Tee hetkestä elämys

Ne onnettomat Warhammer Fantasy figuurit tosiaankin veivät meidät mennessään. Isojen kanssa on nyt pari päivää kasailtu ja samalla pieniä on yritetty pitää pikkuosista irti. Joku kasaajista myös vähän heiluttelee jalalla sitterille vauhtia.

Pöydälle unohtuneen tee-paketin teksti hymyilytti. Tämä on arkea parhaimmillaan, kun yhdessä kasataan armeijoita voidaksemme hyökätä toistemme kimppuun. Melkoinen elämys. Etenkin, kun lapsiluku oli tänään jopa kahdeksan kummityttöjeni kyläillessä täällä.

Kai ne lapset harrastaa, suurperheessäkin

Muksujen harrastukset on aina se, mistä jaksetaan kysellä. Kyllä, nämä meidänkin lapset harrastavat, joskaan eivät kovin tavoitteellisesti saati kalliisti.

On sirkusjumppaa, kirjastoa, uimahallia, retkeilyä, pienoismallia (ja nyt tietysti figuja ja jopa muita roolipelejä) ja tietysti maalla kyläilyä ja sen myötä hevosia. Välillä ihan jopa ohjattuja tunteja appivanhempien lompakosta...

Täystuho lähti reissuun heti ristiäisten jälkeen ja tuliaisiksi saatiin kuvia täällä käytettäväksi. Kivaa, eikö totta!

Ensin kuulemma vähän jännitti, mutta kivaa oli ollut. Kaikki lapset siis enempi vähempi säännöllisesti ratsastaa. Ja tykkää.

Kuvien katselu saa mutkin hinkumaan takaisin selkään, edellisestä kerrasta on vierähtänyt reilut neljä vuotta. Ehkä joskus mäkin vielä.

Sotavasara

Emmä muuta kuin että sekä minä että koululaiset hurahdettiin. Taas. Erossa hävisin edelliset figuni, uusia siis hankittava. Ja mies kiltisti maksaa äidin ja lasten harrastuksen. Kuinkas muuten.

Eiköhän tähän palata vielä, kun operaatio etenee.

Saa imettää, ei saa ryypätä

Eilen osui silmiini uutinen Iltasanomisissa: Nainen ei päässyt lääkäriin - kuoli sairaanhoitajan arvion jälkeen (IS 1.10.14). Herätti ajatuksia ja jatkoa seuraa, luonnollisesti.

Meidän terveyskeskuksemme päivystys on aina ollut ihan ainoa laatuaan. Tai sanotaanpa vaikka niin, etten koskaan ole törmännyt missään mihinkään vastaavaan, vaikka useamman kunnan virityksiä on tullut näin aikuisiällä testattua.

Toukokuulle saakka täällä varattiin puhelimessa päivystykseen aika, ajan sai jos kävi tuuri. Tappelemaan saattoi joutua silloinkin, kun vuoden vanha oli jo kuumeestaan kuivunut. Ja päivystykseen/ensiapuun ei ollut menemistä ilman ajanvarausta paitsi tietysti ambulanssilla... Sillä ei kertaakaan menty sinne, muualle kyllä.

No nyt saa mennä soittelematta. Varsinaista ilmoittautumista ei ole, vaan kaikki tulijat (poislukien ambulanssi) jonottaa ensin vuoronumerolla sairaanhoitajalle ja sen jälkeen lääkäriä tarvitsevat jonottaa lääkärille. Kukaan ei tiedä, ketä on jonossa sairaanhoitajalle eikä kukaan huolehdi lääkärille jonottavista edes vesikannun vertaa.

Kävin siis tänään jälkitarkastuksessa, neuvolalääkärillä, luonnollisesti. Hän ei voinut kirjoittaa lähetettä sterilisaatioon (varaa aika ehkäisyneuvolaan) eikä antibioottikuuria alkavaan kohtutulehdukseen (päivystysasia). Lähdin siis päivystykseen jo tietäen, että tarvitsen lääkekuurin, jota hoitaja ei voi kirjoittaa.

Jonotin kolme varttia sairaanhoitajalle päästäkseni lääkärijonoon. Hoitaja kyllä osasi asiansa ja oli ystävällinen ja mitä kaikkea, hössötti jaksamisesta ja kivuista ja tarjosi petipaikkaa (jota en kokenut tarvitsevani). Ja laittoi mut miettimättä lääkärijonoon.

Istuttuani kaksi tuntia odotustilassa löysin hyvin yhteistyöhaluttoman hoitajan kertomaan, että olen jonossa vastaanottoon enkä päivystykseen ja että jonossa on kaksi ennen mua. Ok. Odotan mielelläni. Tuntia myöhemmin vastaanoton lääkärit 2kpl lähti kotiin. Etsin jälleen hoitajan käsiini vain saadakseni tiuskaisun, että pysy nyt odottamassa, ettei vuoro mene ohi. Varttia myöhemmin lääkäri huutelikin.

Ja kirjoitti ne antibiootit, kuinkas muuten. Herkästi kuulemma pitää mennä takaisin, jos yhtään tuntuu siltä.

Tästä kokemuksesta viisastuneena voin todeta, että vaikka tuntuis miltä, niin ei ainakaan siltä.

Ihmeellistä asiaa

Olenpa tässä jaksanut kummastella kahdessa isoimmassa tapahtuneita muutoksia.

Esikoinen tuli kotiin koulusta tuossa muutama viikko sitten ihan riemusta kiljuen: "Opettaja antoi mulle nelkytsivua ylimääräisiä matikan tehtäviä!" Okei. Teki mieli kaivaa kuumemittari. Sen täytyy olla sairas. Vähintäänkin. Vakavasti.

Esikoisen suhde matikkaan on aina ollut hankala. Murtoluvut on väännetty rautalangasta (ihan kirjaimellisesti), uuden jakokulman opettelin itse ja opetin tytölle. Sanallisten tehtävien parissa meillä on käytetty lukematon määrä iltoja, kuvien palikkarakennelmia (montako palikkaa kuvassa olevaan rakennelmaan tarvitaan?) on rakennettu pienten puupalikoilla, jotta on palikat saatu laskettua... ja aina on itketty, kun on niin vaikeaa, ei osaa eikä ainakaan ikinä opi.

Sitten se keksi tahtovansa eläinlääkäriksi. Ja sitten joku ihana aikuinen tuli ja sanoi, ettei siitä voi koskaan tulla eläinlääkäriä. Mä suutuin ihan tosissani, eihän kukaan voi sanoa lapselle, ettei siitä voi tulla isona jotain! Kerrottiin esikoiselle, että tottakai voi (onhan niitä opiskelupaikkoja vähän, mutta aina sinne joku sisään pääsee, ja jos joku pääsee, voi Esikoinenkin päästä), mutta tarvii sitten opetella matikkaa, fysiikkaa, kemiaa ja bilsaa ihan kunnolla ja tosissaan.

Ja että se on tehnyt töitä. Niillä on ns. tasoryhmät, ja tuo on nyt siinä parhaassa ryhmässä. Ja nuo 40 sivua on matikan diplomi, lukuvuosi aikaa tehdä ja tehneet kuulemma saa vielä arvosanaansa plussaa (ja kuulemma stipendin?). Ei niillä kutosluokan arvosanoilla tietysti vielä eläinlääkäriksi pääse, mutta siinä on pohja, jolle rakentaa.

Ja se Toinen. Meidän entisessä koulussa kiusattu reppana. Meidän ovikello soi nykyään ihan jatkuvasti, kun poikaa haetaan ulos. Ja se oli äänestyksellä valittu oppilaskunnan varajäseneksi! Vanhassa koulussa se ei olisi ollut ikinä mahdollista. Vanhassa kodissa ovikello soi jatkuvasti, kun pihassa asuneet luokkakaverit teki kiusaa, soittivat kelloa ja juoksivat karkuun. Vanhassa luokassa sitä olisi äänestänyt vain se yksi kaveri, jos edes se. Nyt se sai toiseksi eniten ääniä pojista ja poikia on luokassa paljon enemmän kuin vain nuo kaksi.

Meillä menee hyvin. Selvästi.