perjantai 7. huhtikuuta 2017

Mulla on ikävä sua

Vaikkei tämä blogi enää päivity, on täällä silti kumman paljon liikennettä. Koska alunperin aloitin tämän blogin siksi, että saisin jonkun julkaisualustan teksteilleni, huomaan olevani tässä taas. En edelleenkään lupaa blogin uudelleen aktivoitumista. Meidän kuulumisia voi edelleen seurata Facebookista. Nyt kuitenkin päässä pyörii Facebook-päivitykseen sopimatonta tekstiä. Sopimaton on hyvä sana monimerkityksellisyytensä vuoksi.

------------

Mulla on ikävä sua

Auto oli jo tavaroista täyteen pakattu, takapenkillä enää tyhjää tilaa juuri kolmen lapsen istuttavaksi. "Hei, hei! Kirjoitellaan kirjeitä, onhan sulla mun osoite? Ja kyllä me tavataan vielä, ei kannata surra!" Vilkutin parhaalle kaverilleni takapenkiltä pelkääjän puolelta. Aikuiset supisivat jotain sen suuntaista, ettei lapset millään ymmärrä tämänkään tilanteen lopullisuutta. Ei niitä uusia tapaamisia enää tule. 

Vuosien mittaan muutamia kirjeitä, pari puhelua. Kävin lapsuuteni parhaan kaverin ylioppilasjuhlissa toteamassa, että muistan ympäristön vielä niin kuin kaikki se silloin kymmenen vuoden takainen olisi tapahtunut vasta eilen. Paras kaverini kävi meillä vastavierailulla muutaman vuoden myöhemmin ja sen jälkeen ei olla vaihdettu sanaakaan millään viestintävälineellä vaikka ollaan aikusia ja nykymaailma viestimiä täynnä. Mulla on ikävä sua. Ikävä sitä, kuinka välitunnilla syötiin mustikoita eikä muistettu mennä takaisin kouluun ja open piti meidät metsästä hakea.

Sinä kesänä vietimme pikkusiskojeni kaksi viikkoa mummolassa suuressa paritalonpuolikkaassa keskellä Helsinkiä. Juostiin ympäri lähialuetta ja kiipeiltiin koivuihin. Vain muutaman vuoden vanhempi setäni antoi meidän pelata tietokoneellaan. Naapurin tyttö kävi hakemassa mummon koiraa lenkille ja soitti olohuoneessa pianolla kissanpolkkaa. Kahden viikon jälkeen meidän oli aika lähteä uuteen kotiimme, tuo tyttö jäi sinne, alueelle, jonne lapset eivät kai kuuluisi ensinkään. Vaihdettiin osoitteita, luvattiin kirjoitella ja huudeltiin, että tavataan taas. Sanottiin näkemiin eikä hyvästi.

Vuosien kuluessa kirjoiteltiin paljon ja pitkiä kirjeitä. Tavattiinkin muutaman kerran. Kirjeiden kirjoittelu loppui, kun kirjeenvaihto oli kuulemma liian kallis harrastus. Aikuiselle. Postimerkit maksoivat liikaa. Nykyään vaihdetaan somessa satunnaisesti muutama sana. Mutta silti. Mulla on ikävä sua. Ikävä sitä, kuinka poikkeuksellisista olosuhteista voi nousta jotain vuosienkin jälkeen kantavaa. Ikävä sitä, kuinka avasit mun silmät ja toit mut pois suojatusta kuplasta, opetit puhumaan ihmisten kieltä pohjoispohjanmaan murteen sijaan.

Rippikoulussa istuin tunturin rinteellä pojan kainalossa kuuntelemassa iltahartautta. Alhaalla näkyvien kuusien latvoissa leikki aurinko, jolla ei ollut aikomustakaan laskea ja maisema oli kuin sadussa. Rippikoulun jälkeen seurusteltiin kymmenen kuukautta ja opittiin toisistamme aika tavalla. Eihän siitä toki mitään elinikäistä suhdetta tullut, mutta monta hetkeä muistan vieläkin kuin eilisen. Talon pohjapiirrustuksen. Huoneen sisustuksen. Puhelinlaskut. Ankka-pehmolelun ja nallen muotoisen saippuan.

