Silleen se vaan menee, että parhaimmat hetket tulee ihan extempore, eikä niihin kaiveta kameraa esiin minkään blogin takia. Sori.
Onhan näillä tenaville koko kesä lupailtu, että fillarit laitetaan ajokuntoon sitten jonain päivänä. Tänään sattui olemaan se joku päivä.
Ensin esikoisen pyörään kiinni puuttunut ruuvi ja mutteri, että lokasuoja pysyy paikallaan, öljyä, renkaisiin ilmaa, satulan korotusta, kypärän säätöä... ja sitten likka hyppäsi pyöränsä selkään. Vähän tarvittanee kannustusta, että pyörästä tulisi se ykkösmenopeli jalkojen sijaan, kun ajaminen tuntuu tyttöä hirvittävän. Osaa se santään jo vaihteita vaihtaa.
Täystuho pomppi tasajalkaa vieressä koko operaation ajan. "Koska te laitatte mun pyörän, koska te laitatte mun pyörän, koska te laitatte mun pyörän, mun pyörän?!" No nyt. Ilmaa renkaisiin ja öljyä. Kypärä päähän ja menoksi. Se hei osaa polkea. Sitä ei ole tarvinnut opettamalla opettaa polkemaan. Se polkee ihan itse ja jarruttaa kans. Ja ohjaakin vielä lisäksi, ei törmännyt talon seinään eikä edes pusikkoon pihassa polkiessaan ihan itse.
Viimeinen kantoi potkumoponsa pihalle ja potki innoissaan Täystuhon perässä.
Kirpulle kaivettiin isompi pyörä, ilman apupyöriä. Tarvittiin paljon öljyä, ilmaa renkaisiin, avainten metsästystä (uskomatonta, avain löytyi!), kypärä päähän ja testiin. Ihan vielä se ei ilman apupyöriä aja. Luvattiin reissu hiekkakentälle sitten joku päivä opettelemaan pyöräilyä ja tasapainoa. Toivottavasti tämä joku päivä tulee vähän nopeammin, voi olla että niitä joku päiviä tarvitaan enemmän kuin yksi... Noo, isommatkin ovat lähteneet ilman apupyöriä ajamaan vasta ekan ja tokan välissä kesällä...
Todettiin, että Toisenkin fillariin pitäisi laittaa ilmaa renkaisiin. Päätettiin suosiolla jättää se seuraavaan kertaan. Siinähän ei kauaa mene ja pojan olisi oikeastaan hyvä laittaa ilmat renkaisiin ihan itse. Että osaisi sitten seuraavan kerran, kun on taas kumit tyhjänä, muttei muuta vikaa.
Jääkarhun iltalenkille sullottiin Viimeinen rattaisiinsa ja otettiin Täystuho pyörällänsä mukaan. Ja sehän polki ja oli ihan onnesta litteä. Ja sen äiti myös (tai no, tällä rantapallolla varustettuna ei voi olla kovin litteä, eihän?). Sitä menemisen riemua. Ehkä tuolta voisi jo viedä apparit pyörästä, niin hyvin oli tasapainossa, eikä edes meinannut ajaa kenenkään yli. Tuosta pojasta näkee, että se on pienestä saakka saanut tehdä sellaista, mitä isot ei.
Ehkä hölmöä riemuita siitä, että nelivuotias osaa polkea omaa pyöräänsä. Mutta kun kolme isompaa ei sen ikäisinä tehneet muuta kuin istuivat satulassa ja kiljuivat harmistustaan, on riemu ehkä hyväksyttävää. Ehkä.
