertomus-sarjan toinen osa, joka on luettavissa täällä. En samaa viitsi uudelleen kirjoittaa.

Synnytyskertomus-sarjassa aiemmin osa neljä täällä ja seitsemän täällä.

Esikoisen syntymä aikanaan jätti sellaiset traumat, että Toinen haettiin Haikaranpesästä. Ja Toisen reissu oli kaikista näistä seitsemästä helpoin. Sellainen oppikirja-synnytys ongelmattomine lapsivuodeaikoineen.

Toinen on ihan mieletön muksu, rakentelee legoista mm. toimivia hissejä, kasailee pienoismalleja, pelaa shakkia ja pärjää loistavasti pikkulasten kanssa. Kielipäätä löytyy ja matikka sujuu. Saa nähdä, mitä haasteita edessä kolkutteleva teini-ikä meille heittää.

Odotan

Istun ja odotan, enkä tälläkään kertaa muuta voi. Niin monesti ennenkin olen istunut odottamassa tietämättä, mitä lopulta on odotettavissa.

Sairaalan haju, suuret odotusaulat ja kapeat penkkirivien reunustamat käytävät ovat kaikki hetkessä terävinä silmien edessä. Synnyttäneiden vuodeosaston pinkit ja siniset yöpaidat sekä aamutakit, sisätautien siniset ja vihreät pyjamat. Valkoisia takkeja, nopeat askeleet, puukenkien kopina vahattuun muovilattiaan. Labran osastolta toiselle kolistelevat kärryt. Aina odotusta.

Kanttiinin keskellä pyöreän pöydän ääressä istuu nainen yksin ja hämmentää jo jäähtynyttä kahviaan. Ohi kulkee toisia naisia suurine vatsoineen, askeleitaan tarkkaan varovia miehiä, jotka vähän väliä vilkuilevat käsivarsillaan roikkuviin turvakaukaloihin. Viereisellä tuolilla lojuu lapsen vihreä ulkohaalari, mustat Kuoma-saappaat siististi tuolin alla. Ikuista odotusta, pelkoa. Lusikka kolisee rytmissä kupin laitaan, katse ei tavoita kuppia.

Parivuotias nukkuu odotustilan penkillä pitkin pituuttaan. Äiti istuu vieressä ja odottaa, ambulanssi toisensa jälkeen kaartaa liukuovien eteen, ohi viedään paareilla potilasta potilaan perään. Ensihoitajien punaiset housut, mustat kengät, taas joku ohitse odottajien.

Eristyshuoneen ulkopuolella seisoo kaksi poliisia. Kukaan ei pysähdy, ei kysy, ei näe. Hoitajien vuoro vaihtuu, kello käy seuraavaan vuorokauteen. Odotus jatkuu ja jatkuu jatkumistaan. Lapsi nukkuu, äitikin sulkee silmänsä. Kasvot kastuvat, mutta ääntä ei kuulu.

Teho-osaston pikkuruinen odotustila, keltaiset seinät ja valkoiset sohvat. Odottajat hankaavat desifiointiainetta käsiinsä. Loputtoman pitkän odotuksen päätös.

Istun jatkettavam sängyn reunalla ja odotan puolitoistavuotiaani nukahtamista. Jalat tyynytllä, tuttipullo yhdessä kainalossaan ja pehmokoira toisessaan, punainen pallo suussaan, se pyörii untaan odottaen. Istun puhelin taskussani ja odotan sen soivan, jonkun toisen kertovan yhden loputtoman odotuksen loppuneen. Istun, odotan ja pelkään yhden loputtoman odotuksen lopullisesti loppuvan.

Kahta ihminen todella pelkää; Pelkää alkua ja pelkää loppua. Jonkun toisen alkua ja loppua. Pakko täällä ei ole kuin syntyä ja kuolla, eikä parhainkaan pelkojensa välttelijä onnistu välttämään pakkoa. Alku on hauras, alussa on loppu aina vain yhden hengenvedon päässä. Lopun alkusoitto, vastasyntyneen kaikentietävä katse. Ja loputtoman odotuksen päätepiste, kysymys- ja huutomerkki, kuolema, jota taitavinkaan pokerinpelaaja ei loputtomiin huiputa.

Ruma reikä mustassa maassa, kakkosneloset reiän jokaisella sivulla. Valkoinen arkku ja risti, hymy on jokaisen kasvoilta kadonnut. Jokainen odottaa ja vuorollaan jokainen odottajista astuu askeleen eteenpäin, lepää rauhassa. Rohkein tiputtaa hautaan valkoisen ruusun.

Mitä pelättävää syntymässä on muuta kuin kuolema, saati kuolemassa muuta kuin elämä? Sillä tosi on, ettei rohkeinkaan pelkää toisen alkua ja loppua siksi, että niissä itsessään olisi mitään pelättävää. Ihminen pelkää elämää.

Sillä elämä, jos mikä on odottamista tietämättä, mitä on odotettavissa. Elämä itsessään on suuri ja tuntematon, sen menettäminen kauhistuttavaa.

Vaikka jokainenhan sen tietää, ei elämästä selviä hengissä. Jonkun päivät loppuvat ennen kuin ehtivät alkaakaan, toisen niin paljon myöhemmin.

Omassa kuolemassa ei ole mitään pelättävää, on vain loputon rauho pitkän odotuksen päätteeksi. Jos joku vaikka omaa kuolemaansa pelkäisi, pelkäisi siksi, että toisten täytyy vielä jäädä odottamaan. Miten ne pärjää ilman minua, miten niiden käy? Entä jos eivät pärjää tai entä jos pärjäävätkin paremmin.

Toisen kuolema pelottaa enemmän. Miten minä pärjään, entä jos en pärjääkään?

Sun ei tarvi olla aina se vahva.

entä jos jonain päivänä huutaisi ääneen: Mä en ole enää vahva! Entä jos ajattelisikin tänään kaikkea sitä huomiselle siirrettyä? Siihen loppuisi oma odotukseni. Ajatellakin voi vain niin paljon, eikä enempään pysty.

Nainen nostaa hellästi haalarin käsivarrelleen, kerää lapsen kengät lattialta ja kävelee heräämöön. Tiedäthän, että äiti tykkää susta kovasti.

Oma puhelimeni pysyy hiljaa, lapsi on nukahtanut, mutta odotus jatkuu.

Kuinka pakata lapset rattaisiin?

Uudet lastenvaunumme on vihdoin otettu ihan tosikäyttöön. Muutaman kerran ollaan käyty lenkillä testaamassa. Eilen illalla päätettiin lähteä porukalla koiraa ulkoiluttamaan, vaikka kolmen pienimmäisen vireystila oli jo vähän mitä oli. Viimeinen pisti parastaan ja vinkui, ettei jaksa kävellä.

Tuplarattaat on toki siitä kivat, että niihin saa kyytiin kaksi lasta. Vauva käyttää toistaiseksi ylempää istuinta, kun alempaan saa laittaa vasta puolivuotiaan. Ja Rääpäle istuu alemmassa istuimessa, osaa jo kiivetä sinne ihan itse. Kevyet nuo on työntää, kääntyvät helposti. Edellisiä tupliani en saanut kääntymään millään, en oikein edes roikkumalla koko painollani työntöaisalla... Lumi ei haittaa kulkemista, mutta pahimmat sohjopaikat täytyy väistää, jos ei halua juuttua kiinni.

Tuplarattaiden huono puoli näin yleensä ottaen on se, että ne tosiaan on tarkoitettu kahdelle lapselle. Harva tietysti yli kolmevuotiasta rattaissa muutenkaan istuttaa, mutta tuo meidän Viimeinen on ihan toivoton kävelijä.

Vaan konstit on monet.

Ja jos ei nyt muuta plussaa keksitä, niin on meillä ainakin hyvät heijastimet.

Huono äiti ei syötä lastaan

Mä olen tässä viikon päivät pohtinut, mitä imetyksestä kirjottaisin. Napsahduksia-blogissa oli vastikään jaossa imetysvinkkejä hommassa onnistumiseksi.

Mulla on takana monta keskenään täysin erilaista kokemusta. On Esikoinen, jonka imetys kaatui julki-imetysahdistukseen ja omaan tietämättömyyteeni. En alunperinkään uskonut imetyksen voivan onnistua, en tiennyt imettämisestä mitään. Eikä neuvoja sadellut synnärin ohjeistusta lukuunottamatta mistään. Silloin ohjeistettiin nukuttamaan lapsi omassa sängyssä, pitämään kirjaa siitä kummasta rinnasta viimeksi imetti ja kellon ajoista. Homma kaatui alkumetreille, parin päivän ikäisellä oli pullo jo osittain, parin kuukauden ikäisellä täysin.

On Toinen, joka sai pullosta korviketta mun ylioppilaskirjoitusten ajan viikon vanhasta sen pari viikkoa eteenpäin, vauva oli isänsä hoivissa kotona ja minä koulun jumppasalissa kaatamassa tietoa paperille. Sittemmin pullosta sai vain iltavellin, imetys jatkui aina vuoden vanhaksi, jolloin se tyssäsi siihen, ettei lääkäri lääkkeitä määrätessään kysynyt, imetänkö. Toinen vieroitettiin kerrasta.

On Kirppu, joka ei korviketta saanut koskaan tippaakaan, maitoa riitti ja sitä löytyi pakkasesta vielä vuosia myöhemmin. Iltavellit kyllä kaupan valmiina pullosta huoli. Vuoden imetin ja siihen lopetin. Lehmänmaitoa lasiin niin kuin toisillekin.

Täystuho, joka ei koskaan oppinut pullolle. Ei korvikkeita, ei vellejä, ei edes rintamaito lypsettynä pullosta. Imetys katkesi eroon kymmenkuisena, yhden tapaamisviikonlopun jälkeen poika vain puraisi mua ja tuijotti silmiin, että en mä kyllä tästä mitään ime. Oltiin aika pulassa tovi, kun lapselle ei meinannut maitoa saada menemään millään välineellä eikä missään muodossa. Aika ratkaisi ongelman.

Viimeinen. Mulla oli suuret odotukset ja hyvät aikomukset, enkä nähnyt mitään syytä, miksen onnistuisi taas. Eikä mennyt kauaa, kun lapsella oli pullo suussa. Meiltä jäi alun rauhassa pesiminen puuttumaan, oli jatkuvalla syötöllä uutta kriisiä ratkaistavaksi ja pullo kelpasi. Mieltä jäi kaihertamaan kuitenkin. Olisin ihan mielelläni imettänyt.

Rääpäle. Edellisestä viisastuneena varasin kalenteriin pesimäaikaa, siirsin kaikki hoidettavat asiat kauas eteenpäin. Sylittelin pientä paljon ja oltiin ihan lähekkäin. Täystuho ja Viimeinen jatkoivat päiväkodissa ja mulla tosiaan oli päivisin kaikki maailman aika Rääpäleelle. Yritin tallettaa jokaisen hetken muistiin, koska tämä on mun viimeinen, kaiken haluan muistaa. Parikuisena nuori terveydenhoitaja hermostui, kun painoa oli tullut vähän vähemmän kuin pitäisi. Noussut oli kyllä, mutta käyrät, käyrät. Käski aloittaa lisämaidon. Mä löin hanskat tiskiin. Lopetin kaikki syöttämiset kokonaan, en halunnut nähdä pulloa enkä imettää. Mies hoiti Rääpäleen syöttämiset kunnes mä pahimmasta pettymyksestäni pääsin yli. Ja seuraavalla neuvolakerralla oma terkkarimme katseli käyriä, ilmeestä näki, ettei sen nuoren terkkarin ohje ehkä ihan ollut oikea. Mutta tehty mikä tehty. Päälimmäiseksi jäi pettymys.

Seiska. Tällä oli vähän rankka alku. Se ei pysynyt hereilllä kyllin kauaa syödäkseen riittävästi, maidon riittävyys sen sijaan ei ollut ongelma. Ostin pumpun, opettelin kasaamaan sen ja syötin pullosta tarvittuja (määrättyjä) lisiä. Jatkettiin korvikkeella noita lisiä silloin kun ei lypsämään ehtinyt. Pariviikkoisena tuo alkoi pysyä hereillä, viikko sitten todettiin painon kääntyneen hyvään nousuun. Lisistä saisi hitaasti luopua. Silti huomaan, että meillä on lipsuttu entistä enemmän korvikkeen ja pullon suuntaan. Lapsi saa ruokaa ja mä tiedän täsmälleen paljonko se söi, kauanko syömisessä kesti ja kuinka tiheästi se syö. Ethän sä imettäessä tuollaisiin kysymyksiin voi vastata, vastasyntyneet, pikkuvauvat asuu rinnalla, eikä kysyjä ymmärrä vastausta klo 16-02 kaksi imaisua muutaman minuutin välein...

Osittain mennään siis nyt, mutta saa nähdä, kuinka kauan. Kun lapsi on siinä rinnalla, en haluaisi lopettaa lainkaan ja olisin valmis tekemään kaiken sen työn pullosta pääsemiseksi. Ja kun lapsi on sitterissään, nukkuu vaunuissaan, olen valmis heittämään pyyhkeen kehään. Maidon nouseminen tuntuu pahalta, selkää särkee, imettäminen on jatkuvaa taistelua ja mä oon vaan tolkuttoman väsynyt siihen. Onko pakko tehdä väkisin? Vai voitaisiko kuitenkin nauttia vauva-ajasta se kun on tässä ja nyt?

Täytyykö imetyksestä tehdä hyvän äidin mittari? Huono äiti ei syötä lastaan. Imetys toki on yksittäisen lapsen etu, mutta onko sen hinta meillä muille (niin itselleni kuin toisille lapsille) liian kova? Ja miltä musta sitten tuntuu, jos lyön hanskat tiskiin? Koska mähän en ole luovuttaja.