Soitit kerran juuri ennen naimisiin menoani. Et tainnut uskoa, kun kerroin olevani raskaana. Mulla on ikävä sua ja kaikkea sitä. Ja olen kiitollinen siitä, että opetit mut tuntemaan tämän kaupungin kuin omat taskuni. Olen yrittänyt etsiä sua, mutten enää löydä. Toivottavasti sun elämä järjestyi hyvin.

Viimeinen halaus, jonka jokainen murtosekunti on mieleen syöpynyt ja lopullisuuden tunne, joka siitä jäi. Vuoristorata. 

Ja silti mulla on ikävä sua, vaikken todellakaan haluaisi elää hetkeäkään siitä uudelleen ja vaikka toivon, ettei niitä hetkiä olisi koskaan kohdalle osunut. On asioita, jotka silti jättävät ikävän ja hetkiä, joita kenenkään muun kanssa ei ole mahdollista saada.

Tuntikausien puheluita ja tapaamisia salassa. Potkimista elämässä eteenpäin puolin ja toisin. Varmuus siitä, että elämässä edes joku sellainen ihminen on, joka pysyy. Ei koskaan hyvästejä, ei koskaan näkemiin. Silti saatetaan kadota toistemme elämistä kuukausiksi jopa vuosiksi välillä puhellen vain työstä, uudesta projektista kovin asiallisesti asiasta. Kuin kumpikin pelkäisi ihmistä asian takana.

Mulla on ikävä sua. Sitä ihmistä, jonka tiedän särkyneen ja joka juuri siksi on toista tällaista särkynyttä taluttanut läpi pimeän. Ihmistä, joka hyppää kuoppaan seuraksi ja kertoo, kuinka sieltä pääsee pois.

Kovin tapahtumarikas arki, joka meitä lennättää eri puolille kaupunkia, kokouksesta toiseen, terapiasta seuraavaan, vanhempainillasta kauppaan ja harrastuskuvioihin. Arki, jossa keskustelut pyörivät kauppalistan, tiskin, pyykin, ruuan ja siivouksen ympärillä. Ohimennessä läpsystä vaihto.

Mullakin on ikävä sua. En minä arjen kanssa naimisiin mennyt. Muistan ensimmäisen halauksen, pistelyn iholla ja itkun, jolle ei loppua meinannut tulla millään siksi, että joku välitti niin, että tuli lähelle ja halasi vaatimatta edes sanoja hetkellä, jolloin koko elämä oli hajonnut kliseisesti tuhansiksi sirpaleiksi. Mulla todella on ikävä sua eikä yhtään ratkaisua arjen yli kurottamiseksi.

Me pelattiin se yksi kesä sählyä joka ikinen ilta. Minä mikroshortseissa ja solmuun sidotussa jätti T-paidassa, sinä korvat auki kaikelle sille, mitä sanottiin. Istuit katsomassa yömyöhään meidän kanssa telkkarista mitä ikinä tahdottiinkin katsoa, Sinkkuelämää, Tähtiporttia, saippuasarjaa toisensa jälkeen. 

Viime syksynä havahduin siihen, että lähdit Ikeaan mukaan ja ymmärsin paljon enemmän kuin mitä koskaan on sanottu. Olen enemmän kuin kiitollinen kaikesta siitä, mitä puolestani on tehty, vaikkei koskaan legotaloa yhdessä rakennettukaan. Mullakin on ikävä sua.

Nukkumaanmenoaika ja levottomat lapset. On ainakin satamiljoonaa asiaa, jotka jokaisen tarvitsee saada kertoa. Yksi pyytää peittelemään, toinen halaa tiukasti, kolmas murisee jotain epämääräistä, neljäs kertaa vielä päivää päättymättömällä selityksellään, viides halaa vielä, eikä millään malttaisi mennä, kuudes nukahtaa Lapin äidin kehtolauluun, kuten itse nukahdin yli kolmekymmentä vuotta sitten. Seitsemäs on pitkään hiirenhiljaa ja kuiskaa sitten tuskin kuuluvasti: "Äiti, mulla oli ikävä sua."

Mullakin teitä. Ihan jokaista.


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti