Minussa asuu joku, joka pakottaa itkemään erinäisiä kirjoja lukiessa ja leffoja katsoessa. Mikäs siinä, jos tämä jämähtäisi yleisesti sovitulle tasolle Titanic ja Tuulen Viemää, mutta ei. Ei tietenkään.
Pari päivää sitten telkasta tuli Sinkkuelämää leffa. Ja minä itkin. Itkin ensimmäisen kerran sen nähdessäni, ja toisen ja varmaan kaikki tulevatkin. Itken, vaikka muut tuntevat korkeintaan myötähäpeää tai nauravat mahansa kipeäksi. Miksi?
Leffa sai ensi-iltansa joskus kolmannen lapsen syntymän jälkeen, muistaakseni. Neljättä ei vain kuulunut. Itkin Charloten onnea. Ainakin.
Sitä onnea itken edelleen, ja sitä kuinka ketään ei jätetä yksin. Uuden Vuoden yönä ei tarvitse olla yksin. Ja sitä kuinka asiat järjestyvät, kuinka kaikki saa ansaitsemansa onnen, sitä kuinka rakkaus voittaa esteet, mutta ystävää ei koskaan jätetä.
En minä katsonut leffaa. Katsoin omaa elämääni.
Minä itken joka ainoa kerta sitä uuden vuoden kohtausta. Isä ja poika nukkumassa samassa asennossa vierekkäin, yksinäiset ystävykset toistensa tukena. Argh, nyt tämä pelkkä kirjoittaminenkin itkettää...
VastaaPoista<3
VastaaPoista